Eisenstein in Guanajuato (2015) arvostelu – Silmissä vilisee

eisenstein_in_guanajuato poster
Eisenstein in Guanajuato (2015)

Ah, Peter Greenaway. Ihanaa, että teet edelleen elokuvia. Ihanaa, että elokuviasi levitetään myös Suomessa (suuri kiitos siitä Atlantic Filmille ja Future Filmille). Olet ylivoimaisesti kiinnostavimpia elossa olevia elokuvantekijöitä, ja uskallan toivoa, että teet vielä jotain suurta, vaikka oletkin jo eläkkeesi ansainnut. Uskallan myös toivoa, että suomalaiset levitysyhtiöt vielä joskus tarttuvat tiettyihin vanhoihin elokuviisi ja julkaisevat niistä uusia kotikatselutallenteita. Ainakin Kokki, varas, vaimo ja rakastaja on ollut hyvän aikaa sitten loppuunmyyty Suomen markkinoilta. A Zed and Two Noughtsista ei tietääkseni ole täkäläistä kotikatselutallennetta koskaan tehtykään. Se on suuri sääli, sillä A Zed and Two Noughts on mielestäni yksi maailman parhaista elokuvista.

Greenaway ja elämäkertaelokuva kuulostaa oudolta yhdistelmältä. Siksi suhtauduin Eisenstein in Guanajuato -elokuvaan (Alankomaat/Belgia/Suomi/Meksiko/Ranska 2015) jokseenkin epäluuloisesti. Greenaway on toki aiemminkin tehnyt tositapahtumiin pohjautuvia elokuvia – ja myös onnistunut niissä: Rembrandtin elämää ja tuotantoa käsittelevä Yövartio on mielestäni varsin kiinnostava elokuva. Ajallinen etäisyys Yövartion kuvaamiin tapahtumiin mahdollistaa sen ronskin ja spekulatiivisen otteen, jonka Greenaway työskentelyssään vaatii. Eisenstein in Guanajuaton kohdalla hän tekee samoin kuin Yövartiossa: hän ottaa lyhyen katkelman Eisensteinin elämästä ja muovaa, vatkaa, sotkee ja vaivaa sitä niin, ettei elokuvan Eisensteinillä ole lopulta kovinkaan paljon yhteistä historiallisen Eisensteinin kanssa.

Ei se väärin ole. Mutta tällaista elokuvaa ei kuuna kullan valkeana pitäisi markkinoida elämäkertaelokuvana.

Eisenstein in Guanajuato kuvaa Eisensteinin kuuluisaa elokuvamatkaa Meksikoon. Eisenstein kuvasi ¡Que viva México! -elokuvaa varten valtavan määrän materiaalia, kunnes elokuvan rahoittajat menettivät malttinsa ja iskivät rahahanat kiinni. Eisenstein joutui palaamaan kotiinsa Moskovaan lähes vuoden kestäneiden kuvausten jälkeen. Elokuva ei koskaan valmistunut.

eisenstein_in_guanajuato-elmer
Elmer Bäck on elokuvan tähti.

Oikeastaan Eisenstein in Guanajuato ei ole kiinnostunut Eisensteinistä elokuvantekijänä, vaan ihmisenä. Kohtauksia, jotka liittyvät suoranaisesti meneillä olevaan tuotantoon, on elokuvassa sangen vähän. Sen sijaan Eisenstein nähdään tekemässä kaikenlaista muuta: tutustumassa nähtävyyksiin, syömässä, peseytymässä, viihdyttämässä tuttaviaan, rakastelemassa. Koskaan hän ei lakkaa puhumasta.

Jyhkeäotsainen ja pörrötukkainen Eisenstein ei ole helpoin mahdollinen hahmo castattavaksi. En tiedä tarkalleen, mitä esituotantovaiheessa on oikein tapahtunut, mutta lopulta pääosan esittäjäksi on valikoitunut suomalainen (ja Suomessa verrattain tuntematon) Elmer Bäck. Ratkaisu tuntuu alkuun oudolta: Bäck lausuu englantia häpeilemättömän suomalaisittain. Miksi rooliin ei ole valittu venäläistä näyttelijää?

Pikaisella googletuksella selviää, että tuotantotiimi on pyrkinyt saamaan elokuvaan venäläisiä niin näyttelijöiksi kuin muihinkin tehtäviin – huonolla menestyksellä. Venäläisten haluttomuus osallistua elokuvan tuotantoon johtuu mitä ilmeisimmin tavasta, jolla elokuvassa kuvataan Eisensteinin seksuaalisuutta. Me kaikkihan tiedämme, kuinka kovassa huudossa homoseksuaalisuus Venäjällä on.

eisenstein_in_guanajuato-bunuel
Elokuvassa käytetään jaettua kuva-alaa ja arkistomateriaalia. Tässä kuvaan on päässyt Luis Buñuel.

Elokuvan ytimessä ovat Eisensteinin keskustelut oppaansa  Palomino Cañedon (Luis Alberti) kanssa. Mukana ei ole montaakaan kohtausta, jossa Cañedo ei olisi läsnä. Puhtaan ammatillinen suhde syvenee ensin ystävyydeksi ja muuttuu lopulta luonteeltaan intiimiksi. Cañedo on Eisensteinille opas sanan syvemmässä mielessä: hänen avustuksellaan Eisenstein oivaltaa jotain itsestään.

Elmer Bäck tekee elokuvassa erinomaisen roolisuorituksen. Hän pyörii, puhuu, huutaa, kierii ja mekkaloi elokuvan jokaisen kohtauksen täyteen elämää. On vähän vaikea uskoa, että historiallinen Eisenstein olisi ollut olemukseltaan tällainen – mutta mitä sitten? Eisenstein in Guanajuatoa kannattaa katsoa pikemminkin puhtaasti fiktiivisenä elokuvana, johon on saatu inspiraatiota Eisensteinin elämästä ja hahmosta.

eisenstein_in_guanajuato-kolme
Eisenstein ei hiljene koskaan. Mary Craig Sinclair ja Cañedo kuuntelevat.

Kuvauksen ja leikkauksen kannalta elokuva on ”niin Greenawayta”. On jaettua kuva-alaa, kuvaraitojen kerrostamista, outoja leikkauksia ja villejä kamera-ajoja. Tämä sopii oikein hyvin Eisensteinistä kertovaan elokuvaan, sillä Eisenstein tunnetaan ennen kaikkea elokuvaleikkaukseen liittyvästä työstään. Elokuvan jälkeen silmissä vähän vilisee, mutta ei se mitään, niin Greenaway-elokuvan jälkeen kuuluukin.

Elokuvan suurin heikkous liittyy musiikkiin. Kun kyse on Greenawayn elokuvasta, ovat odotukset musiikin suhteen kovat. Hänen yhteistyönsä Michael Nymanin kanssa on tuottanut todella komeita kokonaisuuksia, ja Greenawayn parhaat elokuvat ovat paljosta velkaa nimenomaan Nymanille. Valitettavasti Nyman ei ole osallistunut Eisenstein in Guanajuaton tuotantoon – kuten ei muidenkaan Greenawayn tuoreempiin elokuviin. Harmillista. En tiedä, kuka vastaa Eisenstein in Guanajuaton musiikista – enkä haluakaan tietää, niin haljua ja mitäänsanomatonta se on.

eisenstein_in_guanajuato-symmteria
Greenawayn viehtymys symmetriaan näkyy taas kerran voimakkaasti.

Eisenstein in Guanajuato on varmaa Greenawayta. Se ei tarjoa yllätyksiä – ei hyvässä eikä pahassa. Tuntuu keljulta sanoa näin Greenawayn ohjauksesta, mutta kokonaisuutena se on – jännistä rakennuspalikoista huolimatta – keskinkertainen.

*****

Eisenstein in Guanajuato DVD @ Discshop

Erämaa syö miestä (1999) arvostelu – Kauhuherkkua gourmandeille

ERÄMAA SYÖ MIESTÄ julkka
Erämaa syö miestä (1999)

Erämaa syö miestä (Ravenous, Tšekin tasavalta/Iso-Britannia/Yhdysvallat 1999) on minulle niin tärkeä elokuva, etten väitä pystyväni käsittelemään sitä objektiivisesti. Näin elokuvan ensi kertaa ns. herkässä iässä eli silloin, kun aloin todella ymmärtää elokuvan ainutlaatuisuutta taidemuotona – siis 15-vuotiaana tai niillä main. Sittemmin olen katsonut elokuvan viisi tai kuusi kertaa. Elokuvan Suomi-DVD:n saatavuus on nykyään aika huono; hyvä, että olen säästänyt televisiosta nauhoitetun, rupisen VHS-kopion. (Onneksi myös import-DVD:tä on saatavilla.)

Elokuva kertoo luutnantti John Boydista (Guy Pearce), joka palkitaan ansioistaan vuosina 1846–1848 käydyssä Meksikon–Yhdysvaltain sodassa. Boydia nolottaa, sillä hänen sotasaavutuksensa pohjautuu oikeasti silkalle pelkuruudelle: hän on kesken taistelun teeskennellyt kuollutta säästääkseen oman henkensä. Boyd tokenee vihollislinjojen taakse kuljetetuissa ruumisvaunuissa, tekee yllätysiskun meksikolaisten niskaan ja valloittaa koko tukikohdan yksin. Armeija kiittää ja palkitsee.

ERÄMAA-SYÖ-MIESTÄ-attakk
Kukaan meistä ei liene edustavimmillaan kiivettyään ruumiskärryiltä tohjoksi ammuttujen tovereidensa alta.

Ruumisvaunuissa koetun virkistymisen taustalla ei suinkaan ole satunnainen, yllättävä rohkeudenpuuska, vaan veri, joka valuu suoraan Boydin kurkkuun tämän päälle kasatuista ruumiista. Erämaa syö miestä kertookin pintatasolla siitä, millainen voima ihmisen veressä ja lihassa piilee. Kyse on siis paitsi ihmissyönnistä, myös vampirismista: ihmisen liha ei ole verrattavissa mihin tahansa murkinaan, vaan se antaa syöjälleen maagista kestävyyttä ja voimaa.

Saatuaan mitalinsa ja ylennyksensä Boyd passitetaan Kalifornian Fort Spenceriin etäiselle ja kolealle tukiasemalle, jossa asustelee ennestään seitsemän henkilöä – upseereita, palkollisia ja yksi sotamies. Talvisaikaan elämä Fort Spencerissä on hiljaista ja uneliasta. Asema saa kuitenkin äkkiherätyksen, kun oven taa harhailee kylmästä ja nälästä puolikuollut mies (Robert Carlyle). Hän esittelee itsensä Colqhouniksi ja kertoo paenneensa kannibalismiin turvautuneiden matkakumppaneidensa nälkää peläten Fort Spenceriin.

ERÄMAA-SYÖ-MIESTÄ-colqhoun
Colqhoun on Jeesuksen miehiä. Taustalla sotamies Reich.

Tästä käynnistyy monivaiheinen ja yllättävä juonikuvio, jossa ihmissyönnillä ja sen voimauttavalla vaikutuksella on keskeinen rooli. Kuvaa reunustaa wendigo-myytti, josta intiaanipalvelija George (Joseph Runningfox) kertoo Boydille ja aseman johtavalle upseerille: syömällä ihmislihaa mies voi vahvistua ja tervehtyä luonnollisen rajat ylittävällä tavalla. Tämä tieto käynnistää Boydissa rajun sisäisen kamppailun. Hän ei halua tappaa lajitovereitaan syödäkseen ja pysyäkseen vahvana. Valitettavasti vaihtoehdot alkavat elokuvan loppua kohden käydä vähiin.

Elokuvan keskeinen teema liittyy itsekkyyteen ja toisaalta itseuhraamiseen. Tarinaa kuljetetaan taiten tilanteeseen, jossa nämä kaksi ääripäätä muodostavat ainoat todelliset vaihtoehdot. Mukana on kiinnostavia viittauksia Kristukseen ja kristinuskoon, ja niiden peilailussa olisi ainesta pidempäänkin pohdintaan. Itseuhrauksen teema tupataan länsimaissa väkisinkin liittämään Kristuksen hahmoon. Lisäksi kristinuskossa on oma, vahvasti kannibalismin suuntaan avautuva traditionsa – kuten George toteaa: ”White man eats the flesh of Christ every Sunday.”

ERÄMAA SYÖ MIESTÄ veitsi
Elämä Fort Spencerissä on täynnä vaikeita valintoja.

Erämaa syö miestä on yksi niistä harvoista elokuvista, joiden soundtrackia jaksan ihan oikeasti kuunnella. Sävellystyöstä vastaa Michael Nyman, joka on ehdoton suosikkini elokuvasäveltäjistä. Toisenlaisella musiikilla elokuvasta olisi voitu tehdä ahdistava ja pelottava, ehkä jopa tylsän geneerinen kauhuelokuva. Nymanin panos kuitenkin tuo mukaan miellyttävää kontrastia ja hilpeyttä. Etenkin elokuvassa useita kertoja toistuva perusmelodia, joka ilmestyy ääniraidalle yleensä matkustamista kuvaavissa kohtauksissa, on suorastaan nerokas.

Tällaisenaan elokuva muistuttaa yleistunnelmaltaan pikemminkin draamaa kuin kauhua. Mukana on jonkin verran varsin eksplisiittistäkin silpomista, joten K18-ikäraja on paikallaan. (Olisi vaikea ottaa vakavasti kannibalismista kertovaa elokuvaa, joka olisi tehty alhaisempien ikärajojen standardeja silmälläpitäen.) Väkivalta on kuitenkin kaukana elokuvan keskiöstä, ja yleensä kamera kääntyy välinpitämättömästi muualle, kun näköpiirissä on ihmisruumiita. Tässä elokuvassa väkivallan jäljet ovat yksinkertainen tosiasia, jonka kamera vain rekisteröi neutraalisti ja jatkaa sitten matkaansa.

ERÄMAA SYÖ MIESTÄ-katse
Boyd ei juuri freesaannu elokuvan loppua kohden. (Tuolla tukalla Guy Pearce muuten muistuttaa hieman Jukka Poikaa.)

Erämaa syö miestä jakaa mielipiteitä. Elokuva myi heti ilmestymisensä jälkeen huonosti, mutta sittemmin sen ympärille on kehittynyt jonkinlaista kulttisuosiota. Muistelen, että Hesarin leffatähdittäjä antoi elokuvalle joskus vuosia sitten yhden tähden, ja nopealla Google-kierroksellakin näyttää siltä, että raina on kerännyt arvosanoja asteikon molemmista ääripäistä. Hesarissa elokuvaa kuvailtiin tähdityksen ohella muistaakseni ”hölmöksi kauhuelokuvaksi ihmissyönnistä” tai jotain sinne päin. Arvostelut ovat aina vain mielipiteitä, mutta silti en voi ymmärtää yhden tai kahden tähden arvosteluja tämän elokuvan kohdalla. Ellei elokuvan tarinan takaa osaa löytää niitä syvempiä merkityksiä, pitäisi minun mielestäni antaa tunnustusta elokuvan muodolliselle tasapainoisuudelle ja taidokkuudelle.

Näin hyviä kauhuelokuvia tulee vastaan vain harvoin. Katsokaa, jos siihen tulee tilaisuus.

*****