Nyt on pakko puhua tähdityksestä. Laajakuva tituleerasi taannoin itseään elokuvalehdeksi, ”joka ei tähtiä jakele” (uusilta sivuilta en tätä alaotsikkoa löytänyt, lieneekö toimituskunta siitä siis luopunut?). Ymmärrän hyvin, miksi tähtien jakelusta halutaan sanoutua irti. Itse haluan kuitenkin tähdittää elokuvajuttuni. Tähditys on eräänlainen yhteenveto, summaus elokuvakokemuksesta. Tähdet ovat olemassa yhtä lailla muistiinpanoina itseäni varten kuin viestintävälineenä lukijoiden suuntaan. Tähdet ja teksti – oli kyse sitten oikeista kritiikeistä tai tällaisista sekavista hörinöistä, jollaisia Taikalyhty on täynnä – pitäisi nähdä aina kokonaisuutena. Eräiden nimeltä mainitsemattomien toimijoiden tapaa antaa elokuvalle pelkät tähdet ilman minkäänlaista sanallista selontekoa pidän sekä elokuvataiteen arvoa halventavana että lukijoiden aliarvioimisena.

Omat tähditykseni ovat sekoitus objektiivisuuteen pyrkivää arviota ja häpeilemättömän subjektiivista mutua. Pyrin toisin sanoen huomioimaan jollain tavalla sen, kuinka hyvin elokuva täyttää oman lajityyppinsä raamit ja ottaa huomioon kohdeyleisönsä, vaikka en itse tuohon kohdeyleisöön kuuluisi. Jos teos toisaalta sattuu henkilökohtaisesti miellyttämään minua erityisen paljon, olen valmis antamaan noppia vähän enemmän.

Soittorasia (Suomi 1974) on hyvä esimerkki kokonaisuudesta, josta nyt vain satun tykkäämään todella paljon, vaikka objektiivisesti arvioituna sen ansiot eivät ehkä ole kummoiset. Sellaisenaan sarja ansaitsisi ehkä kaksi tai kolme tähteä. Se on käsikirjoitettu niin huonosti, että melkein jo uskoin Ismo Sajakorven aivan erityisesti yrittäneen tähdätä johonkin surrealistiseen, dekonstruktiiviseen, metaelokuvalliseen kokonaisuuteen (ja tavallaan onnistuneenkin siinä). Siis melkein. Mutta voi juku, vaikka tämä on oikeasti niin kökköä että melkein oksettaa, minä yksinkertaisesti pidän tästä valtavasti. Parhaissa, kiinnostavimmissa asioissa on mukana jotakin inhottavaa, mautonta tai ärsyttävää. Se selittää ainakin osittain myös Soittorasian vetovoiman.

Olen kuullut joiltakuilta lapsuuttaan 70-luvun lopussa tai 80-luvun alussa eläneiltä, millaisia traumoja Sajakorven jännittävät tv-tuotannot (Soittorasia ja Painajainen) ovat aiheuttaneet. Itse synnyin yli 10 vuotta Soittorasian ensiesityksen jälkeen, joten olen kasvanut aika toisenlaisessa maailmassa kuin 70-luvun lapset. Minun sukupolveni lapsuuden jännää oli Pelottaako?-sarja ja Scream– sekä Tiedän mitä teit viime kesänä -teinikauhut. Sajakorven nukkavieruihin tuotantoihin verrattuna ne ovat muovisia ja leimallisen amerikkalaisia. Hei te 60–70-luvulla syntyneet, jotka pääsitte lapsuudessanne nauttimaan Sajakorven hirvittävistä sarjoista: olen kateellinen teille.

Soittorasia kertoo Alangon perheestä, jonka äitipuoli Irma (Marjukka Halttunen) ostaa huutokaupasta soittorasian. Kotona perheen isä Pentti (Esko Roine) kuitenkin huomaa, että rasiasta puuttuu vetokampi, ja lähtee penäämään sitä huutokauppakamarilta. Samaan aikaan rasian myynyt huutokauppameklari surmataan. Pentti nähdään kamarin kulmilla surman tapahtuma-aikaan, joten hänet pidätetään murhasta epäiltynä. Autuaan tietämättömänä Pentin tilanteesta muu perhe – Irma ja lapset Minna ja Jari – matkaa kohti Turun saaristoa perheen kesämökille.

Siinä missä Sajakorven erinomainen Painajainen on jo luokiteltavissa kauhun lajityyppiin, on Soittorasia pikemminkin rikos- tai jännitystarina. Mukana on tietenkin se eräs hiuksia nostattava kohtaus, joka on varmasti hirvittänyt pikkulapsia. Se on hirvittää minuakin, ja minä en sentään ole enää ihan pieni. Kohtauksen teho perustunee siihen, että tilanteeseen on niin helppo samastua: itse vedän mökillä ollessani verhot öisin ikkunoiden eteen, vaikka periaatteessa tiedän, ettei ikkunan takana ole ketään.

Ne, jotka eivät ole sarjaa vielä nähneet, katsovat tämän omalla vastuullaan (spoiler alert):

Tätä kohtausta olisi mukava ruotia vaikka sekunti sekunnilta ja verrata sitä nykyaikaisten kauhuelokuvien kuvaustekniikkaan. Erityisen leimallista kohtauksessa on hitaus. Näky hiipii kuva-alaan varkain, kuin vahingossa. Tähän mielteeseen liittyy myös alkukantainen toive, että kyseessä on pelkkä heijastus. Vasta, kun Irma reagoi näkyyn, katsoja varmistuu siitä, mistä on kyse. Nykyaikaiset kauhuelokuvat puolestaan nojaavat pitkälti nopeaan leikkausrytmiin ja välähdyksiin – siis aivan päinvastaisiin tekniikoihin kuin tässä on käytetty.

Aika on tehnyt tälle sarjalle sekä pahaa että hyvää, ja tavallaan ajan myötä pahakin voi tulla hyväksi: se, mikä sarjassa on huolimatonta, karkeaa ja halpaa, on muuttunut viimeisen 40 vuoden aikana niin sanotuksi ajan patinaksi, nostalgiaksi. No, sarjahan ei oikeasti muutu miksikään, vaan maailma ja me katsojat. Koska nykyaika on niin monimutkainen, sekava ja muutenkin kamala, Soittorasian kaltaiset, yksinkertaisesta ja mutkattomasta menneestä maailmasta muistuttavat sarjat tuovat lohtua – ja samalla epätoivoa, koska ajan ratas ei voi koskaan kääntyä pyörimään taaksepäin.

Tähän liittyy myös eräs piirre, johon tuli sarjan mittaan kiinnittäneeksi lähes jatkuvasti huomiota: viestintäteknologian kehittymättömyys vaikeuttaa niin Alankojen perheen sisäistä kommunikaatiota kuin rikostutkintaakin. Tämä ei tietenkään ole näyttäytynyt kehittymättömyytenä tai puutteellisuutena sarjan tekoajankohtana, vaan merkitys tulee mukaan vasta kun sarjaa tarkastellaan vuodesta 2015 käsin. Milloin hukassa on osoite, milloin puhelinnumero. Ja kun numero vihdoin löytyy, ei tavoiteltava henkilö olekaan puhelimen ääressä, tai puhelinlinja on katki.

Ajankuvasta vielä: on kiinnostava yksityiskohta, että Irma ei ole sarjassa kuvattujen lasten äiti, vaan äitipuoli. Miksi? Mitä lasten äidille on tapahtunut? En löydä sarjasta mitään juonellista selitystä sille, miksei Alangoista ole tehty perinteistä ydinperhettä. Luultavasti valinnalla on haluttu ikään kuin laajentaa katsojien maailmankuvaa. 1970-luvulla uusioperheisiin on käsittääkseni edelleen liitetty negatiivisia mielikuvia, joita tällaisilla kerronnallisilla ratkaisuilla on voitu yrittää hälventää.

Jos Soittorasia osoittaa jonkinlaista ennakkoluulottomuutta uusioperheiden suhteen, ei samanlainen katsontatapa ulotu siihen, kuinka naissukupuolta sarjassa kuvataan. En yleisesti ole järin kiinnostunut tällaisista seikoista (elokuvissa ja sarjoissa on niin paljon kiinnostavampiakin asioita kuin eri sukupuolten representaatiot), mutta Soittorasiassa tähän tuli väkisinkin kiinnittäneeksi huomiota. Koko epäonninen tapahtumaketju saa alkunsa, kun Irma ostaa soittorasian. Näin käy, kun nainen saa käyttöönsä omaa rahaa: perhe saa peräänsä sekä poliisin että rikollisjoukon. Ratkaisu: paluu 1800-luvulle, ei rahaa naisille? Toinen kiinnostava kohta on eräs toiminnallinen jako, jossa Irma kompuroi ja nyrjäyttää nilkkansa. Tällöin perheen pää urhoollisesti riskeeraa oman nahkansa pelastaakseen Irman. Me Tarzan, you Jane. Ugh.

Suuri nostalgia-arvo on sarjan toisen ja kolmannen jakson alkuun liitetyillä ”tapahtunut tähän mennessä” -kuvauksilla. Edellisen jakson tapahtumat kerrataan perusteellisesti mustavalkoisten still-kuvien ja voice-over-kerronnan (!!!) avulla. En muista törmänneeni vähään aikaan voice-overiin tällaisessa käytössä. On vaikea ymmärtää, miksi tällaiseen ratkaisuun on oikein päädytty. Samat asiat olisi varmasti voinut ilmaista videoklippejä käyttämällä yhtä lyhyessä ajassa. Päälle päätteeksi näissä edellisen jakson juonta referoivissa pätkissä käydään tapahtumat läpi vähän liiankin perinpohjaisesti. Aivan kuin joku yrittäisi Soittorasian puitteissa huutaa: Katsokaa, näin viattomia ja naiiveja me olimme 40 vuotta sitten! Varmaan harmittaa elää ankeella 2010-luvulla!! Ovatko nämä referaatit tuntuneet myös aikalaiskatsojista hieman lapsekkailta, sitä en osaa arvioida.

Myös sarjan poliisien toiminta on hellyttävän haparoivaa, suorastaan harrastelijamaista. Sekä rosvojen että poliisien toiminnan kuvaamiseen liittyy yhtä sun toista käsikirjoitusongelmaa, mutta ei se mitään. Katselen mieluummin tällaisia leppoisankömpelöitä poliisisarjoja kuin nykyajan tiukkatempoisia ja toiminnallisia rikospätkiä.

Soittorasiassa on mukana samaa unenomaisuutta, selittämättömän uhan ja mysteerin tuntua, joka tekee myös Painajaisesta ja esimerkiksi Hiidenvirrasta (Maelstrom, Iso-Britannia 1985) niin tavattoman hyviä sarjoja. Olisiko kellään lukijoista mainita mitään samantyyppistä? Vuosien patinoimia ja kömpelöitä sarjoja tai elokuvia, joissa kaikkia palapelin paloja ei kerta kaikkiaan ole mukana paketissa? Olen pelkkänä korvana.

*****

Soittorasia DVD @ Discshop
Soittorasia, Painajainen & Merkitty DVD @ Discshop