Escape from Tomorrow (2013) arvostelu – Disney vinksallaan

EFT
Escape from Tomorrow (2013)

Meiltä entisiltä eurooppalaisilta lapsilta, siis nykyisiltä eurooppalaisilta aikuisilta, taitaa puuttua tietty avainkokemus, jonka suuri osa nykyisistä amerikkalaisista aikuisista on lapsuudessaan käynyt läpi. Tarkoitan nyt vierailuja Disney-brändin ympärille kehiteltyihin teemapuistoihin, joita löytyy tällä hetkellä Yhdysvalloista kaksi, Aasiasta kolme – ja, okei, Euroopasta yksi. Kyse on nimenomaan leimallisen amerikkalaisesta elämyksestä. Suomestakin löytyy huvipuistoja, mutta Disney-puistot ovat jotain aivan muuta: yhden massiivisen brändin varaan rakennettuja elämyskokonaisuuksia, joissa kussakin riittää koluttavaa päiväkausiksi. Muumimaailma, Linnanmäki ja Särkänniemi ovat Disney-puistojen rinnalla pahaisia pikkukyliä. Siksi eurooppalainen saati suomalainen yleisö ei voine ainakaan emotionaalisella tasolla täysin ymmärtää pohjakokemusta ja kontekstia, joiden varaan Escape from Tomorrow (Yhdysvallat 2013) on rakennettu.

Jo parin viikon ajan blogissa on viihdytty Night Visionsin Suomeen tuomien elokuvien parissa (klik, klik). Myös Escape from Tomorrow kuului vuosi sitten syksyllä Night Visionsin ohjelmistoon. Tässä vaiheessa alkaa varmaankin valjeta, millainen elokuva Escape from Tomorrow on: Disneyn ja Night Visionsin brändit ovat periaatteessa vallan kaukana toisistaan, joten kyse täytyy olla jonkinlaisesta ironisesta tai parodisesta väännöksestä.

Ja niin onkin. Escape from Tomorrow on musta komedia Disney-puistojen fasadien kätketystä puolesta. Disneyn kaltaiset brändit suhtautuvat itseensä yleensä huumorintajuttomasti, joten elokuva on ollut pakko toteuttaa sissitekniikalla, siis kuvauslupia kyselemättä. Koska tuiki tavalliset puistokävijät kuvaavat puistoissa joka tapauksessa runsaasti, ei kuluttajakäyttöön suunnatulla, pienikokoisella kuvauskalustolla työskennellyt tiimi herättänyt sen kummempaa huomiota. Ne kohtaukset, joita ei tapahtumien eksentrisen luonteen vuoksi ole voitu kuvata paikan päällä, on toteutettu green screenin avulla. – Jos katsoja ei ole tietoinen näistä tuotannollisista seikoista, voi kokonaisuus tuntua huolimattomalta ja tökeröltä. Siksi on ymmärrettävää ja myös tärkeää, että tuotantoprosessin olosuhteita korostetaan elokuvan markkinoinnissa.

EFT-rata
Laatuaikaa vuoristoradassa: Jim ja Elliot.

Jim (Roy Abramsohn) ja Elena White (Elena Schuber) ovat saapuneet kahden lapsensa kanssa Disney-puistoista suurimpaan eli Walt Disney Worldiin. Perheen mukavaksi yhteiseksi ajaksi tarkoitettu reissu saa yllättäviä käänteitä, kun Jimin kokemusmaailma kääntyy oudolle mutkalle. Jimin kokemuksiin kiteytyy varmasti jotain olennaista siitä, millaisia elämyksiä vuosittaiset huvipuistoreissut ovat pienten lasten vanhemmille. Kärsivällisyys joutuu koetukselle pitkissä jonoissa, ylihinnoiteltua apetta myyvissä ruokakojuissa ja sinne tänne säntäilevän ihmispaljouden keskellä.

Jim on samanaikaisesti samastuttava ja inhottava hahmo. On helppo ymmärtää hänen ahdistustaan: vaimo nitkuttaa ja nalkuttaa, lapset oksentelevat, riuhtovat sinne tänne ja valittavat milloin nälkäänsä, milloin pahaa oloaan. Jim pyrkii kohentamaan mielialaansa lepuuttamalla silmiään kahdessa ranskaa solkkavassa teinitytössä, joihin perhe törmää moneen otteeseen eri puolilla puistoa. Hänen välinpitämättömyytensä lapsia kohtaan on samanaikaisesti sekä ymmärrettävää että vastenmielistä.

Teinityttöjen perään pullisteleva libido ja huutavat lapset eivät kuitenkaan ole Jimin ainoa ongelma, sillä pian hän alkaa nähdä puistossa ahdistavia näkyjä. Koska elokuvan kerronta on tiukasti sidottu Jimin näkökulman, ei katsoja voi aina olla varma, mitkä seikat voi kuitata Jimin harhaisella todellisuuskäsityksellä, mikä puolestaan kuuluu elokuvan maailman objektiiviseen todellisuuteen.

EFT-monster
Puisto täyttyy oudoista kasvoista.

Jimin silmille avautuu Disney-puiston pimeä puoli. Osa puiston laitteista on hengenvaarallisia, ja aina silloin tällöin joku menettää kirjaimellisesti päänsä. Disney-prinsessoiksi pukeutuneet työntekijät ovatkin lukusprostituoituja, joiden palveluita myydään aasialaisille liikemiehille. Osa puiston asiakkaista käyttäytyy hyvin omituisesti. Disney-kohteiden charmi piilee juuri todellisuuden ja fantasian yhdistelmässä – mutta kuten kaikilla elämän ilmiöillä, myös fantasialla on yöpuolensa. Prinsessan hommista eläköitynyt nainen osuu oikeaan todetessaan, ettei ”aina voi olla iloinen, se on mahdotonta”.

EFT-prinsessat
Prinsessoja vai prostituoituja? Saha ja Elliot yhteiskuvassa puiston rekvisiitan kanssa.

Koska kuvausolosuhteet ovat olleet haasteelliset, koska elokuvan perusidea on vahva ja yksinkertainen ja koska elokuvalla on mittaa vain puolitoista tuntia, voisi olettaa, että käsikirjoitus olisi pidetty melko simppelinä. Sellainen se onkin ensimmäisen tunnin ajan. Kun tuo tunti kilahtaa täyteen, meininki kuitenkin muuttuu ja katsoja joutuu arvioimaan uudelleen kaiken aiemmin elokuvassa näkemänsä. Viimeisen puolen tunnin aikana tarina lipsuu sen verran villiksi, että ainakin itse menetin otteen kerrontaan. Joskus tällainen hullutteleva kerrontatyyli voi olla hyvä asia (esimerkkinä vaikkapa David Lynchin Eraserhead, johon Escape from Tomorrow’ta on ahkerasti verrattu). Escape from Tomorrow’n kohdalla kokonaisuus lipsahtaa kuitenkin liiaksi tarkoitushakuisen hämmentelyn ja sekoilun puolelle. Se ei tee elokuvasta huonoa, mutta ikävä kyllä syö jonkin verran sen vaikuttavuutta.

EFT-noita
Jim hieroo tuttavuutta.

Elokuvaa käsittelevän Wikipedia-artikkelin juoniselostuksessa kuvataan Jimin menneisyydestä kertovia takaumia. Itse katsoin elokuvan VLMedian julkaisemalta DVD:ltä, jossa näitä takaumia ei ole lainkaan. Ilmeisesti elokuvasta on olemassa kaksi erilaista leikkausta: alkuperäinen teatterileikkaus, jota ei kenties ole esitetty missään muualla kuin Sundance-festivaaleilla, ja tuoreempi leikkaus, josta flashbackit on jätetty pois. Miksi ihmeessä? Puuttuvia takaumia on ihmetelty Wikipedia-artikkelin keskustelusivulla, mutta mitään sen luotettavampaa tietolähdettä en aiheesta löytänyt. Mikäli elokuvasta on tosiaan olemassa pidempi versio, haluaisin kovasti nähdä myös sen. Jos takaumien sisältö on sellainen, millaiseksi se Wikipedia-artikkelissa kuvataan, on niillä elokuvan tulkinnan kannalta äärimmäisen suuri merkitys.

Escape from Tomorrow on tuotannollisen omalaatuisuutensa vuoksi kiinnostava elokuva. Jos sen käsikirjoitus olisi tehty viimeisen puolen tunnin osalta vielä harkitummin, voisi siinä olla klassikkoainesta. Nyt se joutuu luultavasti tyytymään sopivasti kajahtaneen kulttielokuvan asemaan, mikä ei ole huono saavutus sekään.

Yhden tärkeän ajatuksen elokuva herätti: minun pitäisi oikeasti katsoa lisää Disneyn elokuvia. Elokuvaharrastajaksi olen nähnyt niitä naurettavan vähän, varmaankin yhden käden sormilla laskettavan määrän.

*****

Olen saanut tekstin kirjoittamista varten arvostelukappaleen elokuvan levittäjältä.

 

Fight Club (1999) arvostelu – Massojen klassikko

FIGHT CLUB
Fight Club (1999)

Fight Club (Yhdysvallat 1999) kuuluu niihin elokuviin, joita en vain tajua. Pidän Edward Nortonista – hänessä on ihanaa, nuhjuista karismaa. Pidän Brad Pittistä – kuka nainen ei pitäisi? David Fincherista en erityisemmin pidä enkä aivan täysin voi ymmärtää häneen liittyvää hypeä. Pidän Fight Clubia ympäröivästä aurasta – pidän melkein kaikista Fight Clubin detaljeista. Mutta varsinainen big picture, elokuvan aiheet ja teemat ja tavat, joilla niitä käsitellään, muodostavat mielestäni ihan viihteellisen, mutta melko mielikuvituksettoman ja jopa lattean kokonaisuuden.

Edward Norton on elokuvan anonyymi päähenkilö ja minäkertoja, joka edustaa kaikkia maailman miespuolisia valkokaulustyöläisiä. Häntä vaivaavat valkoiselle keskiluokalle ominaiset ongelmat: unettomuus, tarve hahmottaa oma persoonallisuus kotiin kerätyn krääsän kautta, täydellinen turtuneisuus ympäröivälle maailmalle, Ikea-addiktio. Kun elämässä ei ole mitään todellisia ongelmia, tulee ongelmien puutteesta paradoksaalisesti ongelma.

Tunteakseen edes jotakin pumpulilla pehmustetussa keskiluokkaisessa todellisuudessa minäkertoja alkaa osallistua erilaisiin vertaistukiryhmiin. On kivessyöpää, tuberkuloosia, veriloisia. Tosiasiassa häntä ei vaivaa mikään fyysinen sairaus – hän ainoastaan tahtoo saada palasen tukiryhmiin osallistuvin ihmisten tunnepaiseista. Tukiryhmien sallivassa ja epätoivoisessa ilmapiirissä hän voi tuudittautua pehmoiseen itkuun, mikä ei kotona onnistu.

FC marla norton
Marla Singer ja anonyymi minäkertoja ovat huijareita.

Itkuryhmät ovat sinänsä mukiinmenevä ratkaisu elämän totaaliseen tunnetyhjiöön. Vielä paremman ratkaisun tarjoaa kuitenkin Tyler Durden (Pitt), johon minäkertoja tutustuu sattumalta eräällä loputtomista lentomatkoistaan. Tyler on jotain aivan muuta kuin minäkertoja: äänekäs kaveri, joka ei karta riskejä. Erinäisten outojen käänteiden seurauksena minäkertoja päätyy asumaan Tylerin luo rähjäiseen, hylättyyn rakennukseen. Jo tämä on minäkertojan paperinkalpealle persoonalle epätyypillistä – eikä tässä vielä kaikki. Tylerin päähänpiston seurauksena miehet alkavat harrastaa keskenään katutappelua. Hiljalleen heidän joukkoonsa liittyy muitakin elämäänsä turtuneita tylsimyksiä. Syntyy Tappelukerho, ”Fight Club”.

Taustalla hummailee vähävarainen ja itsensä outoon loukkoon ajanut Marla Singer (Helena Bonham Carter), jonka minäkertoja on tavannut jossakin lukuisista poruporukoista. Marla on kuten minäkertoja: huijari, jota ei oikeasti vaivaa mikään muu kuin täydellinen tunnekooma. Minäkertoja tuntuu olevan jo syttymäisillään Marlan kolholle charmille, mutta Tyler nappaakin naisen itselleen. Kukapa huolisi villasukkia, jos tarjolla on katu-uskottavat bikerbootsit.

FC tyler norton
Paita ja peppu: saippuakauppias Tyler Durden ja anonyymi villasukka.

Fight Club kasvaa. Kaupungit ovat täynnä tylsistyneitä miehiä, jotka kaipaavat rikkinäisiä rystysiä ja veren makua. Tausta-ajatus on kai se, ettei mies pääse metsästäjävietistään irti, olivat hänen kauluksensa kuinka tärkätyt tahansa. Idea on aika paljon käytetty ja minusta suorastaan kliseinen, mutta annettakoon se anteeksi. En ylipäätään aivan tiedä, kuinka nämä testosteroninkatkuiset eternal warfare -läpät pitäisi fiktiossa ottaa. Ehkä ne pitäisi vain hyväksyä eräänlaisena kerronnan välineenä tai tukirakenteena siinä missä onnelliset loput tai ajan kulkua tiivistävät montaasit.

Se, mitä katsoja saa elokuvan lopussa tietää, on kai elokuvan ”se juttu” – elementti, jonka pitäisi tehdä tästä hyvä elokuva. Minusta tuo juju, josta on spoilereiden välttämiseksi puhuttava kierrellen ja kaarrellen, on puhki kulutettu ja mielikuvitukseton. Tämä oli jännä kikka esimerkiksi eräässä 60-luvun kauhuklassikossa, mutta sen jälkeen sitä on ehditty kuluttaa niin monessa elokuvassa, että se ei enää yksin riitä tekemään kokonaisuudesta klassikkoa. Niin: minun on vaikea ymmärtää, miksi niin moni tuntuu juuri lopun megajujun vuoksi pitävän Fight Clubia suurenakin mestariteoksena.

Loppuun ikärajaihmettelyä. Elokuva sai kotimaan teatteriesityksessä K18-leiman. Ehhh!? VHS-julkaisua varten elokuvasta leikattiin jotain pois, ja ikäraja laski K16:een. Itse olen nähnyt aiemmin VHS-leikkauksen ja nyt uusintakierroksella teatterileikkauksen, joka näyttää kulkevan Suomessa edelleen K18-leiman alla. K16-luokituksen saaneissa kauhuelokuvissa näkee nykyään paljon pahempaakin myllytystä (äkkiseltään mieleen tulee ainakin American Horror Storyn kakkoskausi, joka leviää Suomessa K16-ikärajalla), joten täytyy taas ihmetellä, että mitä ihmettä ne siellä elokuvatarkastamolla ovat oikein ajatelleet. No, nää on näitä.

*****

Discshop 2DVD / Blu-ray

Blues Brothers (1980) arvostelu – Pullanaama ja Nick Cave

Blues Brothers (1980)

Näin Blues Brothersin (The Blues Brothers, Yhdysvallat 1980) ensi kertaa melko nuorena, ehkä jopa nuorempana kuin nykyinen ikäraja (K12) sallisi. Vaikka muistikuvat itse elokuvasta ovat olleet hatarat, olen jo kauan tuntenut hienoista vastenmielisyyttä sen konseptia kohtaan. Elokuvaa ei tarvinnut katsoa toistamiseen pitkään ennen kuin tajusin, mistä tämä johtuu: toinen elokuvan keskushahmoista, Jake Blues (John Belushi), on ärsyttävä. Sen sijaan toista hahmoa, Elwoodia (Dan Aykroyd) pidän varsin sympaattisena.

Tämä on sinänsä vähän outoa, sillä Elwood ja Jake ovat ainakin näennäisesti hyvin samanlaisia. He ovat omituisia, vähäpuheisia tyyppejä, jotka pukeutuvat identtisesti eivätkä käytännössä koskaan riisu mustia lasejaan. Hahmoissa on kuitenkin keskeinen ero. Koppava ja itseriittoinen Jake kiukuttelee kuin uhmaikäinen. Lisäksi Jakea näyttelevän John Belushin pullataikinamainen naama ja laiskapulskea olemus suorastaan säteilevät vetelää ylimielisyyttä. (Onneksi Belushin pärstä on melkein koko elokuvan ajan kätketty mustien lasien taa.) Elwood sen sijaan on mitä miellyttävin olento. Hän muistuttaa hatun ja lasien kanssa erehdyttävästi Nick Cavea.

BB-kantri
Music business, good business.

Blues Brothersia saa katsoa aika pitkälle, ennen kuin alkaa saada otetta siitä, minkä genren elokuvasta on kyse, ja siitä, kuinka elokuvaa pitäisi katsoa. Kyseessä on varsin omalakinen komedia, jonka huumori pohjautuu tilanteiden ja hahmojen outouteen ja ajoittain suoranaiseen järjettömyyteen. Jake ja Elwood hankkiutuvat mitä absurdeimpiin tilanteisiin ja käyttäytyvät itsekin aika kummallisilla tavoilla. Perusjuoni on hatara: Jake ja Elwood lupaavat orpokodin johtajattarelle maksaa kiinteistön verorästit ja näin turvata laitoksen toiminnan. Ja mikäpä olisi parempi keino tienata äkkiä paljon rahaa kuin vanhan The Blues Brothers -bändin kokoaminen ja keikan heittäminen?

Elokuvan omaperäisyys piilee omituisen, epätodennäköisen ja absurdin huumorin lisäksi musiikissa. Pikkurooleihin on saatu niinkin isoja nimiä, että kaltaiseni bluesidioottikin heidät tuntee: James Brown, Aretha Franklin, James Lee Hooker, Ray Charles. Eritoten Franklinin soolonumero on mahtipontinen. Myös The Blues Brothersin keikat ovat hauskaa katsottavaa ennen kaikkea Aykroydin mahtavien tanssiliikkeiden vuoksi.

BB-franklin
Aretha Franklin osaa kyllä laulaa, mutta näyttelijän tai tanssijan lahjoja hänelle ei ole juuri suotu.

Kiinnostavaa elokuvassa on myös sen visuaalinen ilme. Etenkin kohtaus, jossa kaverukset käyvät tapaamassa orpokodin johtajatarta, on vaikuttava. Päästäkseen johtajattaren puheille on bluesveljien kiivettävä omituisen oranssinsävyisen porrashuoneen ylätasanteelle, jossa odottelee jättimäinen, kömpelösti veistetty krusifiksi. Valitut kuvakulmat ja huoneen omituinen väri luovat kohtaukseen kuumeisen ja voimakkaan vaikutelman. Toinen visuaalisesti mieleenpainuva kohtaus on lopun kolarointikahjoilu, jossa veljeksiä vainoavat natsit (joo’o…) pääsevät autollaan lyhyelle ilmalennolle.

BB-portaat
Tämä taitaa olla koko elokuvan vaikuttavin otos. Tekisi melkein mieli nostaa arvosanaa yhdellä tähdellä pelkästään tämän takia.

Blues Brothers on omituinen kasa toisistaan melko irtonaisia kohtauksia ja musiikkinumeroita. Jos oikein pinnistelen, voin osittain ymmärtää osittain, miksi elokuva nauttii niin suurta kulttisuosiota. Jos arvioisin elokuvaa puhtaasti subjektiivisesta näkövinkkelistä, saattaisi tähtiä olla vähemmän.

*****

Discshop DVD / Blu-ray / DVD (Augmented Edition)

Erämaa syö miestä (1999) arvostelu – Kauhuherkkua gourmandeille

ERÄMAA SYÖ MIESTÄ julkka
Erämaa syö miestä (1999)

Erämaa syö miestä (Ravenous, Tšekin tasavalta/Iso-Britannia/Yhdysvallat 1999) on minulle niin tärkeä elokuva, etten väitä pystyväni käsittelemään sitä objektiivisesti. Näin elokuvan ensi kertaa ns. herkässä iässä eli silloin, kun aloin todella ymmärtää elokuvan ainutlaatuisuutta taidemuotona – siis 15-vuotiaana tai niillä main. Sittemmin olen katsonut elokuvan viisi tai kuusi kertaa. Elokuvan Suomi-DVD:n saatavuus on nykyään aika huono; hyvä, että olen säästänyt televisiosta nauhoitetun, rupisen VHS-kopion. (Onneksi myös import-DVD:tä on saatavilla.)

Elokuva kertoo luutnantti John Boydista (Guy Pearce), joka palkitaan ansioistaan vuosina 1846–1848 käydyssä Meksikon–Yhdysvaltain sodassa. Boydia nolottaa, sillä hänen sotasaavutuksensa pohjautuu oikeasti silkalle pelkuruudelle: hän on kesken taistelun teeskennellyt kuollutta säästääkseen oman henkensä. Boyd tokenee vihollislinjojen taakse kuljetetuissa ruumisvaunuissa, tekee yllätysiskun meksikolaisten niskaan ja valloittaa koko tukikohdan yksin. Armeija kiittää ja palkitsee.

ERÄMAA-SYÖ-MIESTÄ-attakk
Kukaan meistä ei liene edustavimmillaan kiivettyään ruumiskärryiltä tohjoksi ammuttujen tovereidensa alta.

Ruumisvaunuissa koetun virkistymisen taustalla ei suinkaan ole satunnainen, yllättävä rohkeudenpuuska, vaan veri, joka valuu suoraan Boydin kurkkuun tämän päälle kasatuista ruumiista. Erämaa syö miestä kertookin pintatasolla siitä, millainen voima ihmisen veressä ja lihassa piilee. Kyse on siis paitsi ihmissyönnistä, myös vampirismista: ihmisen liha ei ole verrattavissa mihin tahansa murkinaan, vaan se antaa syöjälleen maagista kestävyyttä ja voimaa.

Saatuaan mitalinsa ja ylennyksensä Boyd passitetaan Kalifornian Fort Spenceriin etäiselle ja kolealle tukiasemalle, jossa asustelee ennestään seitsemän henkilöä – upseereita, palkollisia ja yksi sotamies. Talvisaikaan elämä Fort Spencerissä on hiljaista ja uneliasta. Asema saa kuitenkin äkkiherätyksen, kun oven taa harhailee kylmästä ja nälästä puolikuollut mies (Robert Carlyle). Hän esittelee itsensä Colqhouniksi ja kertoo paenneensa kannibalismiin turvautuneiden matkakumppaneidensa nälkää peläten Fort Spenceriin.

ERÄMAA-SYÖ-MIESTÄ-colqhoun
Colqhoun on Jeesuksen miehiä. Taustalla sotamies Reich.

Tästä käynnistyy monivaiheinen ja yllättävä juonikuvio, jossa ihmissyönnillä ja sen voimauttavalla vaikutuksella on keskeinen rooli. Kuvaa reunustaa wendigo-myytti, josta intiaanipalvelija George (Joseph Runningfox) kertoo Boydille ja aseman johtavalle upseerille: syömällä ihmislihaa mies voi vahvistua ja tervehtyä luonnollisen rajat ylittävällä tavalla. Tämä tieto käynnistää Boydissa rajun sisäisen kamppailun. Hän ei halua tappaa lajitovereitaan syödäkseen ja pysyäkseen vahvana. Valitettavasti vaihtoehdot alkavat elokuvan loppua kohden käydä vähiin.

Elokuvan keskeinen teema liittyy itsekkyyteen ja toisaalta itseuhraamiseen. Tarinaa kuljetetaan taiten tilanteeseen, jossa nämä kaksi ääripäätä muodostavat ainoat todelliset vaihtoehdot. Mukana on kiinnostavia viittauksia Kristukseen ja kristinuskoon, ja niiden peilailussa olisi ainesta pidempäänkin pohdintaan. Itseuhrauksen teema tupataan länsimaissa väkisinkin liittämään Kristuksen hahmoon. Lisäksi kristinuskossa on oma, vahvasti kannibalismin suuntaan avautuva traditionsa – kuten George toteaa: ”White man eats the flesh of Christ every Sunday.”

ERÄMAA SYÖ MIESTÄ veitsi
Elämä Fort Spencerissä on täynnä vaikeita valintoja.

Erämaa syö miestä on yksi niistä harvoista elokuvista, joiden soundtrackia jaksan ihan oikeasti kuunnella. Sävellystyöstä vastaa Michael Nyman, joka on ehdoton suosikkini elokuvasäveltäjistä. Toisenlaisella musiikilla elokuvasta olisi voitu tehdä ahdistava ja pelottava, ehkä jopa tylsän geneerinen kauhuelokuva. Nymanin panos kuitenkin tuo mukaan miellyttävää kontrastia ja hilpeyttä. Etenkin elokuvassa useita kertoja toistuva perusmelodia, joka ilmestyy ääniraidalle yleensä matkustamista kuvaavissa kohtauksissa, on suorastaan nerokas.

Tällaisenaan elokuva muistuttaa yleistunnelmaltaan pikemminkin draamaa kuin kauhua. Mukana on jonkin verran varsin eksplisiittistäkin silpomista, joten K18-ikäraja on paikallaan. (Olisi vaikea ottaa vakavasti kannibalismista kertovaa elokuvaa, joka olisi tehty alhaisempien ikärajojen standardeja silmälläpitäen.) Väkivalta on kuitenkin kaukana elokuvan keskiöstä, ja yleensä kamera kääntyy välinpitämättömästi muualle, kun näköpiirissä on ihmisruumiita. Tässä elokuvassa väkivallan jäljet ovat yksinkertainen tosiasia, jonka kamera vain rekisteröi neutraalisti ja jatkaa sitten matkaansa.

ERÄMAA SYÖ MIESTÄ-katse
Boyd ei juuri freesaannu elokuvan loppua kohden. (Tuolla tukalla Guy Pearce muuten muistuttaa hieman Jukka Poikaa.)

Erämaa syö miestä jakaa mielipiteitä. Elokuva myi heti ilmestymisensä jälkeen huonosti, mutta sittemmin sen ympärille on kehittynyt jonkinlaista kulttisuosiota. Muistelen, että Hesarin leffatähdittäjä antoi elokuvalle joskus vuosia sitten yhden tähden, ja nopealla Google-kierroksellakin näyttää siltä, että raina on kerännyt arvosanoja asteikon molemmista ääripäistä. Hesarissa elokuvaa kuvailtiin tähdityksen ohella muistaakseni ”hölmöksi kauhuelokuvaksi ihmissyönnistä” tai jotain sinne päin. Arvostelut ovat aina vain mielipiteitä, mutta silti en voi ymmärtää yhden tai kahden tähden arvosteluja tämän elokuvan kohdalla. Ellei elokuvan tarinan takaa osaa löytää niitä syvempiä merkityksiä, pitäisi minun mielestäni antaa tunnustusta elokuvan muodolliselle tasapainoisuudelle ja taidokkuudelle.

Näin hyviä kauhuelokuvia tulee vastaan vain harvoin. Katsokaa, jos siihen tulee tilaisuus.

*****