Yle Teeman elokuvafestivaali oli tänä vuonna huojentava kokonaisuus: kun ohjelmistosta karsi pois ne, jotka olen jo kertaalleen nähnyt ja ne, jotka eivät yksinkertaisesti kiinnosta, jäi jäljelle yhden käden sormilla laskettava määrä elokuvia. Yksi boksin kovalevylle päätyneistä elokuvista oli Huone 237 (Room 237, Yhdysvallat 2012), joka pääsi Suomessa Night Visionsin ansiosta myös teattereihin. Hieno juttu, että kauhufestareilla nähdään silloin tällöin dokumenttejakin!
Huone 237 on dokumentti Stanley Kubrickin Hohto-elokuvasta (The Shining, Iso-Britannia/Yhdysvallat 1980). Oikeastaan mieleni tekisi nimittää tätä dokumenttia ns. elokuvaesseen lajityypin edustajaksi. Ongelmana on kuitenkin se, että essee – niin kirjallinen kuin elokuvallinenkin sellainen – on tyypillisesti yksiääninen teksti. Huone 237 taas nojaa vahvasti polyfoniaan.
Dokumentissa useat Hohtoon perehtyneet katsojat esittävät oman lähiluentansa elokuvan vähemmän ilmeisistä merkityksistä. Analysoijat valtaavat dokumentin ääniraidan, mutta kuvaraidalle he eivät pääse: kuvaraita koostuu arkistomateriaalista ja elokuvakatkelmista. Ratkaisu on ymmärrettävä, mutta johtaa hienoiseen sekavuuteen. Puhujia on vaikea erottaa toisistaan. Ellen olisi lukenut elokuvan taustatietoja, voisin hyvin erehtyä väittämään, että elokuvassa haastateltiin yhtä miestä ja yhtä naista – ihmisten ääniä on vaikea erottaa toisistaan.
Kaikilla puhujilla on oma teoriansa Hohdon syvemmästä merkityksestä. Yksi väittää Hohdon kertovan holokaustista, toinen taas intiaanien kansanmurhasta. Kaikkien sekopäisin teoria pohjautuu väitteelle siitä, että Apollo 11 -lennoista saatu kuvamateriaali on väärennettyä, ja Hohto on eräänlainen kuvaus siitä paineesta, jota Kubrick koki osallistuessaan kuulentoa koskevaan huijaukseen. Siinä ne tärkeimmät.
Huone 237 on mielenkiintoinen dokumentti lähinnä siksi, että se tuo esille elokuvan syväanalyysin mahdollisuuksia. Maailmassa, jossa suurin osa elokuvakeskustelusta rajoittuu rampoihin repliikkeihin ja huonosti perusteltuihin tähditysarvosanoihin, tällaista lähestymistapaa kaivataan lisää. Elokuvia on tarjolla ympärillämme yhä enemmän, ja silti tuntuu, että niitä osataan lukea entistä huonommin. Jopa klassikoihin suhtaudutaan joskus kertakäyttöisenä viihteenä ja varastoinnin ja omistamisen kohteena, ei taiteena.
Elokuvan kiinnostavin kohta on kertomus siitä, kuinka eräs haastatelluista oli ollut mukana järjestämässä Hohdosta erikoisnäytöstä, jossa elokuva esitettiin samanaikaisesti projisoituna kahdelta eri filmikelalta päällekkäin samalle valkokankaalle. Keloissa oli vain yksi ero: toinen pyöritti elokuvaa lopusta alkuun, toinen taas alusta loppuun. Valkokankaalle projisoitui mielenkiintoisia ja yllättäviä päällekkäiskuvia. Mahtava idea, joka toimii vain asemansa vakiinnuttaneiden elokuvien suhteen. En usko, että projisoimalla tämän päivän bulkkiensi-iltoja tähän tapaan avautuisi järin kiinnostavia merkityksiä. (Toisaalta eihän se yleensä ole edes mahdollista: kuinka digitaalista tallennetta voisi projisoida takaperin?)
Joissakin puhujista ärsyttää yletön auteurismi ja henkilöpalvonta. Hehkutetaan, että Kubrick oli niin kauhean älykäs, että Kubrick ei koskaan tehnyt mitään, millä ei olisi merkitystä. Jatkuvuusvirheissäkin nähdään oivaltavia merkityksiä, joiden edessä voidaan hekumoida ja huokailla. Tällaisia asioita esille nostaessaan haastatellut alkavat vaikuttaa harrastelijamaisilta turaajilta kuin asiantuntijoilta. En tiedä, kumpina heitä pitäisi oikeasti pitää.
Elokuva on vielä muutaman päivän katsottavissa Yle Areenassa. Jos kiinnostaa, suosittelen katsomaan pois alta, sillä elokuvasta ei tietääkseni ole ainakaan kotimaista DVD/BD-julkaisua, ja tuskinpa sellaista on lähiaikoina odotettavissakaan.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 