William B. Seabrookista ja Witchcraftista (1940)

Witchcraft, Its Power in the World Today (1940)

William B. Seabrookin Witchcraft (1940) on seikkailevan eksentrikon kuvaus eri kulttuureissa kohdatuista ilmiöistä, joissa korostuvat vallankäyttö ja vähintään näennäinen yliluonnollisuus. Seabrook kolusi maailman etäisimpiä kolkkia ahkerasti vuosikymmeniä ennen massaturismia. Kaikki omituinen, vieras ja selittämätön veti häntä puoleensa niin vieraissa kulttuureissa kuin länsimaissakin.

Hämmästyttävän harva tuntee William Seabrookin nimen. Hänen kenties tunnetuin teoksensa on The Magic Island (1929), joka kertoo Seabrookin matkasta Haitille ja kokemuksista voodoon parissa. Ennen Seabrookia zombit eivät olleet länsimaisessa kulttuurissa laajasti tunnettu käsite. Bestselleriksi nousseen The Magic Islandin myötä Seabrook popularisoi zombin länsimaissa. Varhainen zombielokuvan klassikko Valkoinen zombie (White Zombie, 1932) pohjautuu löyhästi The Magic Islandiin.

Seabrookin nimi sai pahamaineisen auran viimeistään silloin, kun hän kirjoitti Jungle Ways -teoksessaan omakohtaisista kokemuksistaan ihmissyönnistä. Seabrook päätyi Afrikan-matkallaan ritualistista ihmissyöntiä harjoittavan heimon pariin, muttei harmikseen päässyt maistamaan ihmistä itse. Tästä pahastuneena hän hankki kotiin palattuaan sairaalassa työskentelevän tuttavansa avustuksella käsiinsä kimpaleen onnettomuudessa kuolleen nuoren miehen ruumista – ja pisti sen poskeensa.

Juuri Seabrookin kynästä on peräisin tunnettu kuvaus siitä, että ihmisen lihan maku muistuttaa niin läheisesti vasikkaa, ettei eroa voi maistamalla juuri huomata.

Joko uskotte, että Seabrook on erikois äijä?

William Seabrook vuonna 1933

Seabrookin kirjoituksissa on jotain gonzomaista. Luonnehdinta tuntuu oikeudenmukaiselta, vaikka Seabrook kirjoitti vuosikymmeniä ennen gonzon syntyä. Hän on räikeän sensaationhakuinen kirjoittaja – ja silti hänen teksteissään on analyyttisyyttä, jota tämän päivän roskalehtien raapustuksista ei löydy. Hän ei tyydy vain kuvailemaan, mitä on matkoillaan nähnyt, vaan pyrkii mukautumaan isäntiensä ajatusmaailmaan ja pohtii myös omaa maailmankuvaansa.

Witchcraft on kokoomateos Seabrookin omista kokemuksista yliluonnollisen parissa. Teoksen nimi on kenties hieman harhaanjohtava: Seabrook ei kuvaa pelkästään noituuden (siinä mielessä kuin se tänä päivänä ymmärretään) piiriin kuuluvia ilmiöitä, vaan myös ihmissusiin, vampirismiin, selvänäköisyyteen ja ajatustenlukuun liittyviä tarinoita.

Witchcraftin esipuheessa Seabrook toteaa lakonisesti, että hänen kirjansa on varmasti ”pettymys kaikille niille, jotka uskovat yliluonnolliseen”. Seabrook onkin kautta tuotantonsa pyrkinyt kuvaamaan itseään tiukan rationalistisena hahmona. Tämä omakuva on kuitenkin ongelmallinen, jopa valheellinen: Seabrook kuvaa teoksessaan (ja myös laajemmin tuotannossaan) ilmiöitä, joille hän ei pysty tarjoamaan ”luonnollista” selitystä. Ja kun selitykset loppuvat, Seabrook hiljenee.

Rationalismi ja nojautuminen ”ei-yliluonnolliseen” maailmankuvaan ovat Seabrookille ennen kaikkea identiteettikysymys, joka ei johdata häntä kuitenkaan kategorisesti kieltämään kaiken yliluonnollisen olemassaoloa. Hän pyrkii viimeiseen asti etsimään rationaalista selitystä, mutta kun sen löytäminen osoittautuu mahdottomaksi, hän viheltää pelin poikki, ikään kuin sanoen: ”Tämän ilmiön selitys ei yksinkertaisesti mahdu oman maailmankuvani puitteisiin – siksi lopetan selityksen etsimisen.”

Ja samalla Seabrook kuitenkin tuntuu nimenomaan etsiytyvän sellaisen henkilöiden pariin  ja niihin ympäristöihin, joissa mahdollisuudet ”yliluonnollisen” kokemiseen ovat mahdollisimman suuret. Tämän paljastaa jo Witchcraftin sisällysluettelo, jonka kertomuksista suurin osa koskee Seabrookin omakohtaisia kokemuksia.

Witchcraft on jaettu neljään osaan. Näistä ensimmäinen on The Witch and her Doll, jossa ei – kuten otsikko antaa ymmärtää – keskitytä ainoastaan haitilaiseen voodoohon, vaan myös Ranskaan ja Englantiin sijoittuviin tapauksiin. Seabrookin kanta näihin tarinoihin, joissa nukkea käytetään toisen ihmisen vahingoittamisen välineenä, on tiukan materialistinen: hänen näkökulmansa asiaan on, että nuken voima perustuu uhrin tietoisuuteen nuken olemassaolosta ja että uhrin voinnin huonontuminen johtuu vain uhrin omasta pelosta ja uskosta nuken voimaan.

Toinen osa on nimeltään The Vampire and the Werewolf, ja se kertoo ihmisistä, jotka uskovat olevansa jonkinlaisen yliluonnollisen voiman valtaamia. Paino on sanalla uskovat: Seabrookin järkähtämätön kanta on se, että vampyyrit ja ihmissudet ovat psykoosin tai muun mielenhäiriön vallassa. Hän suhtautuu vampyyreihin ja ihmiseläimiin sympaattisesti, pikemminkin sairauden uhreina kuin hirviöinä. Seabrook ei myöskään paheksu miestä, joka on rakentanut silloin tällöin ”pedoksi” muuttuvalle vaimolleen häkin, jotta tämä ei vahingoittaisi itseään tai muita. (Seabrookin suopea suhtautuminen naisen häkittämisen saa tosin uudenlaisen sävyn, kun tutustuu hänen henkilökuvaansa laajemmin.)

White Zombie pohjautuu löyhästi Seabrookin kirjoituksiin.

Kolmas osa, White Magic, Professor Rhine, The Supernormal, and Justine, on sillisalaatti, johon Seabrook on sekoittanut kuvauksia silmänkääntötempuista, telepatiasta, selvänäköisyydestä ja kertomuksia eräistä 1900-luvun tunnetuimmista okkultisteista. Tämä osa on omaan makuuni teoksen kiinnostavin ja antoisin. Näissä tarinoissa Seabrookin rationalistista maailmankatsomusta koetellaan kaikkein eniten.

Tähän osaan kuuluva Our Modern Cagliostros -luku kertoo Seabrookin kohtaamisista G. I. Gurdjieffin ja Aleister Crowleyn kanssa. Vaikka Seabrook ei jaa näiden miesten maailmankuvaa, suhtautuu hän heihin kunnioituksella. Erityisen kiinnostava on Seabrookin kertomus sanojen voimaa – tai voimattomuutta? – koskevasta kokeesta: kun Seabrook kutsui eräänä kesän Crowleyn viettämään aikaa maatilallaan, he päättivät rajoittaa viikon ajaksi keskinäisen kommunikaationsa yhteen yksitavuiseen sanaan. Tuo sana oli wow. Alkukankeuksien jälkeen, Seabrook väittää, miesten yksisanaiset keskustelut syvenivät ja laajenivat:

A. C. and I sat up that night, — — and held a long, deep, philosophic conversation, in terms of ”wow”, until the wee small hours, when Katie [Seabrookin vaimo] finally made us shut up and go to bed. She still insists that we simply got drunk and sat and barked at each other all night, but A. C. and I felt the talk had been profound and illuminating.

Ehkäpä kiinnostavimmat luvut teoksen tässä osassa koskevat kuitenkin selvänäköistä (?) Justinea. Seabrook ei koskaan paljastanut Justinen todellista henkilöllisyyttä – todennäköisesti kyseessä on Seabrookin rakastajatar, jota kutsuttiin toisaalla pseydonyymillä Deborah Luris ja jonka todellisesta henkilöllisyydestä ei niin ikään ole tietoa. Vaikka Seabrook ei tätä itse sano, syy Justine-pseudonyymin käytölle löytynee markiisi de Saden samannimisestä teoksesta – en epäile hetkeäkään, etteikö Seabrook olisi kyseiseen romaaniin tutustunut.

We were in love with each other, Seabrook kuvaa suhdettaan Justineen. Yhdessä ja täydellisessä yhteisymmärryksessä Justine ja Seabrook tekivät kokeiluja, joiden tavoitteena oli saavuttaa yliaistillinen kokemus. Ensin se saavutetaan sitomalla Justine tuntikausiksi epämukavaan asentoon ja peittämällä hänen silmänsä (kappaleessa Justine Dervish Dangling), myöhemmin taas edistyneemmillä aistideprivaation keinoilla (kappaleessa Justine in the Mask).

Missä määrin kyse oli Seabrookin ja Justinen seksuaalisesti latautuneesta valtapelistä, missä määrin taas objektiivisesta tahdosta tutkia yliaistillisten kokemusten mahdollisuutta – sitä on vaikea sanoa. Hyvin kuitenkin tiedetään, että Seabrook ilmaisi seksuaalisuuttaan (krhm-krhm, köh-köh-köh) mielikuvituksellisilla tavoilla. Aiheeseen voi tutustua esimerkiksi surrealistivalokuvaaja Man Rayn teossarjasta The Fantasies of William Seabrook (en läimi tähän linkkejä, mutta Google kyllä auttaa etsivää). Tämä on Justine-tarinoiden luennan kannalta olennaista tietoa.

Jos Seabrookia olisi pakko verrata johonkuhun populaarikulttuurin hahmoon, vertaisin häntä Hunter S. Thompsoniin. He molemmat hakeutuivat tarkoitushakuisesti outojen ihmisten seuraan, elivät epäkonventionaalista ja jopa vaarallista elämää, kirjoittivat kokemuksistaan sensaationhakuisesti suurelle yleisölle – ja kuolivat lopulta oman kätensä kautta seitsemännellä vuosikymmenellään.

Thompsonin nimen ja tuotannon tuntevat kaikki, Seabrook sen sijaan on jostain syystä unohdettu. Oliko hän sittenkin liian synkkä ja perverssi hahmo säilyäkseen suuren yleisön muistissa? Miten vain, olen iloinen että hänen kirjojaan on saatavilla uusina painoksina.

Raw (2016) arvostelu – Himo ihmisen lihaan

raw arvostelu
Raw (2016)

Raw (Grave, Ranska/Belgia 2016) on elokuva lihasta, verestä ja himosta. Kasvissyöjäperheessä kasvanut Justine seuraa vanhempiensa ja isosiskonsa ammatillisia jalanjälkiä ja aloittaa eläinlääketieteen opinnot. Vanhemmat opiskelijat kurmuuttavat fukseja perusteellisesti ja pitkään – ohjelmaan kuuluu muun muassa verikylpyä ja raa’an lihan syömistä. Justinea ällöttää, eihän hän ole koskaan edes maistanut liharuokaa. Siksi hän kyselee opinnoissaan pidemmälle edenneeltä isosiskoltaan Alexialta, voiko fukseille tarjoiltuja herkkupaloja jättää syömättä.

Ei kuulemma voi. Justine pidättelee hengitystään ja nielee jäniksen munuaisen. Hän ei aavista, millaisen muodonmuutoksen pieni lihanpala saa hänessä aikaan.

Raw arvostelu
Eläinlääkäriopiskelijat saavat verikasteen.

Ensin Justinen iho alkaa kutista, sitten kesiä. Lääkäri toteaa Jusinen kärsivän ruokamyrkytyksestä ja neuvoo hieromaan lääkesalvaa ihoon kolmesti päivässä. Sen jälkeen Justinen valtaa lannistamaton lihanhimo, jota muoviin pakatut kanafileet eivät kauaa pidä kurissa – kasvisravinnolla kasvanut Justine huomaa janoavansa ihmisverta.

Samalla Justine pääsee miesten makuun. Ujosta tytöstä kuoriutuu bile-eläin, joka janoaa kosketusta ja josta verenhimo ottaa vallan kesken lemmenleikkien. Sana ”miestennielijä” saa uuden, hämmentävän konkreettisen merkityksen.

Raw arvostelu
Justine muuttuu bile-eläimeksi.

Ne muutokset, joita Justine käy läpi, ovat tuttuja myös Alexialle. Siinä missä Justine pyrkii torjumaan oman lihanhimonsa, on Alexia itsekäs ja välinpitämätön muiden hyvinvoinnista. Alexia on valmis menemään kauas yleisesti hyväksyttyjen käytössääntöjen ja jopa lakien tuolle puolen tyydyttääkseen oman nälkänsä. Justine ihmettelee vieressä ja yrittää välttää tekemästä niitä virheitä, joita Alexia tekee.

Raw toi mieleeni Aino Kallaksen Sudenmorsian-romaanin (1928), jossa nuoren naisen vapaan ja aktiivisen seksuaalisuuden heräämiseen kytkeytyy väkivaltaisia himoja. Kummassakaan teoksessa ei nähdäkseni yritetä väittää, että naisen seksuaalisuus kirjaimellisesti johtaisi väkivaltaan tai olisi muutoin vaarallista – pikemminkin kyse on naisten omista, sisäisistä kokemuksista ja yhteisön suhtautumisesta asiaan. Justine säikähtää omaa itseään ja kieltää halunsa, joka lopulta kuitenkin kasvaa liian suureksi vastustaa.

Raw arvostelu
Myös Alexialle maistuu liha.

Oma lukunsa on Justinen isosisko Alexia, jolle Justinen kokemukset ovat omakohtaisesti tuttuja. Justine ja Alexia ovat ”syntyneet pahoiksi”: himo ihmisen lihaan kulkee heidän suvussaan. He kuitenkin käsittelevät himoaan eri tavoin. Justine pyrkii hillitsemään haluaan, Alexia taas on siekailematta se mikä on ja ottaa maailmasta sen, minkä kokee tarvitsevansa. Liha vaikuttaa molempiin siskoksiin suorastaan päihdyttävästi.

Justine ei ole vampyyri eikä ihmissusi – hän on suorasukainen kannibaali. Hänessä ei ole mitään romanttista tai traagista. Hänen tarinansa on yksinkertainen, konstailematon ja julma. Se tuo perhekeskeisyytensä ja väkivaltaisuutensa vuoksi mieleen pikemminkin Texas Chainsaw Massacre– ja Hills Have Eyes -elokuvat kuin Draculan tai Twlightin.

Raw arvostelu
Justine on mieltynyt astetta rankempiin sänkypuuhiin.

Siitä väkivallasta muuten: Raw on saanut osakseen kritiikkiä verrattain veristen kohtausten vuoksi, ja kuulemani mukaan joku on elokuvan näytöksessä pyörtynytkin. Raw on kuitenkin kauhuelokuviin tottuneelle katsojalle varsin siisti katselukokemus. Veikkaan, että Ranskassa tuotettu ja naisen ohjaama Raw on vetänyt puoleensa myös ns. eurooppalaisten elokuvien ystäviä, jotka ovat luultavasti tottuneet  selvästi sisäsiistimpään kuvakieleen. (Thrillististä voit lukea tarkemmin, millaisia ”shokki”kohtauksia Raw pitää sisällään.)

Nykyään näin hyvää kauhua näkee vain harvoin. Täysosuma.

*****

Hannibal, tuotantokaudet 1–2 (2013–2014) arvostelu – ”Murder as a fine art”

hannibal_kausi_1
Hannibal, 1. kausi (2013)

Hannibalin (Yhdysvallat 2013–2015) ideana ei ole toistaa jo olemassa olevaa tarinamateriaalia tai kopioida Harrisin romaaneja ja vanhoja Hannibal-elokuvia. Tekijät ovat pikemminkin ottaneet Harrisin luomat hahmot ja tietyt tapahtumakuviot uuden sarjan pohjamateriaaliksi. Jaksojen alkuteksteissä kerrotaan sarjan suhteesta Harrisin tuotantoon: tuotanto on ”based on characters from the book Red Dragon”. Itse olisin ehkä muotoillut ajatuksen vielä höllemmin, esimerkiksi ”inspired by the characters from the book Red Dragon”.

Aika harvoin käy niin, että jokin sarja nappaa otteeseensa niin vahvasti, että mitään muuta ei tee mieli katsoa, mutta Hannibalin kanssa niin tapahtui.

hannibal-cast-2
Hannibalin main cast vasemmalta oikealle: profiloija Will Graham, FBI:n konsultti ja psykiatri Alana Bloom, FBI:n käyttäytymistieteiden laitoksen johtaja Jack Crawford, rikospaikkatutkija Brian Zeller, rikostoimittaja Freddie Lounds, rikospaikkatutkijat Beverly Katz ja Jimmy Price ja psykiatri Hannibal Lecter.

Mukavuusalueen ulkopuolelle

Hannibalin ensimmäinen tuotantokausi alkaa ajasta ennen Punaisen lohikäärmeen tapahtumia. FBI:n kouluttajana toimiva Will Graham (Hugh Dancy) saa työtarjouksen: Minnesotassa riehuu nuoria tyttöjä metsästävä sarjamurhaaja, joka pitäisi saada nalkkiin ja mielellään aika ripeästi. Koska profilointiin liittyvä kenttätyö on omiaan horjuttamaan Will Grahamin jo valmiiksi hippasen epävakaata henkistä tilaa, katsotaan olevan paikallaan, että hän aloittaa säännölliset tapaamiset terapeutin kanssa. Terapeutiksi valikoituu arvostettu Hannibal Lecter (Mads Mikkelsen).

Vaikka Graham saa tappajan kiinni, ruumiita tulee lisää. Sarjassa saadaankin metsästää jaksojen mittaan useita murhaajia. Yksi heistä on silti ylitse muiden.

HANNIBAL-graham
Will Graham on opas selittämättömään.

Hannibalin murhaajat ovat eräänlaisia visionäärejä, taiteilijoita. He eivät jätä jälkeensä pelkkiä ruumiita, vaan tarkoin suunniteltuja ja hiottuja kokonaisuuksia. Yrittäessään samastua tappajan näkökulmaan ja päätellä tämän mielenliikkeitä rikospaikalle järjestetyn asetelman perusteella Will Graham elävöittää samastumiskokemustaan toteamalla: ”This is my design”, ”tämä on minun kätteni työtä”. Kyse ei siis ole spastisen tappo-orgian jälkinäystä, vaan huolella suunnitellusta kokonaisuudesta – tableau-asetelmasta tai maalauksesta, jonka elementit ovat joskus olleet oikeita ihmisiä ja jonka taiteilija päästää käsistään ylpeydellä ja riemulla.

Nämä asetelmat ovatkin sarjan kiinnostavinta antia. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu visionäärimurhaajien lukumäärä. Tappajia nähdään kahden tuotantokauden mittaan sen verran monta, että kahden käden sormet eivät riitä heitä laskemaan. Suurin osa heistä esiintyy vain yhdessä tai kahdessa jaksossa hävitäkseen sitten lopullisesti, mutta poikkeuksiakin on.

HANNIBAL-silma
Rikospaikat on tehty katsottaviksi.

Uskottavuus on aina lajityyppisidonnainen seikka. Se, mikä on uskottavaa kauhuelokuvassa, ei välttämättä ole sitä draamaelokuvassa. Lajityypin lisäksi uskottavuuteen vaikuttaa teoksen uniikki, omalakinen maailma. Hannibalin tapauksessa katsojan on yksinkertaisesti hyväksyttävä visionäärimurhaajien (epäuskottavan) suuri lukumäärä osaksi sarjan kokonaisuutta. Se on paljon kysytty. Näin Willille saadaan runsaasti kiinnostavia profilointitilaisuuksia, ja sarjan juoni pystyy rullaamaan vauhdikkaasti eteenpäin.

Ymmärrän, että osa katsojista pitää tätä piirrettä häiritsevänä. En itsekään ole tähän ominaisuuteen erityisen ihastunut. Se on kuitenkin kokonaisuuden kannalta välttämätön elementti.

Grahamin ammattitaito perustuu hänen samastumiskykyynsä. ”Osaan tuntea empatiaa ketä tahansa kohtaan”, hän toteaa. ”On kyse vilkkaasta mielikuvituksesta, ei persoonallisuushäiriöstä.” Sarjan mittaan mielikuvituksen ja patologian välinen raja alkaa kuitenkin sumentua. Grahamin samastumiskyky on myös hänen suurin heikkoutensa. Murhaajaan samastuessaan hän sulautuu hetkeksi tappajan mieleen, eikä tällaisessa prosessissa voi välttyä vahingollisilta vaikutteilta.

Sarjassa annetaan hienovaraisia viitteitä siihen, että Grahamin kyvyt eivät rajoitu pelkkään empatia- ja päättelykykyyn. Ajoittain hän tuntuu tietävän asioita, joita hän ei yksinkertaisesti voi tietää – aivan kuin hän pystyisi lukemaan muiden ihmisten ajatuksia tai aavistamaan, mitä jossakin toisaalla tapahtuu tietyllä hetkellä. Vihjeet tähän suuntaan ovat hyvin hienovaraisia, eikä niitä luultavasti huomaa ollenkaan, ellei niitä halua huomata.

”[Will Graham tekee] päätelmiä, joita ei voi selittää”, toteaa Jack Crawford. Ei siinä vielä mitään – mutta se, että nämä päätelmät osuvat aina oikeaan, tekee Grahamista erikoisyksilön. Taustalla häilyy  romantiikan ajalle ominainen taiteilijakäsitys: taiteilija on henkilö, jonka tulee pyrkiä työskentelyssään elvyttämään ja vahvistamaan sisäsyntyisiä, yliaistillisia kykyjään. Voidakseen jäljittää murhaaja-taiteilijoita on profiloijan saatava oma sisäinen taiteilijansa havahtumaan.

HANNIBAL-suurta-symboliikkaa
Uimahallin pesuhuoneessa nähdään suurta symboliikkaa.

Hannibal Lecter goes Twin Peaks

Entäs sitten kaksikon toinen osapuoli, Hannibal Lecter? Hän on hienostunut ja sivistynyt – osa ekonomista, kulttuurista, sosiaalista ja intellektuaalista eliittiä. Vapaa-ajallaan hän harrastaa lukemista, lyijykynäpiirustusta, cembalonsoittoa ja ruuanlaittoa. Sanalla sanoen, Hannibal on hirveä snobi. Samalla hän on yhteisönsä pohjasakkaa: ihmissyöjä ja murhaaja. Suurin osa katsojista tuntee Hannibalin pimeän puolen jo ennalta, ja nekin, jotka eivät ole Hannibalin hahmoon aiemmin tutustuneet (onko sellaisia?), saavat heti sarjan ensimmäisessä jaksossa tietää hänen salatusta luonteestaan.

Hannibal toteuttaa siirtonsa niin rationaalisesti, että häntä on oikeastaan kovin vaikea pitää mielenvikaisena. Kysymys siitä, onko halu murhata ja syödä muita ihmisiä mikään mielenvikaisuuden mittari, alkaa tuntua jotenkin epäoleelliselta. Hannibalia ajaa uteliaisuus. Hän toimii, koska haluaa tietää, kuinka muut reagoivat hänen liikkeisiinsä.

En osaa kuvitella rooliin Mads Mikkelseniä parempaa näyttelijävalintaa. Myös Benedict Cumberbatch olisi luultavasti voinut selvitä roolityöstä kunnialla.

HANNIBAL-lecter
Hannibalin kravatti on aina suorassa.

Vaikka Hannibal syyllistyy mitä hirvittävimpiin tekoihin vain huvittaakseen itseään ja tyydyttääkseen uteliaisuuttaan, hän kohtelee uhrejaan tavallaan hyvin helläkätisesti. Teurasihminen muuttuu hänen taitavissa otteissaan gourmet-ateriaksi. Kuvitelkaapa Hannibalin hahmo nekrofiilinä – onnistuuko? Ei. Eläimellisyys tai primitiivisyys eivät istu Hannibalin sofistikoituneeseen olemukseen millään tavoin. Kannibaalinakin hän on sivistynyt, taitava ja täsmällinen.

Hannibalin keittiötouhuja päästään seuraamaan sarjan mittaan lähes jokaisessa jaksossa. Ruuan ja kulinarismin keskeisyydestä kertoo se, kuinka jaksot on nimetty: ensimmäisen tuotantokauden jaksojen nimet ovat ranskalaista ruokasanastoa, toisella kaudella taas käytetään japanilaisen keittiön termistöä. Kolmannen kauden jaksojen nimet on kuulemma lainattu italialaisesta keittiöstä. – Hannibalin kokkailut esitetään usein ripeänä montaasina – ne ovat kuin parodiaa kokkiohjelmista tai ruokakauppojen tv-mainoksista, joissa vihannekset lentelevät ja viipaloituvat hidastetusti. Montaasien taustalla soi iloinen taidemusiikki.

HANNIBAL-ateria
Hannibal (kesk.) ehtii tarjota kahden tuotantokauden puitteissa Jackille (oik.) ja Willille (oik.) monta ateriaa.

Hannibal erottuu sarjojen massasta edukseen ennen kaikkea visuaalisen ja äänellisen omaperäisyytensä vuoksi. High speed -kamera on ollut ahkerassa käytössä. Nopeutukset, hidastukset, jaettu kuva-ala, taaksepäin pyörivä kuvavirta ja kolho musiikki tekevät sarjassa kuvatuista tilanteista eläviä ja auttavat katsojaa pääsemään syvemmälle Will Grahamin kokemusmaailmaan. Toisella tuotantokaudella mukaan tulee yhä runsaammin subjektiivisten tunne-elämysten kuvittamista ja harhanäkyjä, jotka on toteutettu tyylillä ja taidolla. Ylipäätään sarjan visuaalinen ilme on värimäärittelyistä ja näyttämöllepanosta lähtien johdonmukainen ja taiteellisesti kunnianhimoinen.

Sarjan vastaava tuottaja Brian Fuller on maininnut ottaneensa lähtökohdaksi ajatuksen siitä, millaisen tulkinnan David Lynch olisi tehnyt Hannibalin ja Will Grahamin tarinasta. Sarjaa onkin helppo rinnastaa Lynchin tekeleisiin. Vertailukohtaa voi hakea ainakin Twin Peaksista, jota yhdistää Hannibaliin paitsi rikossarjan lajityyppi, myös se, että päähenkilönä on murhia selvittelevä, psyykkisesti lahjakas mies. Visuaalisesti ja tunnelmaltaan Hannibal on kuitenkin lähempänä Lynchin synkähköä myöhäistuotantoa – Lost Highwayta, Mulholland Drivea ja Inland Empirea.

HANNIBAL-sarvet
Hirvieläimet ja niiden sarvet ovat Hannibalin toistuvia motiiveja….
HANNIBAL-musta-hirvi
…tähän tapaan.

Ensimmäisellä kaudella sarja ei muodosta ainakaan mitään selkeää ristiriitaa Harrisin romaaneihin tai muihin Hannibal-elokuviin nähden – se ainoastaan täyttää aukkoja ja kuvaa tapahtumia, joita aiemmissa teoksissa on ainoastaan sivuttu tai joita ei ole käsitelty lainkaan. Sarjan tapahtuma-aika on toki eräänlainen ristiriitatekijä: Hannibal-sarja kuvaa 2010-lukua siinä missä aiemmat Hannibal-teokset (jotka kuvaavat sarjan tapahtumia myöhäisempiä vaiheita) sijoittuvat selvästi varhaisempaan maailmanaikaan. Myös hahmojen ominaisuuksia on hieman muuteltu: Will Graham kuvataan sarjassa sinkkumiehenä, Thomas Harrisin romaanissa ja elokuvissa hänellä on vaimo ja lapsia. Freddie Lounds on kokenut käsikirjoittajien kourissa vielä kovempia: hänen sukupuolensa on vaihtunut.

HANNIBAL-freddie
Punaisessa lohikäärmeessä Freddie Loundsia esitti edesmennyt Philip Seymour Hoffmann. Hannibal-sarjassa hän on muuttunut simpsakaksi punapääksi.

Toisella kaudella mukaan tulee elementtejä, jotka ovat jo ilmiselvässä ristiriidassa Harrisin romaaneissa esitettyjen tapahtumien kanssa. Harris-fanit ehkä pitävät tätä ongelmana, mutta itse en ole asiasta pahoillani. Sanon tämän taas kerran: uskollisuus on ihmisten, ei artefaktien ominaisuus. Adaptaatio ja romaani ovat molemmat artefakteja, eikä artefakteilta voi edellyttää uskollisuutta toisille artefakteille. Siksi vaatimukset elokuvien ja sarjojen uskollisuudesta alkuperäisteoksille ovat aika hölmöjä. Hannibalissa vatkataan ja veivataan alkuperäistekstien juonikulkuja, mutta mitä sitten? Nehän ovat vain pohjamateriaalia.

Taannoin ihmettelin Fight Clubin korkeaa ikärajaa, nyt täytyy kummastella samaa Hannibalin kohdalla. Sarjan mittaan nähdään paljon ja pahasti silvottuja ruumiita. On nainen, joka on viipaloitu ohuiksi siivuiksi kuin paahtoleipä Fazerin tehtaalla. On kaksi uhria, joiden karvoilla hehkuu Glasgow-hymy. On ihminen, jolta amputoidaan kaikki neljä raajaa, ja toinen, joka nähdään istumassa keittiön pöydällä suolet sylissään – tässä vain muutamia esimerkkejä sarjan graafisesta luonteesta. Tämän paketin etiketissä komeilee K16-leima.

Tiedän, että homma toimii nykyään vähän eri tavalla kuin Fight Clubin ensi-illan aikaan. Mikään viranomaiselin ei enää automaattisesti tarkista elokuvia tai tv-sarjoja. Kavi puuttuu asiaan ainoastaan, kun levittäjien antamista ikärajoista valitetaan. Levittäjien intresseissä on saada levittämilleen teoksille mahdollisimman laaja yleisö, joten ikärajat hilataan niin alas kuin kehdataan.

Mutta kääntyykö tämä alhaisten ikärajojen markkinointitekniikka jossain vaiheessa itseään vastaan? Kuluttajat ovat valmiita maksamaan luksustuotteista enemmän osittain juuri siksi, että hinta koetaan lupaukseksi laadusta. Myös ikärajat ovat lupauksia, jotka koskettavat paitsi lapsia, myös niitä aikuisia, jotka ovat alttiita ahdistumaan raisun elokuvailmaisun edessä. TL;DR: Hannibalille olisi mielestäni kuulunut K18-ikäraja.

Hannibal on yksi tämän vuosikymmenen parhaista televisiosarjoista. Se on parempi kuin Twin Peaks. Se on melkein yhtä hyvä kuin True Detectiven ensimmäinen kausi. Katsokaa. (Spoilerivaaran vuoksi en suosittele tsekkaamaan kakkoskauden traileria, ellei ykköskausi ole jo katsottu.)

Tsekkaa myös Hannibalin 3. tuotantokautta koskeva tekstini.

*****

Erämaa syö miestä (1999) arvostelu – Kauhuherkkua gourmandeille

ERÄMAA SYÖ MIESTÄ julkka
Erämaa syö miestä (1999)

Erämaa syö miestä (Ravenous, Tšekin tasavalta/Iso-Britannia/Yhdysvallat 1999) on minulle niin tärkeä elokuva, etten väitä pystyväni käsittelemään sitä objektiivisesti. Näin elokuvan ensi kertaa ns. herkässä iässä eli silloin, kun aloin todella ymmärtää elokuvan ainutlaatuisuutta taidemuotona – siis 15-vuotiaana tai niillä main. Sittemmin olen katsonut elokuvan viisi tai kuusi kertaa. Elokuvan Suomi-DVD:n saatavuus on nykyään aika huono; hyvä, että olen säästänyt televisiosta nauhoitetun, rupisen VHS-kopion. (Onneksi myös import-DVD:tä on saatavilla.)

Elokuva kertoo luutnantti John Boydista (Guy Pearce), joka palkitaan ansioistaan vuosina 1846–1848 käydyssä Meksikon–Yhdysvaltain sodassa. Boydia nolottaa, sillä hänen sotasaavutuksensa pohjautuu oikeasti silkalle pelkuruudelle: hän on kesken taistelun teeskennellyt kuollutta säästääkseen oman henkensä. Boyd tokenee vihollislinjojen taakse kuljetetuissa ruumisvaunuissa, tekee yllätysiskun meksikolaisten niskaan ja valloittaa koko tukikohdan yksin. Armeija kiittää ja palkitsee.

ERÄMAA-SYÖ-MIESTÄ-attakk
Kukaan meistä ei liene edustavimmillaan kiivettyään ruumiskärryiltä tohjoksi ammuttujen tovereidensa alta.

Ruumisvaunuissa koetun virkistymisen taustalla ei suinkaan ole satunnainen, yllättävä rohkeudenpuuska, vaan veri, joka valuu suoraan Boydin kurkkuun tämän päälle kasatuista ruumiista. Erämaa syö miestä kertookin pintatasolla siitä, millainen voima ihmisen veressä ja lihassa piilee. Kyse on siis paitsi ihmissyönnistä, myös vampirismista: ihmisen liha ei ole verrattavissa mihin tahansa murkinaan, vaan se antaa syöjälleen maagista kestävyyttä ja voimaa.

Saatuaan mitalinsa ja ylennyksensä Boyd passitetaan Kalifornian Fort Spenceriin etäiselle ja kolealle tukiasemalle, jossa asustelee ennestään seitsemän henkilöä – upseereita, palkollisia ja yksi sotamies. Talvisaikaan elämä Fort Spencerissä on hiljaista ja uneliasta. Asema saa kuitenkin äkkiherätyksen, kun oven taa harhailee kylmästä ja nälästä puolikuollut mies (Robert Carlyle). Hän esittelee itsensä Colqhouniksi ja kertoo paenneensa kannibalismiin turvautuneiden matkakumppaneidensa nälkää peläten Fort Spenceriin.

ERÄMAA-SYÖ-MIESTÄ-colqhoun
Colqhoun on Jeesuksen miehiä. Taustalla sotamies Reich.

Tästä käynnistyy monivaiheinen ja yllättävä juonikuvio, jossa ihmissyönnillä ja sen voimauttavalla vaikutuksella on keskeinen rooli. Kuvaa reunustaa wendigo-myytti, josta intiaanipalvelija George (Joseph Runningfox) kertoo Boydille ja aseman johtavalle upseerille: syömällä ihmislihaa mies voi vahvistua ja tervehtyä luonnollisen rajat ylittävällä tavalla. Tämä tieto käynnistää Boydissa rajun sisäisen kamppailun. Hän ei halua tappaa lajitovereitaan syödäkseen ja pysyäkseen vahvana. Valitettavasti vaihtoehdot alkavat elokuvan loppua kohden käydä vähiin.

Elokuvan keskeinen teema liittyy itsekkyyteen ja toisaalta itseuhraamiseen. Tarinaa kuljetetaan taiten tilanteeseen, jossa nämä kaksi ääripäätä muodostavat ainoat todelliset vaihtoehdot. Mukana on kiinnostavia viittauksia Kristukseen ja kristinuskoon, ja niiden peilailussa olisi ainesta pidempäänkin pohdintaan. Itseuhrauksen teema tupataan länsimaissa väkisinkin liittämään Kristuksen hahmoon. Lisäksi kristinuskossa on oma, vahvasti kannibalismin suuntaan avautuva traditionsa – kuten George toteaa: ”White man eats the flesh of Christ every Sunday.”

ERÄMAA SYÖ MIESTÄ veitsi
Elämä Fort Spencerissä on täynnä vaikeita valintoja.

Erämaa syö miestä on yksi niistä harvoista elokuvista, joiden soundtrackia jaksan ihan oikeasti kuunnella. Sävellystyöstä vastaa Michael Nyman, joka on ehdoton suosikkini elokuvasäveltäjistä. Toisenlaisella musiikilla elokuvasta olisi voitu tehdä ahdistava ja pelottava, ehkä jopa tylsän geneerinen kauhuelokuva. Nymanin panos kuitenkin tuo mukaan miellyttävää kontrastia ja hilpeyttä. Etenkin elokuvassa useita kertoja toistuva perusmelodia, joka ilmestyy ääniraidalle yleensä matkustamista kuvaavissa kohtauksissa, on suorastaan nerokas.

Tällaisenaan elokuva muistuttaa yleistunnelmaltaan pikemminkin draamaa kuin kauhua. Mukana on jonkin verran varsin eksplisiittistäkin silpomista, joten K18-ikäraja on paikallaan. (Olisi vaikea ottaa vakavasti kannibalismista kertovaa elokuvaa, joka olisi tehty alhaisempien ikärajojen standardeja silmälläpitäen.) Väkivalta on kuitenkin kaukana elokuvan keskiöstä, ja yleensä kamera kääntyy välinpitämättömästi muualle, kun näköpiirissä on ihmisruumiita. Tässä elokuvassa väkivallan jäljet ovat yksinkertainen tosiasia, jonka kamera vain rekisteröi neutraalisti ja jatkaa sitten matkaansa.

ERÄMAA SYÖ MIESTÄ-katse
Boyd ei juuri freesaannu elokuvan loppua kohden. (Tuolla tukalla Guy Pearce muuten muistuttaa hieman Jukka Poikaa.)

Erämaa syö miestä jakaa mielipiteitä. Elokuva myi heti ilmestymisensä jälkeen huonosti, mutta sittemmin sen ympärille on kehittynyt jonkinlaista kulttisuosiota. Muistelen, että Hesarin leffatähdittäjä antoi elokuvalle joskus vuosia sitten yhden tähden, ja nopealla Google-kierroksellakin näyttää siltä, että raina on kerännyt arvosanoja asteikon molemmista ääripäistä. Hesarissa elokuvaa kuvailtiin tähdityksen ohella muistaakseni ”hölmöksi kauhuelokuvaksi ihmissyönnistä” tai jotain sinne päin. Arvostelut ovat aina vain mielipiteitä, mutta silti en voi ymmärtää yhden tai kahden tähden arvosteluja tämän elokuvan kohdalla. Ellei elokuvan tarinan takaa osaa löytää niitä syvempiä merkityksiä, pitäisi minun mielestäni antaa tunnustusta elokuvan muodolliselle tasapainoisuudelle ja taidokkuudelle.

Näin hyviä kauhuelokuvia tulee vastaan vain harvoin. Katsokaa, jos siihen tulee tilaisuus.

*****