The House That Jack Built (2018) arvostelu

The House That Jack Built (2018)

The House That Jack Built (2018) on elokuva Jack-nimisestä sarjamurhaajasta. Se kuvaa, kuinka Jack (Matt Dillon) kertoo elämästään Verge-nimiselle miehelle (Bruno Ganz).

Jack jakaa tarinansa viiteen ”tapaukseen” (incident), joista kukin keskittyy kuvaamaan Jackin tekemää murhaa. Hän kertoo tarinansa Vergelle miesten yhteisellä matkalla kohti Helvetin seitsemättä piiriä. Se on väkivaltaisten sielujen loppusijoituspaikka, ja siellä Jack on tuomittu viettämään oman ikuisuutensa. (Elokuvan viittaukset Danten Jumalaiseen näytelmään ovat jokseenkin räikeitä.)

Ensimmäinen tapaus kuvaa Jackin kohtaamista vaalean naisen (Uma Thurman) kanssa. Nainen on joutunut renkaanvaihtohommiin syrjäisellä tiellä, mutta hänen tunkkinsa on rikki. Hän pyytää Jackilta kyytiä korjauspajalle ja saa matkan aikana Jackin puheillaan niin raivoihinsa, että Jack mätkäisee häntä tunkilla naamaan.

Uma Thurman saa pian tunkista naamaan.

Tunkki on muuten englanniksi jack. Jo elokuvan alussa näemme siis rikkinäisen jack-tunkin, jota käytetään murha-aseena – mainio metafora Jackin persoonalle. Tunkki ei kelpaa siihen, mitä varten se on alun alkaen valmistettu – sen sijaan ihmisten tappamiseen se kyllä sopii, rikkinäisenäkin. Sama pätee Jackin hahmoon: hän on talojen rakennukseen erikoistunut insinööri, joka ei saa itselleen taloa rakennettua sitten millään. Sen sijaan ihmisten murhaamisessa hän on hyvä ja tuottelias.

Länsimaisessa taiteessa talo nähdään tyypillisesti minuuden symbolina. Jackilla on vaikeuksia rakentaa omaa minuuttaan – hän suunnittelee, aloittaa rakennustyöt ja epäonnistuu kerta toisensa jälkeen. Kun Verge viimein ilmestyy kuvioihin, hän muistuttaa Jackia tämän rakennusprojektista, jolloin Jack ottaa työn viimein asiakseen ja kyhää talon niistä materiaaleista, joita saatavilla on. Kun talo on valmis, Verge tuumaa: ”Your house is a fine little house, Jack. It’s absolutely usable.” Hän puhuu kuin isä lapselle, joka on kyhännyt risuista pienen majan – ja sellaiseen Jackin taloa voi kaikin mokomin verrata. Jack luulee olevansa suuri insinööri, arkkitehti, taiteilija – mutta hänen mestariteoksensa on lopulta vain säälittävä, ylijäämämateriaaleista kasattu kyhäelmä.

Jackin itsetunnossa ei ole kehumista.

The House That Jack Built muistuttaa huomattavasti saman ohjaajan Nymphomaniac-elokuvia. Molemmissa elokuvissa päähenkilö tunnustaa elämänsä tekoja itseään viisaammalle ja iäkkäämmälle hahmolle. Keskeinen käsittelyn aihe on päähenkilöä riivaava pakkomielle ja yritys päästä irti omasta tyhjyyden ja tuskan kokemuksesta tekemällä jotakin poikkeuksellista. Nymphomaniacin päähenkilö Joe täytti sisäistä tyhjyyttään seksillä, The House That Jack Built puolestaan murhilla.

Joku minua viisaampi, ehkä muinainen roomalainen, on sanonut, että kaikki tarinat tähtäävät joko elämän päättymiseen tai sen jatkumiseen – siis kuolemaan tai seksiin. Nymphomaniacissa seksiä riitti yllin kyllin, mutta The House That Jack Built -elokuvassa se loistaa poissaolollaan.

Amerikkalaisen sarjamurhaajan arkkityyppiin liittyy vahvasti ajatus nekrofiliasta tai murhaa edeltävästä seksuaalirikoksesta. Uskon, että medialla ja viihteellä on asiassa suuri merkitys: seksiä ja kuolemaa yhdistävät tarinat kiinnostavat ihmisiä, koska ne tarjoavat ihmisille erinomaiset mahdollisuudet käsitellä heidän suurimpia pelkojaan turvallisesti, kuivaharjoitellen. Niistä uutisoidaan parahultaisesti, kirjoitetaan kirjoja ja tehdään elokuvia. Näin mielissämme syntyy harha siitä, että rikokset, joissa nämä asiat liittyvät toisiinsa, olisivat tyypillisiä tai yleisiä.

Jack arvostaa estetiikkaa.

Jack tekee ilahduttavan poikkeuksen fiktiivisten amerikkalaissarjamurhaajien kaanoniin. Hän ei ole kiinnostunut uhriensa raiskaamisesta – ei ennen eikä jälkeen heidän kuolemansa. Pidän tästä ratkaisusta: seksin sotkeminen kuvioon olisi tehnyt elokuvasta liian raskaan ja suttuisen.

Lisäksi Jackin välinpitämättömyys seksin suhteen korostaa elokuvan asema Nymphomaniacin vastinkappaleena. Nymphomaniacissa seksiä oli jo aivan tarpeeksi – nyt on aika unohtaa se ja keskittyä sen vastinpariin, kuolemaan. Tosiasiassa Nymphomaniac ei kuitenkaan pohjimmiltaan kerro seksistä eikä The House That Jack Built kerro kuolemasta tai murhasta. Nämä ovat vain pintatason teemoja. Molemmat elokuvat kertovat pikemminkin riippuvuudesta ja kivuliaista yrityksistä rakentaa omalle elämälle merkitys.

Von Trierin versio La Barque de Dantesta. ”Hei huomaatteko! Mä olen lukenut kirjoja ja selannut Wikipediasta tauluja!”

The House That Jack Builtin viittaukset muiden taiteilijoiden työhön ovat runsaslukuisia ja suorasukaisia: Dante, William Blake, Glenn Gould ja Bach, Vivaldi, David Bowie, Goethe, Bob Dylan, The Doors, Eugène Delacroix… Vergen hahmo on puolestaan on selvä viittaus Vergiliukseen. Myös ohjaajan omiin aiempiin elokuviin viitataan.

Osa viittauksista jää hämäriksi; niiden merkitystä on vaikea ymmärtää. Mikä ihmeen idea oli esimerkiksi tehdä pastissi Delacroix’n La Barque de Dante -maalauksesta? Danten Jumalaiseen näytelmään liittyvät viittaukset ovat niin osoittelevia, että ihan ärsyttää. Aivan kuin ohjaaja olisi huutaisi: Hei huomaatteko! Minä luen kirjoja! Katsokaa, tässä on Vergilius ja tämä punaviittainen kaveri on vähän niinkuin Dante! Dantellakin oli punainen viitta, kai te nyt tajuatte!? Jaksoin lukea Infernon loppuun asti, huh että olen kova äijä! Ne, joille viittaukset menevät perille, tajuavat kyllä kupletin juonen vähemmälläkin ratakiskolla, ja ne, jotka eivät analogioita tunnista, eivät niitä tunnista, vaikka miten kiljuisi.

Jack pääsee kurkistamaan Elysionin kentille laskeutuessaan helvettiin.

The House That Jack Builtia on moitittu naisvihamieliseksi elokuvaksi. Katsoja, joka näkee tämän elokuvan naisvihamielisenä, ei varmasti koskaan aiemmin ole törmännyt epäluotettaviin kertojiin – tai jos onkin, on tuskin sellaista oppinut tunnistamaan.

Tämän pitäisi olla itsestään selvää, mutta kerrataan kuitenkin: se, että joku elokuvan henkilöhahmoista sanoo jotakin, ei aina tarkoita, että elokuva kokonaisuudessaan pyrkisi välittämään samaa viestiä. Toisinaan viesti voi olla jopa päinvastainen.

Jack on väkivaltainen sovinisti. Juuri siksi The House That Jack Built ei ole naisvihamielinen elokuva.

Minä näen, että The House That Jack Built nimenomaan tekee pilkkaa naisvihamielisistä kommenteista. Katsotaanpa tarkemmin kohtausta, jossa Jack surmaa tyttöystäväkokelaansa. Ennen murhaa hän valittelee tytölle:

Why is it always the man’s fault? No matter where you go, it’s like you’re some sort of wandering guilty person without even having harmed a simple kitten. I actually get sad when I think about it. If one is so unfortunate as to have been born… male, then you’re also born guilty. Think of the injustice in that. Women are always the victims, right? And men, they’re always the criminals.

Miten kukaan voi olla niin yksinkertainen, että luulee tämän edustavan elokuvan tai elokuvantekijöiden käsitystä naisista ja miehistä? Koko repliikki on silkkaa parodiaa alt-rightin kollektiivisesta nyyhkytyksestä. Jack, joka tämän kommentin lausuu, on itseriittoinen, väkivaltainen ja säälittävä paska – se tehdään elokuvassa hyvin selväksi. Hän kyllä glorifioi itse itseään – sen sijaan elokuva ei glorifioi häntä, vaan kuvaa hänet juuri niin turhana ja epäonnistuneena ihmisenä kuin vain voi. Se, että alleviivatun epäsympaattisen hahmon suuhun laitetaan naisvihamielisiä kommentteja, ei ole naisvihamielistä.

Jack on lainannut Bob Dylanilta kortteja.

Moni on katsonut The House That Jack Builtia jonkinlaisena von Trierin omakuvana. Tällaiselle luennalle varmaankin löytyy kyllä perusteita, mutta itse en ole tällaisesta tulkinnasta kiinnostunut. Von Trier ei yksinkertaisesti ole mielestäni kovin jännittävä ihminen. The House That Jack Built on liian monitahoinen ja rönsyävä elokuva, jotta sen voisi kutistaa pelkäksi taitelijian omakuvaksi.

Itse asiassa minun on aina ollut vaikea ymmärtää, miksi ihmeessä yleisön kannattaisi kiinnostua siitä, mitä taiteilija itsestään ajattelee. On vaikea keksiä puisevampaa elokuvan aihetta kuin ohjaajan oma taiteilijakuva. Maailma on paljon kiinnostavampi asia kuin taiteilijat itse, ja yleensä ne taiteilijat, joille oma napa on suurin taiteellisen inspiraation lähde, tekevät aika tylsää taidetta.

Jos näkisin The House That Jack Builtin pelkkänä von Trierin itsetutkiskeluna, antaisin sille yhden tähden.

Olen muuten kirjoittanut Nymphomaniaceista vuosia sitten Asema-blogiin. Vaikka itse sanonkin, tuo teksti on aika hyvä – kannattaa lukea.

*****

Riget (1994 & 1997) arvostelu – Von Trieriä parhaimmillaan

Lars von Trieristä on moneksi. 2000-luvulla Tanskan pseudoaatelinen on vakiinnuttanut asemansa raadollisten, mutta kaupallisesti menestyvien ja kriitikoiden arvostamien taide-elokuvien tekijänä. Vaikka von Trier on eittämättä asemansa ansainnut, en henkilökohtaisesti ole erityisen rakastunut hänen tuotoksiinsa viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Etenkin Melancholiassa (Tanska/Ruotsi/Ranska/Saksa 2011) ja Antichristissa (Tanska/Saksa/Ranska/Ruotsi/Italia/Puola 2009), niin tarkkaan mietittyjä kokonaisuuksia kuin ovatkin, on ikävää ylisuorittamisen ja pingottamisen makua. Nymphomaniacia (Tanska/Saksa/Belgia/Iso-Britannia/Ranska 2013) en ole vielä katsonut. Neljän tunnin von Trier -jyystö ei ainakaan tällä hetkellä houkuta yhtään, joten saa nähdä, kuinka kauan onnistun tätä välttelemään.

RIGET julkka
Riget (1994 & 1997)

1990-luvulla kaikki oli parempaa, niin myös von Trierin ohjaukset. Rigetissä (Tanska/Italia/Saksa/Ranska/Norja/ Ruotsi 1994 & 1997) on läsnä nukkavieru ja välitön tekemisen meininki, jollaista kokeneet ja maineensa vakiinnuttaneet ohjaajat vain harvoin saavuttavat. (Rigetiä on esitetty Suomessa myös nimellä Valtakunta, mutta koska alkukielisessä nimessä on enemmän ”sitä oikeaa fiilistä”, joka tuo mieleen jonkin eksoottisesta kulttuurista kotoisin olevan harsh noise -projektin, käytän jatkossakin sitä).

Riget on omituinen yhdistelmä sairaalasaippuaa, kauhua ja komediaa. Sarjassa keskitytään Tanskan suurimman ja komeimman sairaalan Rigshospitaletin eli tuttujen kesken Rigetin tapahtumiin. Ennen kaikkea sairaalan neurologisella osastolla käy vilske. Vaikka Rigetin lääkärit ymmärtävät kaikessa viisaudessaan ihmisen olemusta lääketieteellisenä ilmiönä paremmin kuin kukaan, jää heiltä paljon huomaamatta.

Katsoja tietää heti alussa sairaalan tilanteesta henkilöhahmoja enemmän. Jokaisen jakson introna esitettävä katkelma asettaa sarjalle kauniit, salaperäiset kehykset:

Kööpenhaminan keskussairaalan alla on vanhaa suota. Aikoinaan täällä oli valkaisimo. –– Sittemmin paikalle kohosi suuri sairaala. Valkaisijat vaihtuivat lääkäreihin ja tutkijoihin, maan etevimpiin aivoihin ja hienoimpiin laitteisiin. –– Vastedes elämän piti olla määriteltävissä. Tietämättömyys ja taikausko piti hävitettämän tieteen tieltä.

Mutta onko meistä tullut liian kopeita ja itseriittoisia? Kylmyys ja kosteus nakertavat jo perustuksia… Mahtava rakennus on alkanut osoittaa väsymisen merkkejä. Eikä yksikään vielä tiedä, että portti on jo raollaan.

RIGET-hohto
Rigetin alkutunnuksen rakoileva muuri tuo mieleen Kubrickin Hohdon verihissin.

Lääkärit ovat sarjan suurin ja keskeisin hahmojoukko. Katsojan suosikki-inhokiksi nousee pian ruotsalaislääkäri Stig Helmer (Ernst-Hugo Järegård), joka halveksuu ja inhoaa tanskalaiskollegoitaan, tanskalaista sairaalasysteemiä ja oikeastaan kaikkea muutakin tanskalaista. Helmer on hahmona niin omahyväinen, kapeakatseinen ja epäkohtelias, ettei hänestä voi olla pitämättä. (Melkein) kaikissa sarjan jaksoissa Helmer purkaa turhautumistaan tanskalaisten kotkotuksiin ja tuleen, joka kärventää hänen omaa ruotsalaista takamustaan, kajauttamalla sairaalan katolla huudon: ”Danskjävlar!”, joka on tekstityksissä suomennettu hieman munattomasti: ”Pirun juutit!” Vaikka tanskalaiskollegoissa on eittämättä persoonallisiakin tapauksia, saa Helmer tosiasiassa syyttää ongelmistaan lähinnä itseään.

Vastapainoa Helmerin omahyväinen hahmo saa osaston ylilääkäri Einar Moesgaardista (Holger Juul Hansen). Moesgaard on höveli, kiltti ja ymmärtäväinen, mutta valitettavasti jää henkisissä suorituksissa terävämpiensä taakse. Moesgaardia on helppo huijata, ja hän ajautuu helposti tilanteisiin, joissa joutuu naurunalaiseksi. Vaikka Moesgaard on hahmona mitä hellyttävin, ei osasto ole hänen johdossaan mainittavan hyvissä käsissä.

Lääkärien kiusana Rigetin käytävillä heiluu vanharouva Sigrid Drusse (Kirsten Rolffes), joka on vakaumuksellisena spiritistinä vakuuttunut siitä, että sairaalassa kummittelee. Apunaan Drussella on hänen aikuinen poikansa Bulder (Jens Okking), joka työskentelee sairaalan laitoshuoltajana. Drussen seikkailujen myötä sarjaan tulee whodunit-rakenne: selvitetään, kuka kummittelee, missä ja miksi, ja kuinka levoton sielu voisi saada rauhan. Kakkoskaudella kummitukset saavat kuitenkin hiljalleen väistyä, kun Drusse suuntaa huomionsa vakavampiin yliluonnollisiin ongelmiin.

RIGET-drussen-käsi
Drusse tekee löytöjä.

Lääkärikunta vastustaa kaikkea epätieteellistä ajattelua. Sairaalan kellarissa kokoontuu lääkäreiden muodostama salaseura, jonka elkeet muistuttavat tietyiltä osin vapaamuurareiden ritualistiikkaa. (Jää hieman epäselväksi, onko kyse vapaamuurariloosista vai yksittäisestä pienjärjestöstä. Porukan tiedefanaattisuus viittaa jälkimmäiseen vaihtoehtoon.) Seuran jäsenet saavat sapiskaa jopa kamomillateen juomisesta, puhumattakaan kiropraktisista hoidoista tai muista vaihtoehtoisen lääketieteen ilmiöistä. Ristiriitaista kyllä, seuran oma toiminta omituisine rituaaleineen vaikuttaa sellaiselta huuhaalta, että siitä tulee loppujen lopuksi häntäänsä nielevän käärmeen manifestaatio: ääripäät muistuttavat toisiaan, ja ehdottomaan tieteellisyyteen sitoutunut sakki näyttää joukolta kaistapäisiä huru-ukkoja.

RIGET-kaste
Helmer vihitään seuran jäseneksi.

Harvassa ovat televisiosarjat ilman miehen ja naisen välistä romanssia, tai vähintään sen mahdollisuutta. Neurologisen osaston apulaisylilääkäri Krogshøj (Søren Pilmark) heilastelee samalla osastolla työskentelevän Judithin (Birgitte Raaberg) kanssa. Vaikka Judithin vatsa alkaa pian pyöristyä edellisen suhteen jäljiltä, ei Krogshøj pane pahakseen, vaan lupaa huolehtia perheenlisäyksestä kuin omastaan. Kaikki ei kuitenkaan mene aivan protokollan mukaan: Judithin sisällä kehittyvässä lapsessa vaikuttaa olevan jotain pahasti pielessä, ja sarjan edetessä Krogshøj’n kanootista putoaa ainakin jokunen inkkari.

RIGET-lintuperspektiivi
Joku katselee sairaalaa ylhäältä käsin.

Kohtauksien väliin on sijoitettu ilmasta käsin kuvattua kuvaa sairaalasta. Ilmakuvien jälkeen siirrytään usein hetkeksi sairaalan keittiöön, missä kaksi kehitysvammaista tiskaria juttelee sairaalan tapahtumista. Tiskarit ovat monessa mielessä kiinnostavia hahmoja: Heitä ei sarjan aikana nähdä muualla kuin keittiössä, ja sielläkin he tuntuvat seisovan aina samassa paikassa tiskikoneiden ja -altaiden ääressä. Kaksikon miespuolinen osapuoli (Morten Rotne Leffers) näyttää tietävän sairaalan tapahtumista enemmän kuin lääkärit tai rouva Druffe yhteensä, vaikka ei ilmeisesti koskaan poistu sairaalan keittiöstä. Naistiskari (Vita Jensen) tyytyy sen sijaan kyselijän rooliin innostaakseen omituisin kielikuvin puhuvaa toveriaan kertomaan lisää siitä, mitä sairaalassa on meneillään. Tiskaajat siis elävät kuin sairaalan ”yläpuolella”: he eivät koskaan tapaa sairaalan muuta henkilökuntaa tai potilaita, ja silti tietävät sairaalan tapahtumista enemmän kuin kukaan muu.

RIGET-tiski
Keittiön kaikkitietävät tiskarit.

Sarjassa kuvataan nykyisyyden ja menneisyyden, elämän ja kuoleman, fyysisen ja henkisen jatkuvaa rajankäyntiä.  Menneisyys kurottelee Rigetin kellarikerroksista yhä ylemmäs, ja kuten alkutunnuksessakin todetaan, kukaan ei ”huomaa, että portti on jo raollaan”. Keskeisin kurkotus ei kuitenkaan tapahdu niinkään menneestä nykyisyyteen, vaan ”rajan takaa” fyysiseen maailmaan. Etenkin kakkoskaudella Rigetin käytävillä juoksee sellainen omituisten otusten kerho, että rakennusta ei uskoisi sairaalaksi, ellei tietäisi paremmin. Tähän viittaa myös sarjan nimi: Riget, valtakunta, on myös kuolleiden valtakunta.

Kuulostaako geneeriseltä kauhupuurolta? Sitä Riget ei suinkaan ole. Huumori, tuotannon tyylitelty halpuus ja upeat henkilöhahmot tekevät sarjasta todella ainutlaatuisen kokonaisuuden. Ei ole lainkaan liioiteltua sanoa Rigetiä parhaaksi 90-luvulla tehdyksi televisiosarjaksi.

Rigetin ensimmäinen kausi sai ensiesityksensä vuonna 1994, ja se käsittää neljä noin tunnin mittaista jaksoa. Samanmittainen kakkoskausi esitettiin vuonna 1997. Von Trier kirjoitti käsikirjoituksen myös kolmanteen, viimeiseksi aiottuun kauteen, mutta pahaksi onneksi liian moni sarjan keskeisten henkilöhahmojen näyttelijöistä ehti kuolla ennen tuotannon aloittamista. Filmaamattomat käsikirjoitusliuskat annettiin Stephen Kingin luettaviksi, ja hän työsti alkuperäisen sarjan pohjalta Sairaala-sarjan (Kingdom Hospital, Yhdysvallat 2004). Ei tiedetä, käyttikö King Rigetin kolmoskauden käsikirjoituksia oman työnsä pohjana ensinkään, mutta toistaiseksi Kingin sarja taitaa olla ainoa mahdollisuus saada minkäänlaista tietoa kolmoskauden sisällöstä.

Nelonen esitti Sairaalan Suomessa vuonna 2005. Katsoin tuolloin sarjaa pari jaksoa ja totesin, ettei ole minun juttuni. Nyt voisi olla hyvä aika katsoa sarja uudestaan. Kiinnostavaa on eritoten se, kuvaako King Rigetin kakkoskauden lopun tapahtumia ja jos kuvaa, niin kuinka. Epäilen, että Rigetin toisen kauden satanistinen rymistely on jätetty kokonaan pois, sen verran valtavirtaisesta produktiosta Sairaalassa on kyse.

Kivasti nuhjuisessa Rigetissä kaikki sen sijaan on ollut mahdollista.

*****

Discshop, kaudet 1 & 2, DVD

CDON, kaudet 1 & 2, DVD

Imaginaerum (2012) arvostelu – Keskiyön epävireinen sinfonia

Voi tavaton, kuinka kiireisenä kesä on alkanut! Joudun työni vuoksi olemaan kesäsesongin aikaan välillä useita päiviä putkeen täydessä työhöy’yssä, ja olen päättänyt sallia itselleni rennon kirjoitusotteen: vaadin itseltäni Taikalyhtyyn vain yhden tekstin per viikko, Asemablogin puolelle taas tekstin aina kahden viikon välein. Viimeiset pari viikkoa ovat olleet varmasti tämän kesän hektisimmät, tämän viikon jälkeen pitäisi hellittää. En valita. Työnteko on kivaa, ja energiaa riittäisi vielä suurempaankin työmäärään. Työn täyttämät aamut, päivät ja illat tarkoittavat kuitenkin inhottavaa katkosta elokuvarutiineihin. Työ- ja mökkireissuilla en osaa ikävöidä kotoa juuri mitään muuta kuin elokuvia.

Nyt ikävä on kirvellyt tavanomaistakin enemmän, sillä kiinnostavaa katsottavaa riittäisi vaikka kuinka. Aloitin jokin aika sitten kolmannen katselukierroksen Lars von Trierin Riget-sarjalle (Ruotsi/Tanska/Ialia/Ranska/Saksa/Norja 1994–1997). Käynnistin myös kunnianhimoisen projektin: Summeri-kauden kunniaksi aion katsoa postapokalyptisen Klaani-nuortensarjan (Uusi-Seelanti/Iso-Britannia 1999–2003) kaikki viisi kautta (ja myös kirjoittaa niistä jotakin blogiin) – kuinka kauan tähän mahtaa mennä? Yle Teeman vastikään esittämä, tavattoman kiinnostava Kuolleista palanneet (Les Revenants, Ranska 2012) pitäisi myös katsoa digiboksista loppuun, samoin kotimainen genreuutuus Nymfit (2013–?). Ja minä kun olin suunnitellut kuluttavani alkukesän Game of Thronesiin (Yhdysvallat/Iso-Britannia 2011–) ja True Detectiveen (Yhdysvallat 2014–) tutustumalla! Myös Paul Wernerin vastikään suomennettu Roman Polanski -elämäkerta saa odotella vielä tovin hyllyssä. Lopetan kiinnostavien teosten listan tähän, vaikka voisin jatkaa luettelua tuntikaupalla. Välillä suututtaa: miksi maailma tursuu kiinnostavia sisältöjä, kun aikaa niihin tutustumiseen on näin säälittävän vähän?

Imaginaerum (2012)
Imaginaerum (2012)

Ja minä minä hupakko sitten kaiken tämän kiinnostavan elokuva-, sarja- ja kirjavyöryn keskellä teen? Juuri kun Nightmare-arvostelussani toivoin, etten päätyisi katsomaan enempää yhden tähden elokuvia, tarttui käteeni kirjaston DVD-hyllyyllä parin vuoden takainen superfloppi Imaginaerum (Suomi/Kanada 2012). Olin kuullut elokuvan surkeasta katsojamenestyksestä niin paljon, että ounastelin piteleväni kädessäni selvää yhden tähden elokuvakokemusta. Tuijottelin DVD:n kantta hetken, huokasin ja menin lainaustiskille: kai tämä täytyy katsoa, jotta ainakin ymmärrän, mikä tässä meni vikaan.

Ja jotain totisesti on mennyt pieleen: kotimaan teatterikierroksella Imaginaerum keräsi vaivaiset 7400 katsojaa. Näistä lipputuloista saatiin takaisin vaivaiset kaksi prosenttia elokuvaan sijoitetusta rahamäärästä. Koko maailman teatterilevityksen kattavaa box office -lukua en netistä löytänyt, mutta kaikesta päätellen tappio on ollut tuntuva.

Elokuvan nähtyäni en voi tätä enää ihmetellä. Imaginaerumin päähenkilö, dementoitunut Tom Whitman (Francis-Xavier McCarthy) makaa sairaalavuoteessa ja vaeltelee omituisissa fantasiamaailmoissa. Hän käy läpi lapsuuteensa liittyviä tapahtumaketjuja, jotka ovat kuitenkin pikemminkin unenpöpperöistä harhaa kuin varsinaisia muistoja. Matka muistojen reunustamaan, pimeään tunneliin alkaa, kun pihalle kasattu lumiukko kutsuu unessa nuoren Tomin (Quinn Lord) mukaansa öiselle matkalle.

Jo tässä kohtaa alkaa epäilyttää. Kukaan elokuvan hahmoista ei tunnu haluavan mitään. Lumiukko ei pyydä Tomia mukaansa mistään määriteltävästä syystä, kunhan vain lenneltäisiin taivaalla. Pitkin elokuvaa henkilöhahmoja riivaa selkeän tahdon suunnan puuttuminen, ja heidän motiivinsa ja tavoitteensa ovat epäselviä. Onneksi elokuvan loppupuolella pilkahtaa myös merkkejä jonkinlaisesta draaman tajusta.

IMAGINAERUM-tom
Lapsi-Tom unen ja mielikuvituksen maailmassa

Elokuvassa sukkuloidaan siis kahden maailman välillä: on reaalimaailma, jossa Tom makaa sairaalavuoteessaan, ja mielikuvitustodellisuus, jossa Tom eksyy mitä omituisimpiin paikkoihin ja tilanteisiin. Jokainen keskeisistä hahmoista on jollain tapaa läsnä molemmissa maailmoissa lukuun ottamatta Tomin isää, joka on elokuvan reaalipreesensissä jo kuollut. Tomin fantasiamaailmassa pitkäaikainen ystävä ja työtoveri Ann nähdään vanhuksena, tytär Gem taas pikkutyttönä. Muutamiin kohtauksiin on saatu väkisin ympättyä musisoiva ja tukkaa heiluttava Nightwish. Kokonaisvaikutelma on sekava ja väkinäinen.

IMAGINAERUM-lumiukko
Tomin kohtaama otus on Awlking in the Air -lumiukkoa astetta karmivampi tapaus.

Imaginaerum on ennen kaikkea Nightwish-faneille suunnattu musiikkielokuva. Sen budjetti on kuitenkin mitoitettu suuren yleisön elokuvan tarpeet ja tuotto-odotukset silmällä pitäen. Periaatteessa Nightwish-fanit voisivat muodostaa maailmanlaajuisesti elokuvalle tarpeeksi suuren, ostovoimaisen yleisön: reilu viikko elokuvan jälkeen julkaisu Imaginaerum-albumi myi Suomessa jo ilmestymispäivänään tuplaplatinaa. Levyn ostajat eivät siis ole olleet kiinnostuneita sijoittamaan rahojaan lyhyellä aikavälillä sekä albumiin että elokuvaan.

Voisiko Imaginaerum sitten kiinnostaa muita kuin Nightwish-faneja? Eikö tietyn bändin ympärille kehitelty musiikkielokuva voisi olla todellinen suurella rahalla toteutettu suuren yleisön elokuva? Periaatteessa kyllä. Se, että tietyn yhtyeen musiikkia korostetaan elokuvassa, ei tee siitä sinänsä huonoa. Alan Parkerin ohjaama Pink Floyd The Wall (Iso-Britannia 1982) on tästä oivallinen esimerkki: se onnistuu olemaan yhtaikaa sekä korvanamia Pink Floyd -faneille että erittäin hyvä elokuva.

Itse asiassa The Wallin ja Imaginaerumin väliltä löytyy enemmänkin yhtäläisyyksiä. Molemmissa elokuvissa todellisuus sekoittuu omituiseen fantasiaan, ja päähenkilön keskeinen kipupiste on oma isä ja ennen kaikkea hänen poissaolonsa. Sekä The Wallin että Imaginaerumin päähenkilö, jotka voidaan mieltää bändin luovan voiman alter egoksi, palaa ahdistuneena omien poikavuosiensa tapahtumiin. Periaatteessa Imaginaerum olisi voinut olla samaa kuin The Wall: onnistunut ja tuottoisa suuren yleisön elokuva, suoranainen musiikkielokuvan klassikko.

Mutta vain periaatteessa.

IMAGINAERUM-show
Yökerhokohtaus voisi olla hieno.

Bändin ja raskaan musiikin integroiminen kohtauksien taakse ei kuitenkaan toimi. Ylipäätään mieleeni ei tule tähän hätään yhtäkään sellaista elokuvaa, joissa raskas musiikki olisi saatu onnistuneesti sulatettua elokuvan ääniraidalle. Sellaistenkin mahtiohjaajien kuin David Lynch (Lost Highway, USA 1997) ja Dario Argento (Phenomena, Italia 1985) yritykset ovat olleet lähinnä korneja. Niin, ja sitten on vielä Kiss ja huvipuiston haamu (Kiss Meets the Phantom of the Park, USA 1981).

Monessa muussakin asiassa on menty vikaan. Elokuvassa edetään liian tiukkaan tahtiin, ja henkilöhahmot jäävät ontoiksi. Kohtaukset ovat paikoin kauniita, mutta liika CGI tekee visuaalisesta kokonaisuudesta tukkoisen. Ja ennen kaikkea: elokuvan tarina ei ole kiinnostava, mikä koituukin loupulta kokonaisuuden kohtaloksi. En itse asiassa oikein tiedä, onko tässä tarinaa ollenkaan. Kai tämä tarinan minimimääritelmän (on kaksi tapahtumaa, jotka liittyvät kausaalisesti toisiinsa) täyttää, mutta sen verran heppoisesta rakennelmasta on kyse, ettei tämän varaan olisi kannattanut yrittää rakentaa kokoillan elokuvaa.

IMAGINAERUM-kenttä
Visuaalinen ilme on periaatteessa näyttävä, mutta auta armias, kuinka pahasti musiikkivideomainen leikkaus pirstoo sitä.

Onko Imaginaerum sitten se järjestyksessään toinen Taikalyhdyssä noteerattu yhden tähden elokuva? Kilttinä ja helläsydämisenä ihmisenä en halua myöntää yksinäisiä tähtiä millekään teokselle. Imaginaerumin visuaalisessa ilmeessä yritystä on ollut niin paljon, että myönnän elokuvalle pitkin hampain ja rumasti irvistellen toisenkin tähden.

*****

Discshop DVD

CDON DVD / VOD