Kirsi Vainio-Korhonen: Sofie Munsterhjelmin aika: Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa (2012)
Lukuhaasterasti:  20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella.
Mistä peräisin: lainattu kirjastosta.

Jos suomalaisista kustantajista pitäisi valita henkilökohtainen suosikkini, valitsisin varmaankin Suomalaisen kirjallisuuden seuran. Nykyisen bulkkikustannustoiminnan aikana SKS:n julkaisut erottuvat edukseen: ne ovat edelleen yhtä huolella kirjoitettuja, toimitettuja ja taitettuja kuin menneinä vuosina, jolloin kirjatalot elelivät nykyistä lihavammin. Ymmärtääkseni SKS painattaa kirjansa edelleen Suomessa. Tämä ei sinänsä ole mikään laadun tae, sillä myös Suomessa osataan tehdä huonolaatuista painotyötä, ja toisaalta myös Itä-Euroopasta voi saada varsin laadukkaita painotuotteita, mikäli kommunikaatiossa ei ole ongelmaa eikä hinnasta ole pihistelty liiaksi. Mutta silti. Kirjapainon kotimaisuus ei ole ehdoton laadun tae, mutta jonkinlainen tae kuitenkin.

SKS:n kustantaman Sofie Munsterhjelmin ajan kannen uusklassinen fiilis vetoaa minuun voimakkaasti. Kannessa on kahta kaunista, alusmekkoihin pukeutunutta tyttöä esittävä maalaus. Takakannesta selviää, että kyseessä on Constance Munsterhjelmin eli Sofie Munsterhjelmin veljentyttären maalaama kuva siskoistaan Fannysta ja Minettestä. Tarkemmin katsottuna maalaus on kömpelö ja haparoiva: oikeanpuoleisen tytön molemmat kädet ovat luonnottoman pitkät, ja molempien tyttöjen olkapäät ovat pyöristyneet luomistyön tuoksinassa olemattomiin. Pukujen laskokset on sen sijaan saatu kankaalle kiitettävän hyvin.

1600–1800-luvut ovat mielestäni ehdottomasti kiinnostavin aikakausi Suomen historiassa. On tavallaan epäasianmukaista niputtaa nuo kolme vuosisataa samaksi historialliseksi jaksoksi, mutta koska se nyt kuvaa omaa tapaani hahmottaa asioita, niin menköön. Eräs suosikkiromaaneistani on Sakari Topeliuksen Välskärin kertomukset, ja Topeliusta olisi tarkoitus lukea myös tänä vuonna. Tämän ajan suomalaiselämää kuvaavissa teoksissa aatelistolla on tietenkin suuri rooli, minkä vuoksi aikakauden arkitodellisuudesta voi helposti syntyä vääristynyt kuva. Topelius ansaitsee kuitenkin kiitosta siitä, että hän ottaa silloin tällöin myös muiden säätyjen edustajia kuvauksensa kohteeksi. 1800-luvun ja erityisesti Minna Canthin myötä myös alemmat säädyt pääsivät kaunokirjallisen kuvauksen fokukseen. (Hauskaa sinänsä, että vaikka Canth mielletään selvästi uudemman ajan kirjailijaksi Topeliukseen verrattuna, he itse asiassa elivät ja olivat aktiivisia samaan aikaan. Canth lopulta jopa kuoli ennen Topeliusta. Totta on, että Topelius aloitti kirjallisen uransa jo silloin, kun Canth liihotteli vielä lettipäisenä tyttönä Tampereen työläiskortteleissa, mutta toisaalta Topelius myös jatkoi julkaisemista aivan kuolemaansa saakka. Näin se menee: taiteelliset virtaukset voivat olla ja ovatkin olemassa samanaikaisesti, vaikka jälkimaailma mieltääkin eri virtaukset usein peräkkäisiksi, ei limittäisiksi. – Olisi kiinnostavaa tietää, tapasivatko Topelius ja Canth koskaan – tuskin – ja mitä mieltä he olivat toistensa kirjallisista saavutuksista.)

Sofie Munsterhjelm (1801–1867) on hahmo, joka voisi olla peräisin kumman tahansa – Topeliuksen tai Canthin – romaanista. Topeliusta hän olisi voinut kiinnostaa, sillä hän oli syntyisin vanhasta aatelissuvusta, josta versoi myös useita maineikkaita upseereita ja koska hän vietti nuoruutensa varsin ylellistä, ”romanttista” aatelisneidon elämää. Canthia sen sijaan olisi voinut innoittaa hänen loppuelämänsä: Sofie joutui suuriin taloudellisiin ongelmiin aviomiehensä holtittoman taloudenpidon vuoksi (samaan tapaan kuin monet Canthin naishahmot), mutta hän päätti kuitenkin selviytyä rahavaikeuksista itsenäisesti ja kieltäytyi kerjäämästä sukulaisilta armopaloja.

Sofien elämäkerta tarjoaa ennen kaikkea näköalan 1800-luvulla aateliston asemassa tapahtuneeseen muutokseen ja taloudellisesti hyvinkin itsenäisen ja määrätietoisen naisen elämään. Kirjassa painotetaan moneen otteeseen Sofien tarkkaa tilinpitoa ja laskutaitoa: hän ei tarvinnut miesten apua taloudenpitoon tai kassanhallintaan. Kirjoittaja tuntuu itse pitävän tätä suorastaan yllättävänä, ja niin pidän kyllä minäkin.

1800-luvulla aateliston asema alkoi jo rapistua. Koulutusjärjestelmä muuttui hiljalleen tasa-arvoisemmaksi, ja aiemmin vain aatelisten miehittämät virat avautuivat myös koulutetuille porvareille. On hieman vaikea erottaa, mitkä Sofien elämän käänteistä liittyvät aateliston aseman muutokseen ja mitkä hänen henkilökohtaiseen (epä)onneensa. Oli miten oli, 1850-luvulle tultaessa hänen asemansa ei ollut kadehdittava. Sofie muutti tuolloin Helsinkiin ja vuokrasi Kruununhaan Ilves-korttelista asunnon, ”jossa oli kaksi kamaria, keittiö, halkoliiteri, karjasuoja ja heinävintti”. Kaksi seikkaa huvittaa minua: kuinka Sofien elämä ei vastaa lainkaan stereotyyppistä mielikuvaa aatelisnaisen elämästä ja asumuksesta, ja kuinka Kruununhaka onkaan viimeisen 160 vuoden aikana muuttunut. Samalta aikakaudelta löytyy myös yksityiskohta, joka väkisinkin huvittaa elokuvien ystävää: Sofien ruokahuoltajana on näihin aikoihin toiminut ”mamselli Fellini”.

Haluan tässä yhteydessä mainita erään aikalaisromaanin, joka kuvaa niin ikään rapistuvaa aatelistoa. Axel Gabriel Ingeliuksen Harmaa linna (Det gråa slottet, 1851) on goottilaisena romaanina varmaankin ainoa tämän lajityypin edustaja suomalaisten romaanien joukossa (korjatkaa, jos olen väärässä). Myös tälle kirjalle ovat leimallisia kuihtuvan aateliston kuvaus ja naisnäkökulma. Olivatko nämä asiat sitten genrelle tyypillisiä juuri sen takia, että lukijat halusivat lukea kuihtuvasta aatelista? Porvarit olivat jo niin vauraita, että pystyivät ostamaan kirjoja, ja he lukivat varmasti mielellään teoksia, joissa kilpakumppani eli aatelissääty lannistui. Ehkä porvariston mieltymyksilläkin on ollut vaikutuksensa. Silti aateliston alamäki oli tässä vaiheessa ainakin minun ymmärtääkseni jo selvä tosiasia.

Koin jo kiusausta ruksata tällä kirjalla lukuhaasteesta kohdan kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi, sillä tämä kohta vaikuttaa tällä hetkellä vaikeimmalta suorittaa. Heti kirjan alusta tekstissä alkaa nimittäin vilistä tuttuja paikannimiä: on Nastolaa, Tuulosta, Hauhoa, Hämeenlinnaa. Tässä hoodeilla siis pyöritään. Eräs tekstissä mainittu kartano sijaitsee vain parin kilometrin päässä lapsuudenkodistani. Mutta koska Sofie ei missään vaiheessa pysähdy pidemmäksi aikaa mihinkään koti- tai synnyinkuntani paikkaan, en ala huijata. On kuitenkin aina suuri nautinto lukea mainintoja sellaisista paikoista ja maisemista, jotka ovat itselle tuttuja ja jopa henkilökohtaisesti tärkeitä.

Ja niistä maisemista: kirjaan on sisällytetty useita ajan maalauksia, niin muotokuvia kuin maisemakuviakin. Mukana on myös valokuvia esimerkiksi Sofien jäämistöön kuuluvista esineistä. Etenkin maalauksien kohdalla harmittaa, ettei kuvia ole painettu värillisinä. Väriprinttien sijoittelu tekstin lomaan vaatii toki taittajalta enemmän huolellisuutta ja nostaa hieman myös painokuluja, mutta vastapainoksi upeat maalaukset pääsevät moninkertaisesti paremmin oikeuksiinsa. (Tämä kirja on jo tällaisenaan hintavahko, ja epäilen, tokko väriprinttien tuoma hinnankorotus olisi vaikuttanut potentiaalisen lukijaryhmän ostohalukkuuteen.) Erityistä hallaa mustavalkopainatus on tehnyt Werner Holmbergin Maantie Hämeessä -maalaukselle (1860).

Miksi juuri Sofie Munsterhjelmistä on kirjoitettu elämäkerta, miksei jostakusta muusta aatelisnaisesta? Selitys löytyy pitkälti arkistomateriaalista: Sofien jäämistö löytyi muutamia vuosia sitten hyvin säilyneenä, minkä vuoksi hänen curriculum vitaensa on pystytty hahmottelemaan poikkeuksellisen hyvin. Toinen selitys löytyy kirjoittajan, professori Kirsi Vainio-Korhosen taustasta: Vainio-Korhonen on aiemmin kirjoittanut Sofien isoäidin elämää käsittelevän teoksen Sophie Creutzin aika: Aateliselämää 1700-luvun Suomessa (2008). Vaikuttaa varsin kiinnostavalta teokselta tämäkin, mielelläni luen tämän joskus.

Adlibris