The House That Jack Built (2018) arvostelu

The House That Jack Built (2018)

The House That Jack Built (2018) on elokuva Jack-nimisestä sarjamurhaajasta. Se kuvaa, kuinka Jack (Matt Dillon) kertoo elämästään Verge-nimiselle miehelle (Bruno Ganz).

Jack jakaa tarinansa viiteen ”tapaukseen” (incident), joista kukin keskittyy kuvaamaan Jackin tekemää murhaa. Hän kertoo tarinansa Vergelle miesten yhteisellä matkalla kohti Helvetin seitsemättä piiriä. Se on väkivaltaisten sielujen loppusijoituspaikka, ja siellä Jack on tuomittu viettämään oman ikuisuutensa. (Elokuvan viittaukset Danten Jumalaiseen näytelmään ovat jokseenkin räikeitä.)

Ensimmäinen tapaus kuvaa Jackin kohtaamista vaalean naisen (Uma Thurman) kanssa. Nainen on joutunut renkaanvaihtohommiin syrjäisellä tiellä, mutta hänen tunkkinsa on rikki. Hän pyytää Jackilta kyytiä korjauspajalle ja saa matkan aikana Jackin puheillaan niin raivoihinsa, että Jack mätkäisee häntä tunkilla naamaan.

Uma Thurman saa pian tunkista naamaan.

Tunkki on muuten englanniksi jack. Jo elokuvan alussa näemme siis rikkinäisen jack-tunkin, jota käytetään murha-aseena – mainio metafora Jackin persoonalle. Tunkki ei kelpaa siihen, mitä varten se on alun alkaen valmistettu – sen sijaan ihmisten tappamiseen se kyllä sopii, rikkinäisenäkin. Sama pätee Jackin hahmoon: hän on talojen rakennukseen erikoistunut insinööri, joka ei saa itselleen taloa rakennettua sitten millään. Sen sijaan ihmisten murhaamisessa hän on hyvä ja tuottelias.

Länsimaisessa taiteessa talo nähdään tyypillisesti minuuden symbolina. Jackilla on vaikeuksia rakentaa omaa minuuttaan – hän suunnittelee, aloittaa rakennustyöt ja epäonnistuu kerta toisensa jälkeen. Kun Verge viimein ilmestyy kuvioihin, hän muistuttaa Jackia tämän rakennusprojektista, jolloin Jack ottaa työn viimein asiakseen ja kyhää talon niistä materiaaleista, joita saatavilla on. Kun talo on valmis, Verge tuumaa: ”Your house is a fine little house, Jack. It’s absolutely usable.” Hän puhuu kuin isä lapselle, joka on kyhännyt risuista pienen majan – ja sellaiseen Jackin taloa voi kaikin mokomin verrata. Jack luulee olevansa suuri insinööri, arkkitehti, taiteilija – mutta hänen mestariteoksensa on lopulta vain säälittävä, ylijäämämateriaaleista kasattu kyhäelmä.

Jackin itsetunnossa ei ole kehumista.

The House That Jack Built muistuttaa huomattavasti saman ohjaajan Nymphomaniac-elokuvia. Molemmissa elokuvissa päähenkilö tunnustaa elämänsä tekoja itseään viisaammalle ja iäkkäämmälle hahmolle. Keskeinen käsittelyn aihe on päähenkilöä riivaava pakkomielle ja yritys päästä irti omasta tyhjyyden ja tuskan kokemuksesta tekemällä jotakin poikkeuksellista. Nymphomaniacin päähenkilö Joe täytti sisäistä tyhjyyttään seksillä, The House That Jack Built puolestaan murhilla.

Joku minua viisaampi, ehkä muinainen roomalainen, on sanonut, että kaikki tarinat tähtäävät joko elämän päättymiseen tai sen jatkumiseen – siis kuolemaan tai seksiin. Nymphomaniacissa seksiä riitti yllin kyllin, mutta The House That Jack Built -elokuvassa se loistaa poissaolollaan.

Amerikkalaisen sarjamurhaajan arkkityyppiin liittyy vahvasti ajatus nekrofiliasta tai murhaa edeltävästä seksuaalirikoksesta. Uskon, että medialla ja viihteellä on asiassa suuri merkitys: seksiä ja kuolemaa yhdistävät tarinat kiinnostavat ihmisiä, koska ne tarjoavat ihmisille erinomaiset mahdollisuudet käsitellä heidän suurimpia pelkojaan turvallisesti, kuivaharjoitellen. Niistä uutisoidaan parahultaisesti, kirjoitetaan kirjoja ja tehdään elokuvia. Näin mielissämme syntyy harha siitä, että rikokset, joissa nämä asiat liittyvät toisiinsa, olisivat tyypillisiä tai yleisiä.

Jack arvostaa estetiikkaa.

Jack tekee ilahduttavan poikkeuksen fiktiivisten amerikkalaissarjamurhaajien kaanoniin. Hän ei ole kiinnostunut uhriensa raiskaamisesta – ei ennen eikä jälkeen heidän kuolemansa. Pidän tästä ratkaisusta: seksin sotkeminen kuvioon olisi tehnyt elokuvasta liian raskaan ja suttuisen.

Lisäksi Jackin välinpitämättömyys seksin suhteen korostaa elokuvan asema Nymphomaniacin vastinkappaleena. Nymphomaniacissa seksiä oli jo aivan tarpeeksi – nyt on aika unohtaa se ja keskittyä sen vastinpariin, kuolemaan. Tosiasiassa Nymphomaniac ei kuitenkaan pohjimmiltaan kerro seksistä eikä The House That Jack Built kerro kuolemasta tai murhasta. Nämä ovat vain pintatason teemoja. Molemmat elokuvat kertovat pikemminkin riippuvuudesta ja kivuliaista yrityksistä rakentaa omalle elämälle merkitys.

Von Trierin versio La Barque de Dantesta. ”Hei huomaatteko! Mä olen lukenut kirjoja ja selannut Wikipediasta tauluja!”

The House That Jack Builtin viittaukset muiden taiteilijoiden työhön ovat runsaslukuisia ja suorasukaisia: Dante, William Blake, Glenn Gould ja Bach, Vivaldi, David Bowie, Goethe, Bob Dylan, The Doors, Eugène Delacroix… Vergen hahmo on puolestaan on selvä viittaus Vergiliukseen. Myös ohjaajan omiin aiempiin elokuviin viitataan.

Osa viittauksista jää hämäriksi; niiden merkitystä on vaikea ymmärtää. Mikä ihmeen idea oli esimerkiksi tehdä pastissi Delacroix’n La Barque de Dante -maalauksesta? Danten Jumalaiseen näytelmään liittyvät viittaukset ovat niin osoittelevia, että ihan ärsyttää. Aivan kuin ohjaaja olisi huutaisi: Hei huomaatteko! Minä luen kirjoja! Katsokaa, tässä on Vergilius ja tämä punaviittainen kaveri on vähän niinkuin Dante! Dantellakin oli punainen viitta, kai te nyt tajuatte!? Jaksoin lukea Infernon loppuun asti, huh että olen kova äijä! Ne, joille viittaukset menevät perille, tajuavat kyllä kupletin juonen vähemmälläkin ratakiskolla, ja ne, jotka eivät analogioita tunnista, eivät niitä tunnista, vaikka miten kiljuisi.

Jack pääsee kurkistamaan Elysionin kentille laskeutuessaan helvettiin.

The House That Jack Builtia on moitittu naisvihamieliseksi elokuvaksi. Katsoja, joka näkee tämän elokuvan naisvihamielisenä, ei varmasti koskaan aiemmin ole törmännyt epäluotettaviin kertojiin – tai jos onkin, on tuskin sellaista oppinut tunnistamaan.

Tämän pitäisi olla itsestään selvää, mutta kerrataan kuitenkin: se, että joku elokuvan henkilöhahmoista sanoo jotakin, ei aina tarkoita, että elokuva kokonaisuudessaan pyrkisi välittämään samaa viestiä. Toisinaan viesti voi olla jopa päinvastainen.

Jack on väkivaltainen sovinisti. Juuri siksi The House That Jack Built ei ole naisvihamielinen elokuva.

Minä näen, että The House That Jack Built nimenomaan tekee pilkkaa naisvihamielisistä kommenteista. Katsotaanpa tarkemmin kohtausta, jossa Jack surmaa tyttöystäväkokelaansa. Ennen murhaa hän valittelee tytölle:

Why is it always the man’s fault? No matter where you go, it’s like you’re some sort of wandering guilty person without even having harmed a simple kitten. I actually get sad when I think about it. If one is so unfortunate as to have been born… male, then you’re also born guilty. Think of the injustice in that. Women are always the victims, right? And men, they’re always the criminals.

Miten kukaan voi olla niin yksinkertainen, että luulee tämän edustavan elokuvan tai elokuvantekijöiden käsitystä naisista ja miehistä? Koko repliikki on silkkaa parodiaa alt-rightin kollektiivisesta nyyhkytyksestä. Jack, joka tämän kommentin lausuu, on itseriittoinen, väkivaltainen ja säälittävä paska – se tehdään elokuvassa hyvin selväksi. Hän kyllä glorifioi itse itseään – sen sijaan elokuva ei glorifioi häntä, vaan kuvaa hänet juuri niin turhana ja epäonnistuneena ihmisenä kuin vain voi. Se, että alleviivatun epäsympaattisen hahmon suuhun laitetaan naisvihamielisiä kommentteja, ei ole naisvihamielistä.

Jack on lainannut Bob Dylanilta kortteja.

Moni on katsonut The House That Jack Builtia jonkinlaisena von Trierin omakuvana. Tällaiselle luennalle varmaankin löytyy kyllä perusteita, mutta itse en ole tällaisesta tulkinnasta kiinnostunut. Von Trier ei yksinkertaisesti ole mielestäni kovin jännittävä ihminen. The House That Jack Built on liian monitahoinen ja rönsyävä elokuva, jotta sen voisi kutistaa pelkäksi taitelijian omakuvaksi.

Itse asiassa minun on aina ollut vaikea ymmärtää, miksi ihmeessä yleisön kannattaisi kiinnostua siitä, mitä taiteilija itsestään ajattelee. On vaikea keksiä puisevampaa elokuvan aihetta kuin ohjaajan oma taiteilijakuva. Maailma on paljon kiinnostavampi asia kuin taiteilijat itse, ja yleensä ne taiteilijat, joille oma napa on suurin taiteellisen inspiraation lähde, tekevät aika tylsää taidetta.

Jos näkisin The House That Jack Builtin pelkkänä von Trierin itsetutkiskeluna, antaisin sille yhden tähden.

Olen muuten kirjoittanut Nymphomaniaceista vuosia sitten Asema-blogiin. Vaikka itse sanonkin, tuo teksti on aika hyvä – kannattaa lukea.

*****

2 kommenttia artikkeliin ”The House That Jack Built (2018) arvostelu

  1. Juha Saari

    Katoin jackin. Ei naisvihaa munkaan mielestä. Se poliisin välinpitämättömyys naisen hädästäkin oli viesti tästä ja se monologi sille kohta rinnoistaan kastroidulle naiselle. Olenkohan sulle joskus kirjottanukki siitä että ei trier vihaa naisia mutta kuvaa kyllä mielestäni heitä mystifioiden ja tehden heistä ideaalin fetissin. Breaking the Waves on hyvä esimerkki tästä. (Ks.mun blogijuttuni Vaikuttava elokuvakohtaus) Tietenkin siinä janin eikä ohjaajan asenne on bessiä fetisoiva (mikä johtaa katastrofiin) mutta en pääse irti sitä ajatuksesta, että ehkä trier myös näkee keijumaisen bessin noin. Mutta korostan että waves on mun mielestä 90-luvun upeimpia elokuvia. Dancer in the dark on oikeastaan sen kyllästyttävää toistoa.

    Mutta jackista en innostunut. Koin sen tyhjänä elokuvana joka yritti sanoa jotain taiteilijuudesta ontuvin metaforin. En muuten ymmärrä miksi ihmiset näkästyivät natsiviittauksesta. Ja kauheinta siinä oli se dokkarikohta missä kannettiin sitä irstaan suurta metsästyssaalista. Se asetelma mistä sulla on tuo kuva linnusta ja tapetuista lapsista ja äidistä on viittaus tuohon irstauteen mun mielestä. Lopun helvettijaksoa pikakelasin.

    Oikeestaan mäen kissantappovideo sanoi mulle tästä iheesta jo kaiken oleellisen. (”Yleisölle riittää illuusio, kissan on kuoltava taiteilijan vuoksi.” Noin tiivistin mäen jutun aikoinaan.)

    2 tähtee.

    Tykkää

    1. Heini L.

      On meillä jotain puhetta von Trierin naisvihasta (tai sen olemattomuudesta) ollut, tai näin ainakin muistelen. Ja taisi tuolloinkin olla puhetta Breaking the Wavesista, lukaisin sun jutun siitä silloin. En tosin jostain syystä ole vieläkään itse nähnyt Breaking the Wavesia, hmmh.

      Itse sain Jackista elokuvana niin paljon irti juuri sen takia, että kieltäydyin katsomasta sitä taiteilijakuvauksena. Sain jo opiskeluaikoina tarpeekseni kirjoista ja elokuvista, joita taiteilijat on tehneet omaa napaansa tuijotellessaan. En jaksa enää. Blaa-blaa.

      Oletko muuten nähnyt Mäen kissantappovideon? Minulle on hieman epäselvää, onko sitä koskaan voinut julkisesti missään esittää tai nähdä. Sinänsä hauskaa, että näin paljon puhetta on saatu aikaan teoksesta, jota juuri kukaan ei ole nähnyt. En tiedä, olisiko kaikki olleellinen kyseisestä teoksesta todella aistittavissa kuulopuheiden ja kuvausten perusteella. Ehkä on.

      Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s