Spoiler alert: Seuraava teksti on kirjoitettu sillä oletuksella, että lukija on nähnyt Game of Thronesin ensimmäisen ja toisen tuotantokauden. Teksti voi siis sisältää spoilereita kahdesta ensimmäisestä tuotantokaudesta. Jos nämä kaudet eivät ole vielä tuttuja, on parempi, että siirryt lukemaan niitä koskevia arvosteluja 1. kausi, 2. kausi. Olen kirjoittanut myös sarjan myöhemmistä tuotantokausista: 4. kausi, 5. kausi.
Olen kuullut useammaltakin taholta, että Game of Thronesin (Yhdysvallat 2011–) toinen ja kolmas tuotantokausi ovat sarjassa eräänlaisia suvantovaiheita. Katselua kannattaa kuulemma jatkaa neljänteen kauteen asti, vaikka homma alkaisi toisen tai kolmannen kauden aikana puuduttaa. Uskon näitä sanoja.
Kakkoskauden lopussa suurin osa keskeisistä hahmoista oli ajautunut varsin kiperiin tilanteisiin, mutta kuolonuhrien määrä jäi vähäiseksi. Kaikkiaan on yllättävää, ketkä sarjan alusta asti mukana olleista hahmoista ovat kolmannen kauden ensimmäisessä jaksossa vielä hengissä. Vielä yllättävämpää on, ketkä kaikki ovat hengissä kolmannen kauden lopussa. Silti juuri kolmoskauden myötä ainakin itse vakuutuin siitä, että Game of Thronesin vetovoima ei sittenkään perustu niinkään kavaliin juonenkäänteisiin, vaan hahmoihin. Ihaniin, kamaliin hahmoihin.
Kolmannella tuotantokaudella Kapeanmeren itäpuolella seikkailevan Daenerys Targaryenin touhuihin alkaa tulla tolkkua. Daenerysista on tähän mennessä kasvanut valloittava nuori nainen, joka tietää, mitä tahtoo. Hän on ehdoton ja jopa raaka, mutta omalla tavallaan hyväntahtoinen ja oikeudenmukainen. Kakkoskauden aikana Qarthissa sattuneen onnekkaan tapauksen seurauksena sotavalmistelut alkavat vihdoin sujua. Tapahtumien pääpaino on kuitenkin edelleen Westerosissa, ja Daenerysin touhut saavat ruutuaikaa yleensä vain muutamia minuutteja per jakso.
Olisi kiinnostavaa tarkastella joskus oikein pidemmän kaavan kautta, millaisena ilmiönä johtajuus ilmenee Game of Thronesissa. Daenerysissa on runsaasti karismaattisen ja muutosvoimaisen johtajan piirteitä. Esimerkiksi Joffrey Baratheoniin, joka on pelkkä kruunu päässään kiljuva nulikka, verrattuna hänen auktoriteettinsa on voimakasta ja valtansa legitiimiä. Sekä Daenerysissa että Robb Starkissa voidaan nähdä hyvän ja oikeudenmukaisen johtajan aineksia.
Ehdoton lempihahmoni on edelleen demoniapina Tyrion Lannister, joka on Lannistereiden joukossa aivan omaa luokkaansa. Hän ei aja sokeasti omaa ja perheensä etua, vaan kykenee ja haluaa ottaa huomioon myös muita näkökulmia. Kolmannen kauden myötä Tyrion rikastuu ja syvenee henkilöhahmona entisestään.
Myös Jamie Lannister nähdään kolmannella kaudella huomattavasti aiempaa miellyttävämmässä valossa. Jaime joutuu kesken kauden niin väkivaltaisen höykytyksen kohteeksi, että hän alkaa omien pahoinpitelijöidensä rinnalla vaikuttaa ihan hyvältä tyypiltä. Lisäksi jalolla Briennellä on Jaimeen ilmeisen positiivinen vaikutus.
Sinänsä mielenkiintoista on, kuinka tapa, jolla Brienneä sarjassa kuvataan, muuttuu kolmannen kauden myötä. Yhtäkkiä olmimainen Brienne alkaa saada kasvoilleen poskipunaa, ja joku käy kampaamassa hänen tukkansa. Katsojan halutaan selvästi näkevän hänet aiempaa viehättävämpänä ja naisellisempana.
Lannistereista, jotka – Tyrionia lukuunottamatta – vaikuttivat ensimmäisellä kaudella suurelta korilliselta läpimätiä omenia, melkeinpä kaikki paljastuvat viimeistään kolmannella kaudella inhimillisiksi olennoiksi hyvine ja huonoine puolineen. Veljeään hässivän Cersein leijonamaisessa äitiydessä on jotain kaunista ja pehmeää, ja isä-Tywin on alusta lähtien ollut coolissa charmissaan kiehtova ja miellyttävä hahmo. Ainoastaan Joffrey on samanlainen paskapää kuin aina ennenkin. Niin pitääkin olla, sillä Joffreyta on ihana inhota.
Kakkoskauden lopussa valtaistuinpeliin ilmestyi uusi kilpailija, Tyrellien suku. Eräs Tyrelleista on vilahdellut sarjassa silloin tällöin jo ensimmäisestä tuotantokaudeta lähtien, nimittäin ser Loras, edesmenneen Renly Baratheonin rakastaja ja lankomies. Renlyn kuoltua kauniille Margaery Tyrellille (Natalie Dormer) oli löydettävä uusi aviomies, ja niin kuningas Joffrey sai Margaerysta kihlatun.
Tyrellit ovat ihastuttavia ihmisiä. Katsoja pääsee kolmannen kauden myötä tutustumaan lähinnä Margaeryyn ja tämän isoäitiin Olennan (Bond-tyttö Diana Rigg), joista kumpikin vaikuttaa harkitsevaiselta, lojaalilta ja oikeudenmukaiselta. Eritoten Tyrellin naisten myötätunto yksinäistä Sansa Starkia kohtaan tuntuu Game of Thronesin kylmässä ja ilkeässä maailmassa tervetulleelta poikkeamalta. Vielä kolmannen kauden myötä katsojalle jää kuitenkin tunne, että Tyrelleistä ei tiedetä vielä kaikkea.
Starkien suku, jonka oletin asettuvan tarinan kantavaksi, herooiseksi voimaksi, menettää jakso jaksolta vetovoimaisuuttaan ja kiinnostavuuttaan. Starkit ovat edelleen hajallaan pitkin Westerosin mannerta. Sansan ja Aryan edesottamuksia seuraa edelleen mielellään, mutta Robbin huono-onniset yritykset sotia Lannistereita vastaan ja pikkuisten Branin ja Rickonin harharetket pohjoisessa eivät oikein innosta. Ja Jon Nietos – huh, mikä pettymys koko hahmo onkaan tähän asti ollut…
Melkoinen antikliimaksi on myös Theon Greyjoyn kohtalo. Voi ankeus, miten tylsä kolmoskausi onkaan hänen kannaltaan.
Kolmas kausi on sarjan kausista tähän mennessä huonoin. Onneksi loppua kohden mukaan tulee jälleen viimaisia juonenkäänteitä, joiden myötä pöytä putsaantuu aika mukavasti. Hyvä niin. On jo sinänsä ihmeellistä, kuinka käsikirjoittajat ovat saaneet paketin pysymään kasassa näin hyvin. Tarinalinjoja on tässä vaiheessa jo aivan valtava määrä, ja esituotantovaiheessa on täytynyt kiinnittää erityistä huomiota siihen, ettei niistä yhtäkään unohdeta liian pitkäksi aikaa.
Tissejä ja irtopäitä näkyy sarjassa kausi kaudelta vähemmän. Sarjan ensimmäisestä kaudesta on ilmeisesti tarkoituksella tehty seksin ja väkivallan kuvauksen suhteen eräänlainen shocker, joka saa katsojat vakuuttuneiksi siitä, että tämä onkin nyt vähän erilainen sarja. Väkivaltaa ja alastonta naiskauneutta nähdään kyllä jonkin verran myös myöhemmillä kausilla, mutta aina vain salonkikelpoisempana – tai sitten olen yksinkertaisesti turtunut sarjan väkivaltaisuudelle ja paljaille pakaroille.
Jos en olisi kuullut niin paljon kehuja neloskaudesta, saattaisin jättää Game of Thronesin katselun tähän. Kolmannella kaudella sarja jää nimittäin jauhamaan liiaksi tyhjää. Kautta katsellessani huomasin yhä useammin miettiväni, miksi edes vaivaudun jatkamaan katselua. Annan kuitenkin neloskaudelle vielä mahdollisuuden.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 