Richard Condon: Mantšurian sankari (1959) arvostelu

Mantsurian sankari
Mantšurian sankari (1959)

Richard Condonin Mantšurian sankari (The Manchurian Candidate, 1959) on aivopesuun ja mielenhallintaan liittyvän salaliittofiktion ja poliittisen trillerin klassikko. Romaani on tullut tunnetuksi Suomessa ennen kaikkea John Frakenheimerin Mantsurian kandidaatti -elokuvan myötä. Kirjaa ei meillä ilmeisesti ole kovin laajasti luettu – ymmärtääkseni vuonna 1960 julkaistusta suomennoksesta on otettu vain yksi painos. Hoi vaan, Otava! Olisiko jo uuden painoksen aika? On kansallinen häpeä, että näin tiukan romaanin saatavuudesta ei pidetä huolta.

Romaanin päähenkilö Raymond Shaw on monella tapaa erikoislaatuinen olento. Hänen laskelmoiva äitinsä on tehnyt pojastaan kylmän ja sosiaalisesti rajoittuneen rautalankaihmisen, jonka on vaikea sietää minkäänlaista ihmisseuraa. Misantropiastaan huolimatta Raymond on kuitenkin kunnostautunut maanmiestensä suojelussa: hän on osallistunut Korean sotaan vuonna 1952 ja oman joukkueensa pelastaakseen asettanut itsensä vakavaan vaaraan. Romaanin alussa tapaamme Raymondin vastaanottamassa urhoollisuusmitalia näistä ansioista.

Vai menikö tarina sittenkään aivan näin? Mitä joukkueen miehille oikeastaan tapahtui Koreassa? Vuosia myöhemmin joukkuetta johtanut majuri Ben Marco alkaa nähdä hirvittäviä painajaisia, joissa hän näkee Shaw’n murhaavan kaksi joukkuetoveriaan kiinalaisten ja venäläisten viranomaisen järjestämässä näytöksessä. Unet ovat poikkeuksellisen realistisia. Kun Marco on univajeissaan menettämäisillään järkensä, hän saa kuulla, että eräs toinenkin joukkueen mies näkee samoja painajaisia. Totuus joukkueen sotaretkestä alkaa kiertyä auki.

Käsite ”Mantsurian kandidaatti” on vakiintunut osaksi kieltämme. Sillä voidaan viitata joko poliittiseen toimijaan, joka hakeutuu virkaan tietyn ryhmän edustajana vesittääkseen tämän ryhmän toimintaa ja edistääkseen vastapuolen intressejä. Käsite onkin noussut juuri tässä merkityksessä esille amerikkalaislehdissä viime kuukausien aikana: Donald Trumpia epäillään venäläismieliseksi Mantsurian kandidaatiksi. – Lisäksi käsitteellä viitataan usein aivopestyyn sätkynukkeagenttiin, joka suorittaa orjallisesti ja kyseenalaistamatta kaikki hänelle annetut käskyt – myös ne, jotka ovat hänen oman asemansa kannalta epäedullisia. Käskyn suorittamisen jälkeen agentti ei muista tapahtuneesta mitään.

Mielenhallinnan keinot ovat saaneet 2000-luvun mittaan nousseen salaliittoteoriainnostuksen myötä valtavasti huomiota ja palstatilaa erilaisissa verkkomedioissa. Erityisesti arkkityyppi aivopestystä, vailla omaa tahtoa toimivasta poptähdestä on mediassa esillä uskomattoman paljon. Menneillä vuosikymmenillä mielenhallinta assosioitiin kuitenkin selkeämmin politiikkaan ja ennen kaikkea kylmään sotaan: aivopesun kohteiksi ei epäilty poptähtiä, vaan kahden suurvallan välillä sukkuloivia agentteja. Aivan erityisesti mielenhallinta ja sen kytkökset kylmään sotaan nousivat esille Kennedyjen murhien, ydinsodan uhkan ja MKUltran leimaamalla 60-luvulla. Mielenhallintaan liittyvä tarinaperinne on valtavasti velkaa Mantšurian sankarille, jonka voisi kai sanoa yksin luoneen aivopestyn sätkynukkeagentin arkkityypin. Ja juuri tämän tradition varaan rakentuvat myös nykypäivän salaliittoteoriaverkot. Sen vaikutus tämän päivän populaarikulttuuriin on valtava – siitä huolimatta, että vain harva taitaa romaania nykyään tuntea.

Odotukseni Mantšurian sankarin suhteen olivat todella korkeat. Olin Peter von Baghin suosituksesta katsonut Frankenheimerin elokuva-adaptaation vuosia aiemmin, ja vaikken muistanut juonesta oikeastaan mitään, olivat elokuvan suggestio- ja triggerikohtaukset jääneet vahvasti mieleeni, ja juuri näiden elementtien kuvaus kiinnosti myös romaanissa.

En joutunut pettymään: Condon on rakentanut kirjallisen agenttinsa toimintajärjestelmän tavattoman kiehtovaksi. Hypnoosin ja suggestion avulla agentin mieleen luotu koneisto aktivoituu yksinkertaisesta lauseesta: ”Etkö pelaisi aikasi kuluksi pasianssia?” Kun pelaaja kääntää korttipakasta esille ruutukuningattaren, on koneisto viritetty ja valmis toimimaan. Näennäisesti harmiton lause ja ikoninen, visuaalisesti hyvin tunnistettava ruutukuningattaren hahmo ovat avaimia Mantšurian sankarin kauhuun.

Romaanin keskeiset hahmot kuvataan taitavasti ja havainnollisesti. Vaikka erityisesti Raymond Shaw’n ja hänen äitinsä Eleanor Iselinin hahmot ovat todella äärimmäisiä ja liioiteltuja, onnistuu Condon kuvaamaan heidän psyykeään uskottavalla ja johdonmukaisella tavalla. Ben Marco, jonka näkökulmaan romaani jossakin määrin samastuu ja jonka ajatuksista ja tunteista saamme tietää enemmän kuin mistään muusta hahmosta, tuo hahmogalleriaan tervetullutta tervettä järkeä.

…tai sitten ei. Romaani on avoin myös sille tulkinnalle, että Marco itse asiassa onkin tehokkaamman, täysin kätketyn mielenhallinnan uhri. Mitä pitäisi ajatella kohtauksesta, jossa Ben Marco kohtaa tulevan sydänkäpysensä Rosien junamatkalla? Heidän keskustelunsa on sanalla sanoen erikoinen:

”Maryland is a beautiful state”, she said.
”This is Delaware.”
”I know. I was one of the original Chinese workmen who laid track on this stretch, but nonetheless Maryland is a beautiful state. So is Ohio, for that matter.”

Mitä Rosie puhuu kiinalaisista työmiehistä? Repliikissä ei ole mitään mieltä – itse asiassa ne kuulostavat jonkinlaiselta koodikieleltä. Onko myös Ben Marco sittenkin ohjelmoitu reagoimaan tiettyihin triggereihin samaan tapaan kuin Raymond? Onko Rosie Marcon ”ohjaaja”, joka aktivoi koneiston näennäisesti sattumanvaraisen ensitapaamisen aikana? Ehkäpä Marcon ja Raymondin ainoa ero on se, että romaanin kertoja on tietoinen Raymondin ohjelmoinnista mutta Marcon ohjelmoinnista ei?

Aivan täydellinen tämäkään romaani ei ole. Teoksen loppupuolella tapahtumat etenevät verkkaiseen alkuosaan nähden liiankin rivakasti. Erityisesti Raymondin rakkauselämään liittyvät käänteet seuraavat toisiaan niinkin nopeasti, etten saanut kuviosta kunnolla otetta. Teoksen loppuosa olisikin kaivannut hitaamman tahdin kuvausta. Myös Raymonkin sadistiäidin toiminnan motiiveja olisi voitu käydä romaanin loppupuolella lävitse hieman seikkaperäisemmin.

Näistä seikoista huolimatta Mantšurian sankari on paras vuosiin lukemani romaani. Täytyypä kaivella Frankenheimerin elokuva jostakin ja virkistellä muistia myös adaptaation osalta.

Richard Condon: Mantšurian sankari (The Manchurian Candidate, 1959, suom. 1960)
Lukuhaasterasti: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

Adam Parfrey (toim.): Apocalypse Culture (1987/1991) arvostelu

Apocalypse culture
Apocalypse Culture (1987/1991)

Adam Parfrey (toim.): Apocalypse Culture (1987, uudistettu painos 1991)
Lukuhaasterasti: 25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja.
Mistä peräisin: omasta hyllystä -> myyntiin.

Huijaan taas lukuhaasteessa. Yritin etsiä syntymävuotenani julkaistujen nimekkeiden joukosta jotakin kiinnostavaa, mutta mitään ei löytynyt. Koska pyrin osana lukuhaastetta perkaamaan tänä vuonna hyllystäni toistaiseksi lukemattomia kirjoja ja pistämään niitä edelleen kiertoon, yritin seuraavaksi keksiä tähänkin raksiin hyllystä jonkinlaisen kompromissiratkaisun – ja sellainen löytyi. En ole syntynyt samana vuonna kuin Apocalypse Culture ilmestyi, vaan jossakin alkuperäisen ja uudistetun painoksen julkaisun välissä, joten kyse on hyvin pienestä vilpistä.

Kiinnostuin Apocalypse Culture -antologiasta alun perin Boyd Ricen kautta. Kirjan nimi vilahti Ricen Standing in Two Circles -kirjoituskokoelman lähdetiedoissa… tai ei oikeastaan: eräs kokoelman artikkeli ilmestyi Apocalypse Culturen jatko-osassa vuonna 2000. Antologian otsikko jäi mieleen. Mitä ihmettä käsittelee kirja, jolla on tuollainen nimi? Kun sitten törmäsin siihen Adlibriksen katalogissa muutama vuosi sitten, tilaus lähti menemään.

Apocalypse Culturen aihekenttää on mahdoton määritellä lyhyesti. Jos jokin kirjan tekstejä yhdistää, niin se, että niissä maailma näyttäytyy hulluimmillaan. Antologia liikkuu inhimillisen olemassaolon äärirajoilla. Kirjan toimittaja Adam Parfrey luonnehtii teoksen esipuheessa sen luonnetta näin: It is instructive — — to notice, that nothing in Apocalypse Culture is a fiction; reality has taken such a dire and phantasmagoric cast that fictionalizing has become superfluous.

Kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen kantaa nimeä Apocalypse Theologies ja toinen nimeä The Invisible War. Parfrey kuvaa tekstien jaottelua kahteen osaan seuraavasti: ”Apocalypse Theologies” surveys the thanatoxic smptoms. ”The Invisible War” pieces together the psychopolitical consequences of the sub rosa convergences behind apocalypse culture. Ensimmäisessä osassa artikkelit etenevät ikään kuin yksilöllisestä yleiseen: tekstit käsittelevät tiettyjä henkilöitä tai ilmiöitä paikoin hyvinkin yksityiskohtaisesti. Toinen osa on sen sijaan teoreettisempi ja keskittyy laajempiin kuvioihin.

The Invisible War -osassa varsin suuren painoarvon saavat ihmiskunnan (ydin)tuhoa ja siihen tähtääviä verkostoja käsittelevät tekstit. Osan aloittaa Anton LaVeyn essee, joka kantaa niin ikään nimeä The Invisible War. Kyseinen essee on koko antologian hölmöin teksti. Tämä on jo aika paljon sanottu ottaen huomioon, että teoksessa on mukana myös skitsofreenikon vapaista assosiaatioista koostuva luku – ei muuten kummoinen tekele sekään… (Anteeksi vaan kaikille laveylaisille satanisteille, jos teitä on vielä olemassa.) LaVeyn tekstin ansioksi voi kuitenkin laskea sen, että se hahmottelee teoksen jälkimmäisen osan suuntaviivat suhteellisen hyvin.

Tekstien taso on vaihteleva. Vaikuttaa jopa siltä, että kirjaa on haluttu tietoisesti rytmittää vaihtelemalla asiapitoisen ja älyllisen lähestymistavan ja puolihuolimattoman hupsuttelun välillä. Kikka toimii, mutta olisin silti pudottanut teoksesta ainakin muutaman tekstin pois. Ainakin epämääräisistä sitaateista koostuva Infernal Texts, Hakim Beyn Instructions for the Kali-Yuga sekä Abraxas Foundationin nimiin laitettu Long Live Death! olisivat puolestani saaneet jäädä pöydälle. G. G. Allinia käsittelevä Portrait of the Enemy tuntuu tähän päivään mennessä menettäneen merkityksensä, miehen edesottamuksia kun on sittemmin käsitelty muualla laajemminkin. Julkaisuaikanaan, kun Allin ei ollut yhtä tunnettu hahmo kuin nykyään, sillä on ollut aivan toisenlainen arvo.

Apocalypse Culturella on kirjana ilmeisesti jotensakin huono maine – tai ainakin Adam Parfrey pyrkii luomaan kirjan esipuheessa tällaista mielikuvaa:

A buyer for a major book chain yelled at my distributor’s sales manager for actually suggesting she stock such an abomination. For the first six months or so, writers could not place reviews of Apocalypse Culture anywhere; editors where weary of ”that book.” — — I heard of it busting up a couple of marriages, one partner drawing a line over ”that book.”

Missä kuplassa mahdan oikein elää, jos tämä kirja herättää sen ulkopuolella näin voimakkaita reaktioita? Parfrey puhuu tässä tietenkin teoksen ensimmäisestä painoksesta – sisältääkö se jotakin, mikä selittäisi tällaisen vastaanoton? Kyse voi tietenkin olla – ja luultavasti onkin – vain markkinointikikasta. Myönnettävä silti on, että teoksesta löytyy muutamia kiistanalaisia tekstejä. Ainakin Peter Sotosin ja Karen Greenleen (Google kertoo kiinnostuneille, mistä heidät tunnetaan) haastattelut sekä kirjan loppupuolen salaliittoteoriatekstit saattavat aiheuttaa närkästystä ainakin sellaisissa henkilöissä, jotka ovat allergisia poikkeaville mielipiteille ja maailmankatsomuksille.

Juuri Sotosia ja Greenleetä käsittelevät tekstit saivat minut pohtimaan tabujen roolia nykymaailmassa. Aikamme tabut liittyvät suurelta osin seksiin ja erityisesti sellaiseen seksiin, jossa on jotakin normista poikkeavaa. Viime kevään aikana nähtiin, että normit ovat suhteellisen joustavia. Ne muuttuvat. Sukupuolineutraalin avioliittolain valmistelun yhteydessä on käynyt hiljaa ilmi, että 2010-luvun Suomessa homojen oikeuksien tukeminen on valtavirtaa – siitä kertovat ainakin kansalaisaloitekampanjan ja sitä taustoittaneen somepöhinän mittavuus sekä Finlaysonin Tom of Finland -tuoteperheen jättisuosio. Viimeistään siinä vaiheessa, kun marginaaliryhmän identiteetti ja ominaispiirteet väännetään massatuotannon masuuneissa lakanoiksi ja kauppakasseiksi, voidaan varmaan todeta, että kyseisen ryhmän oikeuksien ajaminen ei vaadi yksilöltä kummoistakaan herooisuutta tai kapinahenkeä. Emme elä enää 1900-luvulla. Bataatti housuissaan postailevista viiksiniekoista on tullut salonkikelpoisia keskiluokkaisten kotien koristajia. Homojen oikeuksien puolustaminen on valtavirtainen oletusarvo – ja hyvä niin.

Jos itseään ja omaa ajatteluaan haluaa kuitenkin syystä tai toisesta haastaa, kannattaa fokus suunnata niihin vähemmistöihin, joista valtavirta kääntää edelleen katseensa inhoten pois. Tarkoituksenani ei ole väittää, että Greenlee, Sotos ja homoyhteisö ovat moraalisesti jotenkin rinnastettavissa toisiinsa. Eivät ne ole. Pointti on siinä, kuinka me suhtaudumme ihmisiin, joiden maailmankuva ja käsitykset siitä, mitä voi tehdä ja mitä ei, eroavat omistamme – siis marginaalisiin ilmiöihin. Ja marginaalilla tarkoitan sitä oikeaa marginaalia: hyljeksittyä, inhottua, vihattua – sitä, mitä emme haluaisi hyväksyä osaksi ihmisyyttä, mutta joka sitkeästi jatkaa olemassaoloaan. (Homoyhteisö on joskus kuulunut tähän oikeaan marginaaliin, mutta kuten voimme Sokoksen lakanaosastolla huomata, ei kuulu enää.) Kuinka reagoimme, kun törmäämme ihmiseen, jonka käsitys sopivaisuuden rajoista eroaa radikaalisti omista rajoistamme? Onko meille ylipäätään mahdollista suhtautua tällaisiin olentoihin ihmisinä sen sijaan, että pidämme heitä rikollisina ja hirviöinä? Voimmeko sysätä moraalisesti tuomitsevan asenteen syrjään edes hetkeksi, edes periaatteessa?

Sotosin ja Greenleen haastattelut on toteutettu hyvin neutraaliin sävyyn, ja siksi pidän niitä melkeinpä kirjan kiinnostavimpina teksteinä. Haastattelija ei ilmaise minkäänlaista paheksuntaa haastateltaviaan kohtaan, millä tuntuu olevan etenkin Greenleen kohdalla suuri merkitys. Ihminen puhuu vapautuneemmin, kun häneen ei edes epäsuorasti kohdisteta tuomitsevaa asennetta tai ylenkatsetta.

Luulen, että Apocalypse Culture menee nyt myytävien pinoon. Luulen – en ole varma. Kirjassa on nimittäin muutamia tekstejä, jotka ansaitsisivat ehdottomasti toisenkin lukukerran. En muista törmänneeni muualla yhtä kiinnostavaan taidekritiikkiin kuin John Zerzanin The Case Against Art –tekstissä – ja taidekritiikillä en tarkoita nyt sitä, mitä sillä yleensä tarkoitetaan, vaan kriittistä suhtautumista taiteeseen ilmiönä. Kaikkien kulttuurialalla työskentelevien tai alaa opiskelevien olisi hyvä lukea tämä teksti ja miettiä taiteen olemusta kerrankin vähän toisenlaisesta näkökulmasta.

Myös tekstin loppupään ydintuhossa, uskontotieteessä ja salaliittoteorioissa kyntävä amok-juoksu ansaitsee kunniamaininnan. Kirjan viimeiset tekstit – James Shelby Downardin A Call to Chaos sekä kokoelman päättävä Dennis Stillingsin Meditations on the Atom and Time – ovat koko niteen haasteellisimmat ja samalla syväluotaavimmat tekstit. Erityisesti Stillingsin rinnastukset vanhatestamentillisen, uhrilampaita vaativan Jumalan ja ydintuhon välillä ovat kiinnostavia – ainakin taiteidentutkimuksen, ehkä myös uskontotieteen näkökulmasta. Liian tosissaan näitäkään tekstejä ei kannata ottaa.

Teoksen uudistettu painos poikkeaa ilmeisesti varsin paljon ensimmäisestä painoksesta. Tekstejä on poistettu, uusia juttuja on kirjoitettu tilalle. Ehkäpä järkevämpää olisi ollut sittenkin jättää Apocalpse Culture silleensä ja sen sijaan julkaista Apocalypse Culture II jo 90-luvun alussa. Huvittavaa on, että toimittaja Parfrey toteaa teoksen esipuheessa, ettei jatko-osaa tule: How do you grind a sequel out of the End of the World? Mutta niinhän siinä sitten kävi, että jatko-osa julkaistiin vuonna 2000. Kiinnostaisi lukea myös se, artikkelien otsikko- ja kirjoittajalista on nimittäin aika kova. Mukana on myös yksi Pentti Linkolan (!) teksti, jolle on suotu jopa oma esipuheensa. Sen kirjoittajaksi mainitaan muuan Michael Moynihan. (En malta olla ihmettelemättä, millä kielitaidolla Moynihan on mahtanut Linkolaan perehtyä niin hyvin, että häntä voidaan pitää kompetenttina kirjoittamaan esipuhe tämän tekstiin. Onko Linkolaa muka käännetty englanniksi muuallakin kuin Apocalypse Culture II:n sivuilla?) Valitettavasti jatko-osan saatavuus on tällä hetkellä melko huono. Amazonista taitaa löytyä käytettynä.

Apocalypse Cultureen kannattaa perehtyä, mikäli sisällysluettelon tsekattuaan uskoo, että oma kantti kestää kirjan lukemiseen.

Starry Eyes (2014) arvostelu – Salatieteillä tähtitaivaalle

STARRY EYES
Starry Eyes (2014)

Käsittelin viime viikolla blogissa Strange Colour of Your Body’s Tearsia, jota Night Visions esitti kaksi vuotta sitten. Jatketaan vielä tällä ja seuraavalla viikolla Night Visions -leffojen parissa. Kyse ei ole mistään ennalta suunnitellusta NV-sarjatulesta, vaan onnekkaasta sattumasta. Syksy saapuu, illat pimenevät ja Night Visionsin Maximum Halloween -tapahtuma lähestyy. Ohjelmistoa ei näköjään ole vielä julkistettu, mutta sen voin jo sanoa, että tämän syksyn jäätelöaiheinen promokuva on varmaankin koko festarin tähänastisen historian hienoin.

Starry Eyes (Yhdysvallat/Belgia 2014) pyörähti Night Visionsissa vuosi sitten syksyllä. Elokuva kertoo Sarahista (Alex Essoe), joka harrastaa intohimoisesti näyttelemistä. Päivät kuluvat tarjoilijana Hooters-tyylisessä ravintolassa, jonka omistaja vaatii työntekijöitä pukeutumaan asiakkaiden iloksi tiukkoihin leggingseihin ja napapaitaan. Koe-esiintymisten herättämä toivo antaa voimia Sarahin arkeen. Valitettavasti amatöörinäyttelijöitä on tarjolla kaikenlaisiin tuotantoihin jonoksi asti, ja Sarah jää kerta toisensa jälkeen ilman roolia.

Sarah on sisäisesti ristiriitainen hahmo. Hän on ujo ja arka, mutta samalla janoaa huomiota ja haluaa päästä esiintymään. Ujoudestaan huolimatta hän on onnistunut ujuttautumaan osaksi pientä nuorten aikuisten kaveripiiriä. Suurin osa kavereista suhtautuu Sarahiin välinpitämättömästi; ainoastaan kämppis Tracy (Amanda Fuller) ja elokuvaohjaajan uraa suunnitteleva Danny (Noah Segan) välittävät aidosti Sarahin kuulumisista.

STARRY-EYES-tukka
Sarahilla on keinonsa käsitellä negatiivisia tunteita.

Kaveriporukkaan kuuluuva Erin (Fabienne Therese) on niin ikään kiinnostunut näyttelemisestä. Erin on näyttelijäkokelaana tyystin toista maata kuin Sarah: hän on itsevarma, äänekäs ja röyhkeä. Omaa habitustaan kohentaakseen hän laskee julmaa leikkiä Sarahin kustannuksella. Erin ei ehkä halua tietoisesti loukata Sarahia, mutta tulee käytöksellään masentaneeksi tämän perin pohjin. Noidankehä on valmis. Sarahin itsetunto on ilmeisesti lapsuusvuosina jäänyt vaille tarvittavia tukikeppejä, jolloin hänestä on kasvanut arka ja huomionkipeä. Erin näkee Sarahissa helpon uhrin, mikä saa Sarahin omanarvontunnon vieläkin pahemmille säröille.

Kun Sarah sitten saa kutsun The Silver Scream -nimisen kauhuelokuvan koe-esiintymiseen, tunnelma kohoaa kattoon. Koe-esiintyminen ei kuitenkaan suju aivan niin hyvin kuin Sarah on toivonut. Hän pyrkii käsittelemään pettymyksensä vahingoittamalla itseään ja repii studion vessassa päästään tukoittain hiuksia. Yllättävää kyllä, Sarahin itkuraivari herättää castingista vastaavien henkilöiden mielenkiinnon, ja Sarah pyydetään jatkokierrokselle. Studiota näyttää kiinnostavan Sarahissa juuri hänen heiveröisyytensä, itsetuhoisuutensa ja huono itsetuntonsa.

Elokuvateollisuus nähdään Starry Eyesissa valtavana salaliittona, joka houkuttelee satimeensa nuoria tyttöjä muovatakseen näistä omiin tarpeisiinsa soveltuvia välikappaleita. Optimaalisia uhreja ovat ne nuoret naiset, joissa yhdistyvät äärimmäinen kunnianhimo ja heikko itsetunto – siis juuri ne piirteet, jotka ovat Sarahille kaikkein leimallisimpia. The Silver Screamia tuottava Astraeus Pictures testaa tyttöjen soveltuvuutta ja motivaatiota muun muassa selvittämällä, ovatko he uraansa edistääkseen valmiita luopumaan fyysisestä koskemattomuudestaan. Näpelöitäväksi antautuminen todistaa, että tyttö on halukas uhraamaan kaikkensa menestyäkseen. Tämä tuo mieleen vanhan kunnon Faust-myytin: Sarah suhtautuu näyttelemiseen liian kunnianhimoisesti ja tulee sitten, tavallaan, myyneeksi sielunsa.

STARRY-EYES-tuottaja
Astraeus Picturesin tuottaja on pelmahtanut suoraan 40-luvulta.

Tuottajien ja näyttelijättärien yhteisillä vällypuuhilla on ilmeisesti ainakin jonkinlaista historiallista pohjaa. Esimerkiksi Marilyn Monroen puhutaan päässeen Hollywoodiin tuottajien makuuhuoneiden kautta. Vaikka huhu ei Marilynin kohdalla pitäisi paikkaansa, lienee totta, että jotkut tuottajat ovat pyytäneet nuorilta, kunnianhimoisilta näyttelijättäriltä lihallisia palveluksia – ja yhtä lailla voidaan olettaa, että jotkut ovat näihin pyyntöihin suostuneet. Marilyn totesi joskus: ”If I’d observed all the rules I’d never have got anywhere.” Tiellä tähtiin kaikki keinot ovat sallittuja.

The Silver Screamin castingista vastaava nainen ohjeistaa Sarahia: ”If you can’t fully let yourself go, how can you ever transform into something else?” Voisi luulla, että toiseksi muuttumisella viitataan prosessiin, jossa näyttelijä sisäistää uuden roolin. Sarah ei kuitenkaan selviä näin vähällä: pelkkä näytteleminen ei riitä, vaan Sarahin on todellakin luovuttava omasta minuudestaan. Samalla Starry Eyesia voi pitää kuvauksena niistä haasteista, joita jokainen näyttelijä työssään kohtaa. Näyttelijän työ todellakin vaatii eräänlaista välinpitämättömyyttä oman persoonan suhteen. Muistelen jonkun suomalaisen näyttelijättären (kyseessä taisi olla Seela Sella) todenneen, että näyttelijä ei saa koskaan miettiä sitä, miltä hän näyttää. Jokaisen näyttelijän on uskallettava olla epätäydellinen  ja ruma.

STARRY-EYES-zombie
Näyttelijän on opittava hyväksymään itsensä, tuijotti peilistä sitten millainen olento tahansa.

Starry Eyesia markkinoidaan ennen kaikkea kauhuelokuvana, mutta itse pidän sitä lähinnä kauhuksi naamioituna psykologisena draamana. Sarahin henkilöhahmo on tavattoman taitavasti rakennettu ja kaikessa omituisuudessaan yllättävän samastuttava. Alex Essoe suoriutuu roolistaan erinomaisesti – hänen kolhohko olemuksensa tuo paikoin mieleen Nymphomaniacin Stacy Martinin.

Elokuvassa vilahtelee salatieteisiin liittyvää symboliikkaa, joka tuntuu viime vuosina yleistyneen kauhuelokuvissa valtavasti (tai sitten kiinnitän siihen nykyään herkemmin huomiota). Osa Astraeus Picturesin työntekijöistä kantaa kaulallaan tai ihossaan erikoista pentagrammivariaatiota. Firman logo esittää puolitettua unikursaalista heksagrammia, jonka tunnetuin (muttei suinkaan ainoa) käyttöyhteys lienee Aleister Crowleyn kehittämä thelema. Myös Sarahin asuvalinnoissa voi nähdä symboliikkaa: aluksi hän pukeutuu viattomaan valkoiseen, sen jälkeen muutoksesta, puhdistumisesta ja uudistumisesta kielivään punaiseen ja lopulta mustaan, joka assosioidaan kuolemaan. Lisäksi elokuvassa luimii joukko huppupäisiä hiippareita, joiden liikkeet viittaavat satanistiseen tai vähintäänkin okkulttiseen salaseuraan elokuvateollisuuden takana.

STARRY-EYES-musta
Sarahin ideaali-itse. Huomatkaa pentagrammiriipus.

Osa symboliikasta tuntuu päälleliimatulta ja väkinäisen trendikkäältä. Pentagrammeja näkee nuorten kaulaketjuissa jo enemmän kuin rippiristejä – se on siis jo vahvasti valtavirtainen symboli. Ilmeisesti unikursaalisesta heksagrammista on tulossa jonkinlainen ”uusi pentagrammi”: jännän ja coolin näköinen merkki, jonka merkityksestä useimmilla sen kantajista ei ole kovinkaan selkeää käsitystä. Mitä kauhuelokuviin tulee, symbolien käytössä ja salaseuraviittauksissa on oma kyllä sisäinen logiikkansa, joka toistuu elokuvasta toiseen. Lopulta tämä tuntuu johtavan lähinnä symbolien merkitysten tyhjenemiseen. Niistä tulee pelkkiä mielivaltaisia kuvioita ilman merkitystä, printtejä Gina Tricotin paitoihin.

Starry Eyesissa salatieteiden suuntaan osoitteleva kuvasto ei kuitenkaan ole niin pinnallista kuin nykykauhuelokuvissa yleensä. Erityisesti tähtisymboli avautuu elokuvassa moneen suuntaan. Sen ilmeisin merkitys liittyy tietenkin näyttelijöihin tähtinä. Tähti on aina jotakin ihmisestä irrallista – eräänlainen epäinhimillinen kuori, joka peittää näyttelijän todellisen persoonan alleen tai jopa tuhoaa sen. Elokuvan nimi, ”tähtisilmä”, viittaa viattomuuteen ja söpöyteen. Pentagrammissa ja heksagrammissa sama tähti vääristyy pahaksi ja rumaksi. Myös tuotantoyhtiön nimi, Astraeus Pictures, viittaa tähtiin – Astreaeus eli Astraios on kreikkalainen tähtitieteen jumala. Kaipa tähdessä voi nähdä viittauksen myös Luciferiin eli Kointähteen (no, tämä oli ehkä hieman kaukaa haettua).

STARRY-EYES-logo
Unikursaalinen heksarammi on uusi pentagrammi.

Night Visionsin pitkäaikainen yhteistyökumppani VLMedia julkaisi elokuvasta vastikään DVD:n kotimaan markkinoille, mikä on tietenkin hyvä juttu. Harmillista kuitenkin on, että julkaisun suomenkielinen tekstityksen tasossa ei ole kehumista. Tekstityksestä bongaa pahoja käännösvirheitä, ei-niin-sujuvia lauserakenteita ja typoja. Näitä näkee tosin nykyään missä tahansa: tekstitysten taso on laskenut viime vuosina melkoisesti melkein yhtiössä kuin yhtiössä.

Starry Eyes on kiinnostava kuvaus huonosta itsetunnosta kärsivän naisen henkisestä ahdingosta. Jos kauhuelementit olisi kytketty tarinaan harkitummin, voisi elokuvalle antaa yhden staran lisää.

*****

Olen saanut tekstin kirjoittamista varten arvostelukappaleen elokuvan levittäjältä.

Huone 237 (2012) arvostelu – Klassikon ruumiinavaus

HUONE 237 julkka
Huone 237 (2012)

Yle Teeman elokuvafestivaali oli tänä vuonna huojentava kokonaisuus: kun ohjelmistosta karsi pois ne, jotka olen jo kertaalleen nähnyt ja ne, jotka eivät yksinkertaisesti kiinnosta, jäi jäljelle yhden käden sormilla laskettava määrä elokuvia. Yksi boksin kovalevylle päätyneistä elokuvista oli Huone 237 (Room 237, Yhdysvallat 2012), joka pääsi Suomessa Night Visionsin ansiosta myös teattereihin. Hieno juttu, että kauhufestareilla nähdään silloin tällöin dokumenttejakin!

Huone 237 on dokumentti Stanley Kubrickin Hohto-elokuvasta (The Shining, Iso-Britannia/Yhdysvallat 1980). Oikeastaan mieleni tekisi nimittää tätä dokumenttia ns. elokuvaesseen lajityypin edustajaksi. Ongelmana on kuitenkin se, että essee – niin kirjallinen kuin elokuvallinenkin sellainen – on tyypillisesti yksiääninen teksti. Huone 237 taas nojaa vahvasti polyfoniaan.

Dokumentissa useat Hohtoon perehtyneet katsojat esittävät oman lähiluentansa elokuvan vähemmän ilmeisistä merkityksistä. Analysoijat valtaavat dokumentin ääniraidan, mutta kuvaraidalle he eivät pääse: kuvaraita koostuu arkistomateriaalista ja elokuvakatkelmista. Ratkaisu on ymmärrettävä, mutta johtaa hienoiseen sekavuuteen. Puhujia on vaikea erottaa toisistaan. Ellen olisi lukenut elokuvan taustatietoja, voisin hyvin erehtyä väittämään, että elokuvassa haastateltiin yhtä miestä ja yhtä naista – ihmisten ääniä on vaikea erottaa toisistaan.

Kaikilla puhujilla on oma teoriansa Hohdon syvemmästä merkityksestä. Yksi väittää Hohdon kertovan holokaustista, toinen taas intiaanien kansanmurhasta. Kaikkien sekopäisin teoria pohjautuu väitteelle siitä, että Apollo 11 -lennoista saatu kuvamateriaali on väärennettyä, ja Hohto on eräänlainen kuvaus siitä paineesta, jota Kubrick koki osallistuessaan kuulentoa koskevaan huijaukseen. Siinä ne tärkeimmät.

HUONE-237-hitler
Hänellä, joka näkee tässä kuvassa Hitler-viikset, on todella vilkas mielikuvitus.

Huone 237 on mielenkiintoinen dokumentti lähinnä siksi, että se tuo esille elokuvan syväanalyysin mahdollisuuksia. Maailmassa, jossa suurin osa elokuvakeskustelusta rajoittuu rampoihin repliikkeihin ja huonosti perusteltuihin tähditysarvosanoihin, tällaista lähestymistapaa kaivataan lisää. Elokuvia on tarjolla ympärillämme yhä enemmän, ja silti tuntuu, että niitä osataan lukea entistä huonommin. Jopa klassikoihin suhtaudutaan joskus kertakäyttöisenä viihteenä ja varastoinnin ja omistamisen kohteena, ei taiteena.

Elokuvan kiinnostavin kohta on kertomus siitä, kuinka eräs haastatelluista oli ollut mukana järjestämässä Hohdosta erikoisnäytöstä, jossa elokuva esitettiin samanaikaisesti projisoituna kahdelta eri filmikelalta päällekkäin samalle valkokankaalle. Keloissa oli vain yksi ero: toinen pyöritti elokuvaa lopusta alkuun, toinen taas alusta loppuun. Valkokankaalle projisoitui mielenkiintoisia ja yllättäviä päällekkäiskuvia. Mahtava idea, joka toimii vain asemansa vakiinnuttaneiden elokuvien suhteen. En usko, että projisoimalla tämän päivän bulkkiensi-iltoja tähän tapaan avautuisi järin kiinnostavia merkityksiä. (Toisaalta eihän se yleensä ole edes mahdollista: kuinka digitaalista tallennetta voisi projisoida takaperin?)

HUONE-237-kortti
Hohdon alku ja loppu näyttävät päällekkäin projisoituina muodostavan kuin kutsukortin.

Joissakin puhujista ärsyttää yletön auteurismi ja henkilöpalvonta. Hehkutetaan, että Kubrick oli niin kauhean älykäs, että Kubrick ei koskaan tehnyt mitään, millä ei olisi merkitystä. Jatkuvuusvirheissäkin nähdään oivaltavia merkityksiä, joiden edessä voidaan hekumoida ja huokailla. Tällaisia asioita esille nostaessaan haastatellut alkavat vaikuttaa harrastelijamaisilta turaajilta kuin asiantuntijoilta. En tiedä, kumpina heitä pitäisi oikeasti pitää.

Elokuva on vielä muutaman päivän katsottavissa Yle Areenassa. Jos kiinnostaa, suosittelen katsomaan pois alta, sillä elokuvasta ei tietääkseni ole ainakaan kotimaista DVD/BD-julkaisua, ja tuskinpa sellaista on lähiaikoina odotettavissakaan.

*****

Huone 237 @ Discshop