Markku Myllykangas & Tomi-Pekka Tuomainen: Pharmageddon – Näin sairausteollisuus tekee meistä kipeitä (2010)

pharmageddon
Pharmageddon – Näin sairausteollisuus tekee meistä kipeitä (2010)

Pharmageddon – Näin sairausteollisuus tekee meistä kipeitä on provokatiivisin pitkään aikaan lukemani kirja. Teoksen tyyli ei sinänsä tule yllätyksenä: Pharmageddon on pamfletti, ja pamfletin lajityyppiin kuuluu kärkevä tyyli. Teos käsittelee medikalisaatiota eli sitä, kuinka sinänsä täysin normaalit asiat pyritään näkemään sairauksina ja vaivoina, jotka vaativat lääkintää ja hoitoja. Kun keksitään uusi vaiva ja siihen uusi lääke, alkaa raha vaihtaa omistajaa. Kyse on asiantuntijavallan väärinkäytöstä: lääketehtaat pyrkivät viestimään, että tietyt ihmiselämään kuuluvat, normaalit asiat ovat sairauksia, ja tarjoavat sitten sairauteen sopivaa lääkettä – kovaan hintaan, tietenkin.

Esimerkiksi vanhentuminen nähdään nykyään sairautena, jota täytyy hoitaa ja lääkitä. Myös erilaiset tunteet, kuten alakulo, suru ja yksinäisyys, pitäisi pikaisesti lääkitä pois. Pahimmassa tapauksessa käy niin, että resursseja suunnataan oikeasti hyödyllistä, elämänlaatua parantavista hoidoista ja lääkkeistä täysin turhiin hoitoihin.

Pharmageddonin perusviesti on tärkeä, ja siksi pidän erinomaisena asiana, että tällainen teos on julkaistu. Kirjoittajat Markku Myllykangas ja Tomi-Pekka Tuomainen ovat ahtaneet pamflettiin valtavan määrän kiinnostavia ja vakuuttavia esimerkkejä siitä, kuinka yhä suurempi määrä ihmisistä saadaan kahmittua osaksi erilaisia riskiryhmiä yksinkertaisesti viitearvoja muuttamalla.

Kirjoittajat suhtautuvat hyvin kriittisesti sekä länsimaisen koululääketieteen että vaihtoehtohoitojen harjoittamaan medikalisaatioon. Tämä on piristävä, uusi näkökulma; yleensä Suomessa on totuttu näkemään sodankäyntiä koululääketieteen ja vaihtoehtohoitojen välillä. (Suomen rajojen ulkopuolella rajanveto koululääketieteen ja vaihtoehtohoitojen ei ymmärtääkseni ole läheskään yhtä jyrkkä kuin täällä meillä, eikä tietääkseni missään muussa kielessä puhuta vaihtoehtohoidoista ”uskomuslääkintänä”. Sen sijaan käytössä on sellaisia käsitteitä kuin alternative medicine ja jopa complementary medicine, joiden sävy on hyvin erilainen kuin suomessa nykyään niin suositussa uskomuslääkintä-termissä. – Arvaatte varmaankin, että Myllykoski ja Tuomainen käyttävät teoksessaan nimenomaan uskomuslääkintä-sanaa.)

Terveyden ja hyvinvoinnin kivijalka on kirjoittajien mielestä siinä, että oikeita (koululääketieteen mukaisia) hoitoja ja lääkkeitä annetaan oikeille ihmisille sopivissa määrin. Sen sijaan luontaistuotteet ja vaihtoehtohoidot nähdään lähtökohtaisesti täysin negatiivisena ilmiönä ja rahastuksena, josta asiakkaan saama hyöty on pyöreä nolla.  Näin mustavalkoinen suhtautumistapa luontaistuotteisiin ja vaihtoehtohoitoihin kummastuttaa ainakin minua, mutta ilmeisesti tämä on varsin yleistä lääketieteen ammattilaisten keskuudessa.

Myös suhtautuminen siihen ajatukseen, että ihminen voi ravintovalinnoilla vaikuttaa terveydentilaansa, on nuivahko. Tätä aihetta teoksessa tosin käsitellään vain lyhyesti ja epäsuorasti. Yllättävää kyllä, teoksessa kyseenalaistetaan viime vuosikymmenet muodissa olleen vähärasvaisuusajattelun mielekkyys väitteillä, jotka ovat suhteellisen läheistä sukua vähähiilihydraattista ruokavaliota promotoivien tahojen argumenteille. En olisi odottanut törmääväni näin selvästi ”vaihtoehtoisiin” näkemyksiin teoksessa, joka pysyy muutoin kovin uskollisena koululääketieteen totuuksille.

Kuten monet teveyssalan ammattilaiset, myös Myllykangas ja Tuomainen ovat äärimmäisyyteen asti varmoja siitä, että heidän totuutensa on ainoa oikea ja että jotakuinkin kaikki käsillä olevat hoitomuodot ja lääkkeet voidaan jakaa kahteen kastiin: niihin, jotka toimivat, ja niihin, jotka ovat täyttä humpuukia ja huijausta. Todellisuus ei kuitenkaan käsittääkseni ole näin mustavalkoinen. Karppauskeskustelu on erinomainen esimerkki siitä, miten valtavasti eri tutkimusten tulokset voivat vaihdella ja kuinka vaikeaa konsensuksen saavuttaminen on. Melkein mille tahansa väitteelle löytyy perustetta jostakin tutkimustuloksesta.

Myllykangas ja Tuomainen näkevät koululääketieteen vahvuuden olevan juuri itsensä korjaavuudessa: koska kaikki koululääketieteen totuudet voidaan kyseenalaistaa ja kyseenalaistetaan, saavutetaan sen keinoin kaikkein luotettavinta tietoa. Samalla he ovat kuitenkin itsepäisen varmoja niiden totuuksien, jotka tällä hetkellä ovat vallitsevia, pitävyydestä ja kestävyydestä. Toisin sanoen tieteen itsensä korjaavuus kelpaa kyllä argumentiksi silloin, kun perustellaan vallitsevia koululääketieteen käsityksiä. Nämä kuitenkin esitettään järkähtämättöminä totuuksina, joiden kyseenalaistamisessa ei ole mitään mieltä. Tämä on tietenkin ongelma, sillä tiede, jos se pysyy uskollisena omalle perusluonteelleen, ei ole koskaan ”valmis” eikä yhtäkään sen käsitystä voi  koskaan hakata lopullisesti kiveen.

Työskentelen markkinointialalla, ja siksi teoksen markkinointikritiikki kiinnosti minua paljon. Teoksessa suhtaudutaan lääkkeiden, luontaistuotteiden ja hoitojen markkinointiin äärimmäisen kriittisesti. Mukaan on otettu runsaasti lehtien sivuilla ilmestyneitä esimerkkimainoksia, joiden ongelmakohdat osoitetaan yksi kerrallaan. Mainosanalyysit ovat sinänsä kiinnostavia ja osuvia, joskin eräs asia jää mietityttämään: monissa mainoksissa puutteeksi mainitaan se, että kyseessä on ”pelkkä mielikuvamainos”. Mitä sitten? Eivätkö lääke- ja terveydenhoitoalan yritykset saisi harjoittaa mielikuvamainontaa? Miksi eivät? Tätä ei perustella lainkaan – sen sijaan ilmeisesti oletetaan, että lukija pitää lääkkeiden mielikuvamainontaa (tai jopa kaikkea mielikuvamainontaa) automaattisesti turhana tai jopa negatiivisena asiana. En ole täysin selvillä lääkemarkkinoinnin ongelmakentästä enkä väitä, ettei lääkkeiden mielikuvamainonta olisi ongelmaton ilmiö. Pharmageddonin kirjoittajat kompastuvat kuitenkin siihen, etteivät he perustele, miksi lääkkeiden mielikuvamainonta on ongelmallista.

Ylipäätään Pharmageddonin periaatteellisen kielteinen suhtautuminen markkinointiin hieman tökkii. Tämä on kuitenkin hyvin luonnollista; tarkastelen asiaa hyvin toisenlaisesta näkövinkkelistä kuin kirjoittajat. Myllykangas ja Tuomainen tuntuvat suhtautuvan markkinointiin kusetuksena, jonka tarkoitus on imeä kuluttajien taskuista niin paljon rahaa kuin mahdollista. Tämä on mielestäni melko alkeellinen näkemys asiasta. Itse näen markkinoinnin eräänlaisena asiakaspalvelun jatkeena: markkinoinnin tarkoitus on kertoa kuluttajille tuotteesta ja brändistä, ohjata kuluttajaa valitsemaan oikea tuote ja auttaa häntä saamaan tuotteesta irti suurin mahdollinen hyöty.

Markku Myllykangas ja Tomi-Pekka Tuomainen: Pharmageddon – näin sairausteollisuus tekee meistä kipeitä (2010)
Lukuhaasterasti: 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.
Mistä peräisin: lainattu lapsuudenkodista.

Pharmageddon @ Discshop

2 kommenttia artikkeliin ”Markku Myllykangas & Tomi-Pekka Tuomainen: Pharmageddon – Näin sairausteollisuus tekee meistä kipeitä (2010)

  1. Tekstisi todella houkuttaa lukemaan kirjan. Jo tältä istumalta olen valmis allekirjoittamaan esille tulleet mielipiteet.
    Koska asun puolet vuodesta Floridassa, tiedän mitä lääketieollisuuden markkinointi ja mainonta pahimmillaan on. Kalliit sekunnit iltauutisten katkaisijana toitottavat sitä ja tätä lääkettä, tell your doctor, niissä sanotaan ja lopuksi luettelo sivuvaikutuksista. Lisäksi jokainen amerikkalainen kuljettaa taskussa tai kassissa erilaisia energiapatukoita ja -juomia, joita voi nauttia matkalla tai fyysisen suorituksen jälkeen. Kaupassa myytävissä marjoissa, hedelmissä, vihanneksissa tai salaateissa ei ole jäljellä kuin murto-osa niistä hivenaineista, jotka niissä on pellosta tai puusta tai pensaasta otettaessa, minulle täällä on kerrottu. Siksi terveydestään huolehtivan pitää syödä terveystuotteita. Vanhanaikaisena vain ihmettelen.

    Tykkää

    1. Heini L.

      Olen kuullut saman argumentin: että tehoviljellyssä ruuassa ei ole jäljellä samaa hivenainepakettia kuin ”vanhoina hyvinä aikoina”. Johtuuko tämä keinolannoitteista vai siitä, että kasveja on jalostettu viljelyyn sopivammiksi, sitä en muista. Aika harvoin tällaiseen näkemykseen on törmännyt toistaiseksi. Oudolta tuo kuulostaa joka tapauksessa. Varmaan parasta jokaiselle olisi ensin mittauttaa verestä, onko hivenaineista puutosta vai ei, ja vasta sitten aloittaa terveystuotekuuri.

      Lääkkeiden markkinoinnin ongelmakenttä alkoi tämän kirjan myötä kiinnostaa enemmänkin, ja minua harmittaa ettei tätä avattu Pharmageddonissa perusteellisemmin. Vielä kuluttajamarkkinointia enemmän huolissani olen siitä, missä määrin lääkevalmistajat lobbaavat lääkäreitä määräämään potilailleen tietyn merkkisiä lääkkeitä, jotka yhteiskunta vielä parhaassa tapauksessa maksaa. Liikutaan hämärän rajamailla.

      Liked by 1 henkilö

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s