Guns N’ Roses ja minä, osa 1: Kuinka rock-musiikki teki minusta elitistin

Guns N' Roses oli ensimmäinen bändi, jonka valitsin itse. Ennen sitä kuuntelutottumukseni olivat määrittyneet pitkälti alakouluikäisiin kohdistetun markkinointiviestinnän (Spice Girls!!!) ja vanhempieni levykokoelman (Hector, Pekka Streng, King Crimson, Pink Floyd...) kautta. Oli vuosi 1997, kun sain isoveljeltäni nivaskan vanhoja Suosikkeja ja rock-julisteita. Melkein puolet pinkan julisteista esitti minulle ennestään tuntematonta bändiä, jonka ulkoisessa olemuksessa yhdistyivät …

Jatka artikkeliin Guns N’ Roses ja minä, osa 1: Kuinka rock-musiikki teki minusta elitistin

Everybody’s Gone to the Rapture PS4 (2015) arvostelu

(Viitaten viimeviikkoiseen: Season Film Festival jäi sitten minun osaltani kokonaan väliin; kähisin koko viikonlopun parantelemassa maailman sitkeintä räkätautia. Harmittaa, mutta onneksi elämä tuntuu nyt voittavan.) Niin: minun oli tarkoitus iskeä Assassin’s Creed Black Flagin jälkeen kiinni The Witcher 3: Wild Huntiin. Black Flag oli kuitenkin sen verran massiivinen ja uuvuttava pelikokemus, että halusin napata väliin …

Jatka artikkeliin Everybody’s Gone to the Rapture PS4 (2015) arvostelu

Soittorasia (1974) arvostelu – Puhumisen vaikeudesta

Nyt on pakko puhua tähdityksestä. Laajakuva tituleerasi taannoin itseään elokuvalehdeksi, "joka ei tähtiä jakele" (uusilta sivuilta en tätä alaotsikkoa löytänyt, lieneekö toimituskunta siitä siis luopunut?). Ymmärrän hyvin, miksi tähtien jakelusta halutaan sanoutua irti. Itse haluan kuitenkin tähdittää elokuvajuttuni. Tähditys on eräänlainen yhteenveto, summaus elokuvakokemuksesta. Tähdet ovat olemassa yhtä lailla muistiinpanoina itseäni varten kuin viestintävälineenä lukijoiden suuntaan. …

Jatka artikkeliin Soittorasia (1974) arvostelu – Puhumisen vaikeudesta