Erämaa syö miestä (Ravenous, Tšekin tasavalta/Iso-Britannia/Yhdysvallat 1999) on minulle niin tärkeä elokuva, etten väitä pystyväni käsittelemään sitä objektiivisesti. Näin elokuvan ensi kertaa ns. herkässä iässä eli silloin, kun aloin todella ymmärtää elokuvan ainutlaatuisuutta taidemuotona – siis 15-vuotiaana tai niillä main. Sittemmin olen katsonut elokuvan viisi tai kuusi kertaa. Elokuvan Suomi-DVD:n saatavuus on nykyään aika huono; hyvä, että olen säästänyt televisiosta nauhoitetun, rupisen VHS-kopion. (Onneksi myös import-DVD:tä on saatavilla.)

Elokuva kertoo luutnantti John Boydista (Guy Pearce), joka palkitaan ansioistaan vuosina 1846–1848 käydyssä Meksikon–Yhdysvaltain sodassa. Boydia nolottaa, sillä hänen sotasaavutuksensa pohjautuu oikeasti silkalle pelkuruudelle: hän on kesken taistelun teeskennellyt kuollutta säästääkseen oman henkensä. Boyd tokenee vihollislinjojen taakse kuljetetuissa ruumisvaunuissa, tekee yllätysiskun meksikolaisten niskaan ja valloittaa koko tukikohdan yksin. Armeija kiittää ja palkitsee.

Ruumisvaunuissa koetun virkistymisen taustalla ei suinkaan ole satunnainen, yllättävä rohkeudenpuuska, vaan veri, joka valuu suoraan Boydin kurkkuun tämän päälle kasatuista ruumiista. Erämaa syö miestä kertookin pintatasolla siitä, millainen voima ihmisen veressä ja lihassa piilee. Kyse on siis paitsi ihmissyönnistä, myös vampirismista: ihmisen liha ei ole verrattavissa mihin tahansa murkinaan, vaan se antaa syöjälleen maagista kestävyyttä ja voimaa.

Saatuaan mitalinsa ja ylennyksensä Boyd passitetaan Kalifornian Fort Spenceriin etäiselle ja kolealle tukiasemalle, jossa asustelee ennestään seitsemän henkilöä – upseereita, palkollisia ja yksi sotamies. Talvisaikaan elämä Fort Spencerissä on hiljaista ja uneliasta. Asema saa kuitenkin äkkiherätyksen, kun oven taa harhailee kylmästä ja nälästä puolikuollut mies (Robert Carlyle). Hän esittelee itsensä Colqhouniksi ja kertoo paenneensa kannibalismiin turvautuneiden matkakumppaneidensa nälkää peläten Fort Spenceriin.

Tästä käynnistyy monivaiheinen ja yllättävä juonikuvio, jossa ihmissyönnillä ja sen voimauttavalla vaikutuksella on keskeinen rooli. Kuvaa reunustaa wendigo-myytti, josta intiaanipalvelija George (Joseph Runningfox) kertoo Boydille ja aseman johtavalle upseerille: syömällä ihmislihaa mies voi vahvistua ja tervehtyä luonnollisen rajat ylittävällä tavalla. Tämä tieto käynnistää Boydissa rajun sisäisen kamppailun. Hän ei halua tappaa lajitovereitaan syödäkseen ja pysyäkseen vahvana. Valitettavasti vaihtoehdot alkavat elokuvan loppua kohden käydä vähiin.

Elokuvan keskeinen teema liittyy itsekkyyteen ja toisaalta itseuhraamiseen. Tarinaa kuljetetaan taiten tilanteeseen, jossa nämä kaksi ääripäätä muodostavat ainoat todelliset vaihtoehdot. Mukana on kiinnostavia viittauksia Kristukseen ja kristinuskoon, ja niiden peilailussa olisi ainesta pidempäänkin pohdintaan. Itseuhrauksen teema tupataan länsimaissa väkisinkin liittämään Kristuksen hahmoon. Lisäksi kristinuskossa on oma, vahvasti kannibalismin suuntaan avautuva traditionsa – kuten George toteaa: ”White man eats the flesh of Christ every Sunday.”

Erämaa syö miestä on yksi niistä harvoista elokuvista, joiden soundtrackia jaksan ihan oikeasti kuunnella. Sävellystyöstä vastaa Michael Nyman, joka on ehdoton suosikkini elokuvasäveltäjistä. Toisenlaisella musiikilla elokuvasta olisi voitu tehdä ahdistava ja pelottava, ehkä jopa tylsän geneerinen kauhuelokuva. Nymanin panos kuitenkin tuo mukaan miellyttävää kontrastia ja hilpeyttä. Etenkin elokuvassa useita kertoja toistuva perusmelodia, joka ilmestyy ääniraidalle yleensä matkustamista kuvaavissa kohtauksissa, on suorastaan nerokas.

Tällaisenaan elokuva muistuttaa yleistunnelmaltaan pikemminkin draamaa kuin kauhua. Mukana on jonkin verran varsin eksplisiittistäkin silpomista, joten K18-ikäraja on paikallaan. (Olisi vaikea ottaa vakavasti kannibalismista kertovaa elokuvaa, joka olisi tehty alhaisempien ikärajojen standardeja silmälläpitäen.) Väkivalta on kuitenkin kaukana elokuvan keskiöstä, ja yleensä kamera kääntyy välinpitämättömästi muualle, kun näköpiirissä on ihmisruumiita. Tässä elokuvassa väkivallan jäljet ovat yksinkertainen tosiasia, jonka kamera vain rekisteröi neutraalisti ja jatkaa sitten matkaansa.

Erämaa syö miestä jakaa mielipiteitä. Elokuva myi heti ilmestymisensä jälkeen huonosti, mutta sittemmin sen ympärille on kehittynyt jonkinlaista kulttisuosiota. Muistelen, että Hesarin leffatähdittäjä antoi elokuvalle joskus vuosia sitten yhden tähden, ja nopealla Google-kierroksellakin näyttää siltä, että raina on kerännyt arvosanoja asteikon molemmista ääripäistä. Hesarissa elokuvaa kuvailtiin tähdityksen ohella muistaakseni ”hölmöksi kauhuelokuvaksi ihmissyönnistä” tai jotain sinne päin. Arvostelut ovat aina vain mielipiteitä, mutta silti en voi ymmärtää yhden tai kahden tähden arvosteluja tämän elokuvan kohdalla. Ellei elokuvan tarinan takaa osaa löytää niitä syvempiä merkityksiä, pitäisi minun mielestäni antaa tunnustusta elokuvan muodolliselle tasapainoisuudelle ja taidokkuudelle.

Näin hyviä kauhuelokuvia tulee vastaan vain harvoin. Katsokaa, jos siihen tulee tilaisuus.

*****