Prinssi ja revyytyttö (The Prince and the Showgirl, Iso-Britannia/Yhdysvallat 1957) on romanttinen komedia, jossa tavallinen tanssijatar Elsie (Marilyn Monroe) sotkeutuu huomaamattaan Euroopan poliittisen tilanteen koukeroihin. Elokuvan nimessä mainittu prinssi ei tarkalleen ottaen ole prinssi, vaan Hänen Korkeutensa Karpatian sijaishallitsija Charles (Laurence Olivier). Vaikka Charlesilla on kaikki mitä ihminen voi maan päällä itselleen toivoa, on hän korkeassa asemassaan toivottoman yksinäinen.

Ennen kuin pohdin tarkemmin Prinssiä ja revyytyttöä, pari sanaa elokuvien katselusta. Yle Teema esitti kyseisen elokuvan jokin aika sitten Kino Klassikko -ohjelmapaikalla. Kyseinen ohjelmapaikka oli lukioikäisen Heinin suosikki: tutkin klassikkosarjassa esitettävät elokuvat aina tarkasti ja harkitsin tarkasti, mitkä kaikki minun kannattaisi katsoa. Voi hyvällä syyllä sanoa, että oma varhainen elokuvasivistykseni lepää pitkälti juuri Kino Klassikon varassa.

Sittemmin suhteeni Kino Klassikkoon ja ylipäätään televisiossa esitettäviin elokuviin – tai oikeastaan ihan kaikkiin elokuviin – on muuttunut. Tarjontaa on niin valtavan paljon, etten jaksa innostua oikeastaan mistään. Etenkin vanhat, klassikkostatuksen saavuttaneet elokuvat eivät ole enää vuosiin jaksaneet kiinnostaa tai innostaa. Tämä näkyy selvästi myös Taikalyhdyn sisällössä: sinä aikana, kun olen kirjoittanut blogia, olen katsonut vain pari mykkäelokuvaa ja kourallisen mustavalkoelokuvia. Jopa lempiohjaajieni tekemien klassikoiden katselu tuntuu jotenkin raskaalta. Lisäksi elokuvien katselusta on hävinnyt spontaanius. En edes muista, milloin viimeksi olen katsonut elokuvaa yksinkertaisesti avaamalla television: ”ai täältä tulee tämmönen, katsotaas”. Katson käytännössä kaikki elokuvat tallenteilta, en koskaan suorana.

Olen laiskistunut. Elokuvien katselusta on hävinnyt tietty ilo ja innostus, jota nuorempana tunsin elokuvia kohtaan – ja josta saan nykyään vain harvoin kiinni. Siksi Prinssi ja revyytyttö olikin poikkeuksellinen katselukokemus: katsoin sen tapojeni vastaisesti suorana, sunnuntai-iltana klo 18-20. Elokuvan jälkeen minulla oli hyvä ja iloinen olo. Mietin, että Kesäleski on sentään niin pätevä elokuva, että minun pitäisi katsoa se joka vuosi heinäkuun helteiden saapuessa. Mietin myös, milloin paneutuisin Jayne Mansfield -elokuviin; niiden läpikäymisessä on nyt ollut parin vuoden mittainen tauko.

Kuten Taikalyhtyä pidempään seuranneet tietävät, olen lukenut hyvän nipullisen Marilynin elämästä kertovia kirjoja. Siksi myös Prinssi ja revyytyttö -elokuvan tuotantohistoria on minulle hyvin tuttu. Olen toki nähnyt myös My Week with Marilyn -elokuvan, joka kertoo juuri tämän elokuvan tuotannon taustatapahtumista. Tiedän, kuinka raskas Marilynin työskentelytapa näihin aikoihin oli ja kuinka huonosti hän tuli elokuvan ohjaajana, tuottajana ja miespääosan esittäjänä toimineen Laurence Olivierin kanssa. Siksi väkisinkin näen nämä asiat elokuvassa. Minusta näyttää, että Olivier ei missään vaiheessa pysty peittämään omaa inhoaan ja ärtymystään vastanäyttelijäänsä – onneksi se kuitenkin tavallaan kuuluu tarinaan.

Prinssi ja revyytyttö olikin viimeinen Marilynin pääroolielokuva, jota en ollut nähnyt. Nyt kun olen nähnyt ns. kaiken, voin sanoa tämän: minun mielestäni Marilyn vain toistaa kultakautensa elokuvissa yhtä ja samaa roolia. Aina Herrat pitävät vaaleaveriköistä -elokuvasta Lemmenloukkuun asti Marilyn esittää huoletonta, söpöä ja aika ajoin hieman alkoholisoitunutta blondia, joka toilailee ja sitten livertelee aiheuttamansa ongelmat olemattomiin. Siis seitsemän vuotta yhtä ja samaa roolia. Tämä ei kuitenkaan ole moite Marilynia tai hänen yhteistyökumppaneitaan kohtaan; olen oppinut katselemaan Marilynin vuosien 1953-60 elokuvia ikään kuin kausaliteetin hylkäävänä elokuvasarjana, joka kertoo yhdestä ja samasta naishahmosta.

Prinssi ja revyytyttö tuo Marilynin söpön blondin hahmoon erään ulottuvuuden, jota en muista havainneeni muissa Marilynin elokuvissa. Elokuvan kruunajaiskohtauksessa Elsie istuu katedraalissa ja seuraa hiljaisena juhlallisuuksia, kunnes hänen huomionsa kääntyy katedraalin ikkunamaalauksiin. Täysin dialogiton kohtaus kestää useita minuutteja ja keskittyy ainoastaan kuvaamaan Elsien hämmennystä, jonka katedraalin suureellinen ilmiasu ja ilmapiiri aiheuttavat. – Kohtauksella ei tunnu olevan mitään loogista merkitystä osana elokuvan tarinaa. Sen sijaan se tuo mieleen Marilynin kertomuksen hänen nuorena näkemästään unesta, jossa hänen alaston vartalonsa yhdistyy pyhyyden kokemukseen:

I dreamed that I was standing up in church without any clothes on, and all the people there were lying at my feet on the floor of the church, and I walked naked, with a sense of freedom, over their prostrate forms, being careful not to step on anyone.

Tämä on kovin paljonpuhuvaa Marilynin tähtikuvan suhteen. Marilynissä hyvinkin primitiivinen sex appeal tosiaankin yhdistyy suorastaan ylimaalliseen karismaan. Juuri se nähdäkseni selittää, miksi hän on kohonnut Hollywoodin tähtien joukosta omaan ikoniseen asemaansa.

Prinssi ja revyytyttö on perinteisesti laskettu Marilynin heikoimpien elokuvien joukkoon – ja ihan aiheesta. Marilyn on parhaimmillaan komediennena, eikä Prinssi ja revyytyttö yksinkertaisesti anna hänelle tarpeeksi tilaa loistaa tässä roolissa. Prinssi ja revyytyttö ei kuitenkaan ole huono elokuva. Se on hauskempaa ja kiinnostavampaa katsottavaa kuin monet aikansa romanttiset komediat. Tähän elokuvaan tuskin tulee palattua – toisin kuin Marilynin tasokkaampiin elokuviin, jotka suorastaan vaativat uusintakatseluja.

Prinssi ja revyytyttö on alusta loppuun viaton ja kiltti elokuva. Erityisesti elokuvan alkupuolella mieleen johtuu kaikenlaisia ikäviä ajatuksia siitä, miten tapahtumakulku voisi mennä, jos elokuvan maailma olisi sellainen kuin oma maailmamme on. Kun Elsie kumoaa sijaishallitsijan kannustamana suuhunsa kolme vodkapaukkua ja pari lasia shampanjaa ja sammuu sitten Karpatian suurlähetystön lattialle, voisi lopputulos olla kevyesti krapulaisen aamuherätyksen sijaan date rape tai jotain vielä pahempaa.

Mitäs seuraavaksi? Marilynin uran alkupään sivuroolisuorituksia on yhä näkemättä: Leimahdus yössä, Asfalttiviidakko, Sadriinimysteerio… – Mutten ole järin motivoitunut katselemaan näitä pelkästään Marilynin vuoksi. Marilynin viimeiseksi elokuvaksi jäänyt Sopeutumattomat taisi, paradoksaalista kyllä, olla ensimmäinen näkemäni Marilynin pääroolielokuva. Tuolloin ajattelin, että ”katsellaan nyt tämä, jotta tulee nähtyä yksi Marilyn-elokuvakin”; kiinnostuin Marilynista näyttelijänä vasta vuonna 2013. Sopeutumattomien katselusta on nyt kulunut lähes 10 vuotta, joten ehkäpä olisi aika katsoa se uudestaan.

Prinssi ja revyytyttö ansaitsisi oikeasti ehkäpä kolme tähteä. Annan kuitenkin yhden ylimääräisen, koska katselukokemus oli muutoin jotenkin niin poikkeuksellisen innostava ja mukava.

*****