Ian Brady: The Gates Of Janus (2001/2015) arvostelu – Murhaaja murhaajista

gates-of-janus-ian-brady
Gates of Janus (2001/2015)

The Gates of Janus on poikkeuksellinen kirja aiheesta, josta on kirjoitettu valtavasti: sarjamurhaajista. Poikkeuksellisen siitä tekee sen, että sen kirjoittaja, Ian Brady, on sarjamurhaaja itsekin. Teoksen aloittaa ”filosofinen” ja maailmankatsomuksellinen osuus, jossa Brady valottaa ajatuksiaan hyvään ja pahaan liittyvistä kysymyksistä. Näiden aiheiden jälkeen siirrytään teoksen ydinsisältöön eli Bradyn analyysiin yhdentoista sarjamurhaajan metodeista ja ominaisuuksista.

Teoksen laajennetussa, vuonna 2015 julkaistussa painoksessa Bradyn kirjoituksia ympäröivät eri kirjoittajien mittavat esi- ja jälkipuheet. Uusintapainoksen sivumäärästä vain hieman yli puolet kuuluu Bradyn kirjoitusten parissa.

Brady tiettävästi toivoi, että The Gates of Janus julkaistaisiin peitenimellä. Hän ajatteli, että teos pitäisi tarjota lukijoille anonyymin sarjamurhaajan hengentuotteena. Idea tällaisesta julkaisutavasta on kiinnostava, ja ehkäpä teos olisi avautunut osalle lukijoista paremmin ilman sitä taakkaa, jonka Bradyn nimi sen harteille asettaa. Tällaisenaan teokselle on tapahtunut juuri se, mitä Brady kertomansa mukaan pelkäsi: lukijan on mahdoton keskittyä asiasisältöön, sillä hänen huomiotaan vedetään sekä teoksen esi- että jälkisanoissa Bradyn ja hänen rikoskumppaninsa Myra Hindleyn profiileihin ja rikoksiin.

On mahdollista, että teoksesta olisi saanut enemmän irti, jos sen olisi lukenut yksinkertaisesti rikollisen kirjoituksena muiden tekemistä rikoksista. Nyt kirjoitukset Bradyn omista rikoksista vetävät kaikessa vastenmielisyydessään merkittävästi huomiota puoleensa.

Toisaalta sillä, että teos julkaistiin Bradyn nimissä, on eräs merkittävä etu. Minulle on syntynyt Bradysta mielikuva päämäärätietoisena ja taitavana manipuloijana. Missä määrin Brady siis pyrkii manipuloimaan The Gates of Janusin lukijaa? Voiko mihinkään, mitä Brady on kirjoittanut, luottaa ensinkään? Vaikea sanoa. Pääasia on, että lukija osaa suhtautua esitettyyn terveen varauksellisesti.

Teoksen ensimmäinen, ”filosofinen” osa on silkkaa puppua – de Saden ja Nietzschen hengessä kirjoitettua, pitkäpiimäistä hapatusta ”hyvän ja pahan tuolta puolen”. Brady ihannoi poikkeusyksilöitä, joilla on rohkeutta elää mieluummin ”yksi päivä leijonana kuin elinikä lampaana”. Hänen käsityksensä leijonan elämästä näyttää olevan se, että ihmisellä on munaa surmata ja kiduttaa heikompiaan ja nauttia siitä – ja että lampaita ovat ne, jotka tarrautuvat heikkoon orjamoraaliin ja kieltäytyvät näistä verisistä, sadistis-hedonistisista nautinnoista.

Bradylla näyttää olevan kummallinen käsitys sekä nautinnosta että ihmisistä.

Ehkäpä onkin niin, että Brady erehtyy – ehkäpä ihmiset pidättäytyvät raiskaamasta ja surmaamasta pikkutyttöjä jostakin muusta syystä kuin siksi, että he eivät uskalla? Ehkäpä ihmisillä noin yleensä ei yksinkertaisesti ole samanlaisia mielihaluja kuin Bradylla – ehkäpä ihmiset noin ylipäätään kokevat seksuaali- ja henkirikokset vastenmielisiksi? Tämä ei näytä tulleen Bradyn mieleen.

Kirjan mielenkiintoisinta antia on teoksen jälkimmäinen osa eli analyysit eri sarjamurhaajista. Esittelyyn ovat päässeet kaikkien tuntemat Ted Bundy, John Wayne Gacy, Henry Lee Lucas, Richard Ramirez ja Green Riverin tappaja. Lisäksi mukana on analyysit hieman huonommin tunnetuista tappajista: Graham Young, Dean Corll, Peter Sutcliffe, Carl Panzram, Hillsiden kuristajat ja Clevelandin torsomurhaaja.

Erityisesti Bradyn ihannoiva kuvaus Carl Panzramin lapsenomaisesta raivosta ja kyltymättömästä vihasta ihmiskuntaa kohtaan on avartavaa luettavaa – sekä Bradyn että Panzramin henkilökuvan kannalta. Myös Green Riverin tappajaa kuvaava luku on erikoinen: Brady epäilee, että murhista tuomittu Gary Ridgway ei olisi tehnyt kaikkia Green Riverin tappajan kontolle laskettuja murhia, vaan että murhaajia on ollut liikkeellä vähintään kaksi. Clevelandin torsomurhaajasta en ollut aiemmin kuullutkaan.  Tämä jonka ratkaisematta jäänyt rikossarja on kliinisessä primitiivisyydessään mielenkiintoinen.

Hillsiden kuristajista Brady kirjoittaa pitkään ja antaumuksella. Miksi hän panosti näin paljon juuri Hillsiden kuristajista kertovaan lukuun, se jää epäselväksi. Ehkäpä häntä kiinnosti kahden murhaajan välinen suhde ja yhteys – tässä mielessä Hillsiden kuristajien teot ovat kaikkein lähimpänä Bradyn omia, Myra Hindleyn kanssa tehtyjä rikoksia.

Bongasin Bradyn analyyseista jonkin verran asiavirheitä. Voi olla, että virheet johtuvat Bradyn ymmärrettävästi puutteellisesta lähdeaineistosta. Toisaalta on jälleen kerran hyvä pitää mielessä, että Brady on mitä on – hänen tarpeensa lukijan manipulointiin ja oman persoonansa esittämiseen tietyissä valossa ovat todennäköisesti vaikuttaneet tekstin sisältöön. Selittääkö Bradyn manipulatiivisuus teoksen asiavirheet – mene ja tiedä.

Teoksen oheistekstit ovat pääosin kirjailja Colin Wilsonin ja monitoimimies Peter Sotosin käsialaa. Wilson kävi 90-luvulla Bradyn kanssa kirjeenvaihtoa, ja hänellä oli The Gates of Janusin julkaisussa keskeinen rooli. Wilsonin kirjoitukset edustavat teoksessa järjestelmällistä ja ammattimaista kirjoittamista, Sotosin tekstit taas ovat nähtävästi syntyneet jonkinlaisen hämärämmän inspiraation innoittamina.

Peter Sotos – siinäpä erikoinen kaveri! Sotos oli minulle jo ennalta jossakin määrin tuttu hahmo, mutta vasta The Gates of Janusin luettuani selvitin hieman tarkemmin, millaisesta miehestä on kyse. Tällä hetkellä pohdin, uskaltaisinko sukeltaa syvemmälle Sotosin tuotantoon – pelkään, että Sotosin teosten maailma on liian synkkä ja vastenmielinen. Lisäksi hänen teoksensa ovat suurimmaksi osaksi kauan sitten loppuunmyytyjä keräilykappaleita.

The Gates of Janusiin liitetyt, Sotosin kirjoittamat tekstit ovat mielestäni sekavia, jäsentelemättömiä ja lähes lukukelvottomia. Samalla niissä on outoa, vetovomaista lyyrisyyttä. Kun mietin, mitä tekisin The Gates of Janus -niteelle lukemisen jälkeen, vain Sotosin tekstit saivat minut harkitsemaan teoksten säilyttämistä omassa hyllyssäni. (Annoin sen silti eteenpäin.)

Eräänlaisena taustahahmona teoksessa häilyy Feral House -kustantamon perustaja ja puuhamies, edesmennyt Adam Parfrey. Feral House tunnetaan Suomessa varmaankin parhaiten black metalin alkuhämäristä kertovasta Lords of Chaos -teoksesta (suom. Kaaoksen ruhtinaat, kirjasta on tehty myös elokuva). Tietääkseni muuta Feral Housen valikoimasta ei ole suomennettu. Kustantajan katalogi on vaikuttava, ja suosittelen lämpimästi kaikkia ”oudoista” ja ”kielletyistä” aiheista kiinnostuneita tsekkaamaan, mitä valikoimasta löytyy. Kustantamon Apocalypse Culturesta kirjoittelin joskus blogiinkin.

Teoksen nimi, The Gates of Janus, liittyy roomalaiseen Janus-jumalaan ja tämän temppeliin. Janus on muutoksen, ajan, alkujen ja loppujen jumala, joka kuvataan taiteessa kaksikasvoisena: kahdet kasvot katsovat vastakkaisiin suuntiin. Myös Roomassa sijainnut Januksen temppeli toisti kahtalaisuuden teemaa. Temppelissä oli kahdet portit vastakkaisilla seinillä. Rauhan aikana portit olivat kiinni, ja ne jätettiin avoimiksi vain sodan – siis suuren muutoksen – aikana.

My Friend Dahmer (2017) arvostelu

my friend dahmer arvostelu
My Friend Dahmer (2017)

My Friend Dahmer (2017) on tositapahtumiin perustuva elokuva sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin nuoruudesta. Elokuva pohjautuu Derf Backderfin samannimiseen sarjakuvaromaaniin. Backderf ja Dahmer olivat senior high’ssa luokkakavereita ja tunsivat toisensa pintapuolisesti. Sen paremmin Dahmeria oppi tuntemaan tuskin kukaan hänen ikätovereistaan.

My Friend Dahmer on erikoinen elokuva. Toisin kuin elokuvat yleensä, se ei ole kiinnostunut kuvaamaan sitä, mikä ihmisiä kiinnostaa kaikkein eniten: se ei kuvaa niitä tapahtumia, joiden vuoksi tiedämme, kuka Dahmer on. Se ei kuvaa sitä, miksi Dahmer oli erilainen kuin me muut. Pikemminkin se pyrkii osoittamaan, kuinka vähän teini-ikäinen Dahmer ainakin näennäisesti poikkesi meistä muista.

my friend dahmer arvostelu
Vasemmalla Ross Lynch Jeffrey Dahmerina, oikealla ihka-aito teini-Dahmer.

Senior high -ikäinen Dahmer (Ross Lynch) oli tapetinvärinen nuorukainen, joka oli kiinnostunut biologiasta. Vaikka hän oli yksinäinen, ei häntä kiusattu. Dahmer alkoi kuitenkin nousta yhä näkyvämmäksi hahmoksi koulussa, kun hän alkoi järjestää spontaaneja ”kohtauksia” koulun käytävillä. Dahmerin esitys koostui huudoista, kaatuilusta ja kouristelusta. Tarkoitus oli huvittaa luokkakavereita ja saada muut läsnäolijat hämilleen.

Hulluuskohtauksillaan Dahmer alkoi saada positiivista huomiota. Kouluun perustettiin jopa Dahmer-fanikerho, johon myös Backderf kuului. Dahmerista tuli koulun pelle – pelle, jota ei kuitenkaan kutsuttu yhteisiin illanviettoihin tai mihin menoihin. Jos Dahmer halusi pelleilyllään saada paitsi huomiota, myös ystäviä, hän epäonnistui surkeasti.

Kukaan luokkakavereista ei edes aavistanut, mitä Dahmerin kotona oli meneillään – puhumattakaan siitä, millaiset ajatukset vilistivät Dahmerin päässä.

my friend dahmer arvostelu
Dahmer sulautuu joukkoon.

Oikeastaan Dahmerin ajatusten koko synkkyys ei elokuvassa kovinkaan hyvin välity sellaiselle katsojalle, joka ei tunne Dahmerin tarinaa ennestään. On selvää, että Dahmer on yksinäinen ja masentunut perheensä rikkoutumisen vuoksi. On selvää, että hän on homo ja että hän kokee epävarmuutta ”kielletyn” seksuaalisuutensa vuoksi. Mutta mistä kaikesta hän jo teini-ikäisenä fantasioi, se jää melko pienten viittausten varaan. Tässä mielessä Backderfin sarjakuvaromaani oli huomattavasti suorasukaisempi.

Dahmerin Joyce-äidin kuvaus ei nähdäkseni ole kovin onnistunut. Joyce esitetään yksinkertaisesti äkkipikaisena, hermostuneena ja vaikeana naisena. Esitys jää pintapuoliseksi, Joycen sisäiset ongelmat (joita Backderf onnistuu sarjakuvaromaanissaan metkasti kuvaamaan) jäävät piiloon. Lisäksi elokuvassa unohdetaan kokonaan ajatus siitä, että näytellyillä kouristuskohtauksillaan Dahmer kenties imitoi omaa äitiään, jolla ilmeisesti oli aika ajoin jonkinlaisia kouristuksia. Sen sijaan Dahmerin Lionel-isä on toteutettu tavalla, joka vastaa hyvin sitä mielikuvaa, joka Dahmerin isästä on mediassa syntynyt.

my friend dahmer arvostelu
Dahmer ja Lionel-isä.

Lukaisin huvikseni tätä tekstiä kirjoittaessani vanhan tekstini Backderfin sarjakuvasta. Yleensä omia tekstejä lukiessani punastelen häpeästä, mutta tämä teksti on poikkeus – minusta se on aika hyvä, ehkäpä jopa blogin parhaita tekstejä. Linkitän sen tähän vielä uudestaan – jos Dahmer kiinnostaa, suosittelen lukaisemaan: Derf Backderf: My Friend Dahmer (2012).

Tuota tekstiä lukiessani muistin, kuinka paljon oikeastaan pidin Backderfin My Friend Dahmerista – ja samalla huomasin, kuinka kalpeaksi elokuvakokemukseni jäi kirjakokemukseen verrattuna. Mistä mahtaa olla kyse? Kenties olin kirjaa lukiessani paremmin virittynyt aihepiiriin (tällä hetkellä alan olla sarjamurha-aiheisiin teoksiin melko kyllästynyt). Toisaalta voi olla, että kirjaa lukiessani minulla oli aikaa ajatella – aikaa pohtia Dahmerin elämää, yksinäisyyttä ja kipua.

my friend dahmer arvostelu
Dahmer harrastaa yksin.

Myönnettävä on, että My Friend Dahmer oli minulle hienoinen pettymys. Se ei tarkoita, että en olisi pitänyt elokuvasta. Odotukseni taisivat vain olla liian korkealla. On tämä kutenkin kiinnostavampi kuin vuoden 2002 Dahmer-elokuva.

Ja jotta saadaan kaikki aiheeseen edes etäisesti liittyvät sisäiset linkit samaan läjään,  mainittakoon myös Don Davisin The Jeffrey Dahmer Story – An American Nightmare. Spoiler: se on aika huono.

Ps. Ross Lynch on älyttömän komea.

*****

Dexter (2006–2013) arvostelu – Verestä syntynyt

Dexter arvostelu
Dexter (2006–2013)

Dexter (2006–2013) on televisiosarja sarjamurhaajasta, joka työskentelee päivisin Miamin poliisin henkirikosyksikön rikospaikkatutkijana. Dexter Morgan on erikoistunut veriroiskeiden tutkimiseen: hän osaa usein päätellä pelkän rikospaikan verijälkien perusteella, kuinka murha on tapahtunut ja millaisessa mielentilassa sen tekijä on rikoshetkellä ollut. Veri ei ole Dexterille vain verta. Se on loputtoman tutkimuksen ja variaation lähde – verilammikoita, veriroiskeita ja verisuihkuja, joista kukin kielii rikoksen tekotavasta. Veri ei koskaan valehtele.

Myös vapaa-ajallaan Dexter työskentelee sen eteen, että rikolliset saavat heille kuuluvan rangaistuksen. Miamin kokoisessa kaupungissa murhat ovat arkipäivää, ja osa murhaajista pääsee lain edessä pätevien todisteiden puutteen tai teknisten ongelmien vuoksi vapaalle jalalle ilman minkäänlaista rangaistusta. Silloin Dexterin sarjamurhaajaminä astuu kuvaan: hän hankkii keinoja kaihtamatta todisteet murhaajan syyllisyydestä ja toimeenpanee kuolemanrangaistuksen oman käden oikeudella.

Dexter arvostelu
Dexterin päähahmot sarjan loppupuolelta: rikospaikkatutkija Masuka, ylikomisario Batista, Dexter ja tämän sisko Debra ja isä Harry sekä konstaapeli Quinn.

Nimi on enne, näin myös Dexterin tapauksessa. Dexter-nimi pohjautuu latinan oikeaa kättä ja oikeaa puolta merkitsevästä dexter-sanaan. Lisäksi dexter merkitsee onnekasta, kelpoa ja tehtäväänsä hyvin sopivaa. (Tämä ei enää liity suoranaisesti Dexter-sarjaan, mutta mainittakoon silti: vasemmanpuolimmaista merkitsevällä sinister-sanalla tarkoitetaan myös muita dexter-sanan vastakohtia – huonoa ja vääristynyttä. Kieli siis paljastaa, kuinka pahuus ja huonous liitetään ja on jo vuosituhansien ajan liitetty vasemmanpuolimmaisuuteen, hyvyys ja kelvollisuus taas oikeanpuolimmaisuuteen.)

Dexter esitellään katsojalle ensimmäisestä tuotantokaudesta lähtien psykopaattina. Hän on todistanut 3-vuotiaana oman äitinsä kuoleman ja traumatisoitunut näkemästään vakavasti. Dexterin varttuessa hänen adoptioisänsä Harry Morgan huomaa, että trauma saa Dexterin käyttäytymään väkivaltaisesti. Hän ymmärtää, että Dexterissä on syntynyt tarve tappaa, eikä tämän tarpeen hillitseminen ole mahdollista. Harry päättää auttaa Dexteriä kanavoimaan murhanhimonsa parhaalla mahdollisella tavalla ja opettaa tätä murhaamaan vain rikollisia, jotka ansaitsevat kuoleman. Poliisina työskentelevä Harry ohjaa Dexteriä myös peittämään omat jälkensä siten, että tämä ei jää kiinni teoistaan.

Dexter arvostelu
Ensimmäisellä tuotantokaudella Dexter saa kaupungissa riehuvalta murhaajalta outoja viestejä.

Dexter on siis paitsi sarjamurhaaja, myös koston enkeli, joka tekee sen, mitä me kaikki sisimmässämme janoamme: hän surmaa ihmisiä, joita me halveksumme ja vihaamme heidän rikostensa vuoksi – ihmisiä, jotka ansaitsevat kuolla. Näin sarjamurhaaja-Dexteristä tehdään helposti samastuttava. Toisaalta hahmo ei tällaisenaan ole järin realistinen tai uskottava, useimmilla murhaamisesta nauttivilla tappajilla kun on halu surmata nimenomaan tietyntyyppisiä uhreja. Useimmiten hedonistinen murhaaja valitsee uhrikseen niitä, joiden on fyysisesti vaikea puolustaa itseään ja joiden yhteiskunnallinen asema on heikko: naisia, lapsia, vanhuksia. Dexterin uhrit sen sijaan ovat pääasiassa luonteeltaan aggressiivisia ja dominoivia, fyysisesti voimakkaita miehiä – siis äärimmäisen epätyypillisiä sarjamurhaajan uhreja.

Myös Dexterin surmatapa on muihin television ja elokuvien sarjamurhaajiin nähden poikkeuksellinen. Hän sedatoi uhrinsa, odottaa tämän virkoamista ja vaihtaa tämän kanssa muutaman sanan. Lopulta hän iskee uhrinsa kuoliaaksi yhdellä puukoniskulla. Dexter toistaa murhissaan tiettyjä rituaaleja, mutta hän ei vaikuta suoranaisesti nauttivan tappamisesta. Hän vain iskee veitsen uhrin sydämeen – siinä kaikki. Modus operandi on tehokas, nopea ja siisti. Jos stereotyyppisen sarjamurhaajan työskentelyä vertaisi ruuanlaittoon, olisi se hidasta nautiskelua: raaka-aineiden huolellista valintaa, tarkkaa valmistelua ja hitaita kokkaushetkiä. Dexter puolestaan työskentelee kuin suurtalouskokki – pääasia on se, että valmista tulee rivakasti ja siististi. (Väkivaltaiset kohtaukset ovat niin hillittyjä, että sarjan K18-luokitus tuntuu vahvasti liioitellulta.)

Dexter arvostelu
Dexterin sisko Debra on sarjan tärkeimpiä hahmoja.

Dexter tuo läheisesti mieleen Thomas Harrisin Hannibal-romaanit ja niiden pohjalta tehdyt elokuvat. Yhteistä näissä on sarjamurhaajien ja rikostutkijoiden yhteisten piirteiden korostus. Dexterin omakohtaiset kokemukset murhaajana antavat hänelle erinomaiset eväät rikospaikkatutkijan työhön. Hannibal-teoksissa rikostutkijat (Clarice Starling, Will Graham) puolestaan pyrkivät samastumaan rikollisen näkökulmaan. Erityisesti tapa, jolla Will Graham työskentelee rikospaikoilla Hannibal-sarjassa, muistutta Dexterin työskentelymetodia. (Olen muuten aiemmin kirjoitellut Hannibalin tuotantokausista 1-2 ja tuotantokaudesta 3.)

Sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella Dexter käsittelee voice-over-monologissa omaa psykopatiaansa. Hän luo itsestään kuvaa tunteettomana ihmisenä, jolla ei ole sosiaalisia tarpeita ja joka vain näyttelee tunteita perhesuhteissaan ja rakkauselämässään. Hiljalleen alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että Dexter on täysin normaali ihminen, joka yrittää näytellä psykopaattia – ei päinvastoin. Hän onnistuu ”näyttelemään tunteita” liian aidosti – ja myöntää lopulta itsekin välittävänsä aidosti itselleen tärkeistä ihmisistä. Viimeisellä tuotantokaudella psykopatiateemaa pohditaan hieman enemmän, mutta kaikkiaan asian käsittely ei minua aivan tyydyttänyt.

Dexter arvostelu
Kuudennella tuotantokaudella Miamissa rellestää murhaaja, joka hakee innoitusta Ilmestyskirjasta. Valokeilassa Dexter ja rikospaikkatutkija Vince Masuka.

Dexterin hahmon perustavanlaatuinen ongelma on se, että hänen pitäisi olla samanaikaisesti sekä kiinnostava että samastuttava. Psykopaatit ovat kyllä yleensä kiinnostavia, mutta eivät lainkaan samastuttavia. Sarjan tekijät tuntuvat tiedostavan tämän ongelman erittäin hyvin – ja yrittävät sitten kätkeä sen korostamalla sarjan alussa Dexterin psykopatiaa ja unohtamalla sen sitten kokonaan. Petyin sarjaan juuri tämän vuoksi; Dexter on loppujen lopuksi niin normaali tyyppi, ettei hän haasta katsojaa. Toivoin, että sarjaa katsoessa tulisi edes silloin tällöin epämukava tunne siitä, että katsojaa johdatellaan omaksumaan sellaisen yksilön näkökulma, jonka maailmaa pidämme vinksahtaneena ja jopa sairaana. Näin ei kuitenkaan käy.

Dexter on paitsi rikossarja, myös perhedraama ja työpaikkasarja. Sarjan suosio todennäköisesti selittyy juuri sen monipuolisuudella: se sisältää synkkien ja väkivaltaisten aiheiden lisäksi myös romantiikkaa, perhesuhteiden kuvausta ja huumoria. Pidin itsekin joistakin sarjan kevyemmistä elementeistä, ja ymmärrän näin suuren rahan sarjan on kosiskeltava suurta yleisöä monipuolisella ja vaihtelevalla sisällöllä. Odotin kuitenkin Dexterin olevan synkempi ja vaikeampi sarja.

Dexter arvostelu
Dexterin tyttöystävä Rita on ehkäpä koko sarjan ankein hahmo.

Sarjaa tehtiin mahtipontiset kahdeksan tuotantokautta. Kullakin kaudella on oma teemansa. Ensimmäinen kausi keskittyy Dexterin omaan menneisyyteen ja trauman syntyyn. Toisella kaudella Dexter joutuu tekemään kaikkensa, että hänen vapaa-ajan harrastuksensa eivät paljastu hänen perheelleen ja työyhteisölleen. Kolmannella tuotantokaudella Dexter löytää rikoskumppanin ja ystävän ja samalla asettuu yhä voimakkaammin perheenisän ja puolison rooliin. Neljännellä tuotantokaudella Dexter jahtaa Trinity-nimistä sarjamurhaajaa ja pohtii, kuinka Trinity on onnistunut tekemään raakoja murhia ja samaan aikaan ylläpitämään täydellistä perheidylliä. Viidennellä tuotantokaudella Dexter päättää auttaa tuntematonta naista, joka on kokenut julmaa väkivaltaa. Uskonnollisten ja hengellisten teemojen ympärille kietoutuva kuudes tuotantokausi kuvaa murhaajakaksikkoa, joka saa innoituksensa apokalyptisistä näyistä. Seitsemännellä kaudella Dexterin on pohdittava uudelleen perheeseen ja ihmissuhteisiin liittyviä kysymyksiä. Kahdeksas kausi johdattaa Dexterin jälleen pohtimaan omaa menneisyyttään ja sitä, kuinka hänestä on tullut se ihminen, joka hän todella on.

Kahdeksan tuotantokauden mittaiseen sarjaan mahtuu melkoinen määrä hahmoja, joista osasta pidin ja osasta en. Michael C. Hall tekee Dexterinä erinomaisen roolisuorituksen. Ainoa ongelma Dexterin hahmossa on se, että hän on ehkäpä jopa liian sympaattinen. Hall tuli minulle tutuksi Mullan alla -sarjan David Fisherinä, joka on monissa suhteissa suorastaan hämmästyttävän samanlainen hahmo kuin Dexter.

Dexter arvostelu
Charlotte Rampling tekee upean suorituksen tohtori Evelyn Vogelina.

Sarjan naishahmoista Dexterin sisko Debra on selvästi tärkein. Debra on samanaikaisesti impulsiivinen ja järkevä. Pidän Debran hahmosta, mutta välillä hänen ylikorostettu jätkämäisyytensä ja alleviivatun karkea kielenkäyttönsä alkoivat hieman ärsyttää. Naisista inhokkini on Dexterin epävarma ja heiveröinen tyttöystävä Rita, jonka naamaa ei onneksi tarvitse katsella sarjan loppuun saakka. Charlotte Rampling tekee upean roolisuorituksen viimeisellä tuotantokaudella tohtori Evelyn Vogelin hahmossa.

Dexter on koukuttava sarja; yhden tuotantokauden katsottuaan katsoo mielellään myös seuraavan, ja seuraavan, ja seuraavan. Noustakseen omien suosikkieni joukkoon se pyrkii kuitenkin miellyttämään aivan liian suurta yleisöä.

*****

Jason Moss: The Last Victim (1999) arvostelu

the last victim
The Last Victim (1999)

Jason Mossin The Last Victim (1999) on omakohtainen tositarina teinipojasta, joka ryhtyi kirjeenvaihtoon useiden sarjamurhaajien kanssa 1990-luvun alussa. Viattomasta uteliaisuudesta ja oppimisen halusta alkanut kirjeenvaihtoharrastus paisui hiljalleen valtavaksi projektiksi, joka alkoi vaikuttaa vakavasti Mossin mielenterveyteen. Lopulta Mossista tuli – kuten hän asiaa itse kuvaa – erään sarjamurhaajan ”viimeinen uhri”.

Moss kuvaa teoksessa itseään ahkerana mallioppilaana, jolla on polttava tarve todistaa omaa kyvykkyyttään ja ahkeruuttaan jatkuvalla suorittamisella. Hän onnistuu kaikessa, mitä hän tekee: urheilussa, koulussa, harrastuksissa. Pakonomainen suorittaminen kuitenkin johtaa ahdistukseen ja epäonnistumisen pelkoon. Moss kyllä menestyy kaikessa, mitä hän tekee, mutta on silti onneton ja levoton.

Collegessa opiskellessaan Moss kiinnostui krimimaalipsykologiasta ja asetti itselleen uuden haasteen. Hän päätti kirjoittaa kuolemanrangaistustaan odottavalle John Wayne Gacylle, joka syyllistyi 70-luvulla lukuisiin henki- ja seksuaalirikoksiin. Moss alkoi luoda itselleen fiktiivistä persoonaa – hahmoa, jota esittämällä hän tekisi itsestään kiinnostavamman kirjeenvaihtotoverin Gacyn silmissä. Näin hän saisi Gacyn todennäköisemmin vastaamaan kirjeisiinsä.

Moss onnistuu yrityksessään: Gacy vastaa kirjeeseen. Yhteydenpito muuttuu hiljalleen yhä intensiivisemmäksi, ja Moss joutuu hiomaan Gacyn mielenkiinnon ylläpitämiseksi kehittelemäänsä naamiota yhä yksityiskohtaisemmaksi.

Gacyn kirjeistä innostuneena Moss päättää kokeilla onneaan myös muiden tunnettujen sarjamurhaajien parissa. Hän lähestyy yksi kerrallaan kirjeitse myös Charles Mansonia, Jeffrey Dahmeria, Richard Ramirezia ja Henry Lee Lucasia. Hän pohti etukäteen, millainen kirjeenvaihtotoveri olisi kullekin murhaajalle mieleen, ja muovasi sitten kutakin varten omanlaisensa persoonan. Dahmeria hän lähestyi yksinäisenä ja sosiaalisesti epävarmana poikana, Ramirezia taas aggressiivisena satanistikultin johtajana.

Moss onnistui yli odotusten: hän sai vastauksen kirjeisiinsä kaikilta mainituilta murhaajilta.

The Last Victim keskittyy Mossin ja John Wayne Gacyn monimutkaisen suhteen kuvaukseen, joka onkin teoksen parasta antia. Heidän yhteydenpitonsa ei rajoitu pelkkiin kirjeisiin, vaan Moss pitää Gacyyn yhteyttä myös puhelimitse ja käy lopulta jopa tapaamassa Gacya vankilassa. Gacyn ja Mossin kohtaaminen onkin koko teoksen intensiivisin hetki.

Moss kyllästyy suhteellisen pian kirjeenvaihtoon Ramirezin, Mansonin ja Lucasin kanssa – he eivät tarjoa hänelle samanlaista haastetta kuin Gacy. Myös Dahmer kiinnostaa Mossia enemmän kuin muut kirjeenvaihtotoverit. Lupaavasti alkanut kirjeenvaihto kuitenkin katkeaa, kun Dahmer murhataan vankilassa marraskuussa 1994. Mikä pettymys – sekä Mossille että minulle. Olisin mieluusti lukenut Dahmerin kirjeistä enemmänkin.

The Last Victim on true crime -kirjallisuuden massassa poikkeuksellinen teos. Se ei kerro vain sarjamurhaajista – se kertoo myös nuoresta miehestä, joka päättää omakohtaisesti eläytyä sarjamurhaajien ajatusmaailmaan, ja siitä, kuinka kirjeenvaihto rikollisten kanssa vaikutti häneen. Kehittämiensä naamiopersoonallisuuksien avulla Moss onnistuu samastumaan murhaajien ajatusmaailmaan ja auttaa samalla lukijaa ymmärtämään, mitä hän oppi kirjeystäviltään.

The Last Victimin heikkous on sen ylimalkaisuus. Teos on kirjoitettu amerikkalaiselle yleisölle: se on nopealukuinen, viihteellinen ja lyhyt. Moss on sisällyttänyt teokseen kultakin kirjetoveriltaan vain muutamia lyhyitä otteita kirjeistä – poikkeuksen tähän muodostavat tosin Gacyn kirjeet, joiden sisällöstä Moss kertoo enemmän. Jäin kuitenkin kaipaamaan selvästi enemmän konkreettisia sitaatteja – Moss referoi liikaa.

Moss kertoo lyhyesti myös siitä, kuinka kirjeenvaihto tunnettujen rikollisten kanssa vaikutti häneen ja mitä hänelle tapahtui kirjassa kuvattujen tapahtumien jälkeen. Hän pääsi opiskelemaan lakia ja sai harjoittelupaikan Yhdysvaltojen salaisesta palvelusta. Todennäköisesti kirjeenvaihtokokemuksilla oli näihin saavutuksiin myötävaikutusta. Toisaalta hän menetti Gacyn yksityiskohtaisia seksifantasioita luettuaan mielenkiintonsa seksiin täysin, ja kohtaaminen Gacyn kanssa aiheutti hänelle pitkään painajaisia.

Sitä teoksessa ei kerrota, että Moss teki itsemurhan vuonna 6.6.2006. Ehkäpä tästä olisi ollut syytä lisätä jonkinlainen maininta teoksen myöhempiin painoksiin.

Jason Moss: The Last Victim (1999)
Lukuhaasterasti: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.
Mistä peräisin: Lainattu kaverilta.