Lars von Trieristä on moneksi. 2000-luvulla Tanskan pseudoaatelinen on vakiinnuttanut asemansa raadollisten, mutta kaupallisesti menestyvien ja kriitikoiden arvostamien taide-elokuvien tekijänä. Vaikka von Trier on eittämättä asemansa ansainnut, en henkilökohtaisesti ole erityisen rakastunut hänen tuotoksiinsa viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Etenkin Melancholiassa (Tanska/Ruotsi/Ranska/Saksa 2011) ja Antichristissa (Tanska/Saksa/Ranska/Ruotsi/Italia/Puola 2009), niin tarkkaan mietittyjä kokonaisuuksia kuin ovatkin, on ikävää ylisuorittamisen ja pingottamisen makua. Nymphomaniacia (Tanska/Saksa/Belgia/Iso-Britannia/Ranska 2013) en ole vielä katsonut. Neljän tunnin von Trier -jyystö ei ainakaan tällä hetkellä houkuta yhtään, joten saa nähdä, kuinka kauan onnistun tätä välttelemään.

1990-luvulla kaikki oli parempaa, niin myös von Trierin ohjaukset. Rigetissä (Tanska/Italia/Saksa/Ranska/Norja/ Ruotsi 1994 & 1997) on läsnä nukkavieru ja välitön tekemisen meininki, jollaista kokeneet ja maineensa vakiinnuttaneet ohjaajat vain harvoin saavuttavat. (Rigetiä on esitetty Suomessa myös nimellä Valtakunta, mutta koska alkukielisessä nimessä on enemmän ”sitä oikeaa fiilistä”, joka tuo mieleen jonkin eksoottisesta kulttuurista kotoisin olevan harsh noise -projektin, käytän jatkossakin sitä).

Riget on omituinen yhdistelmä sairaalasaippuaa, kauhua ja komediaa. Sarjassa keskitytään Tanskan suurimman ja komeimman sairaalan Rigshospitaletin eli tuttujen kesken Rigetin tapahtumiin. Ennen kaikkea sairaalan neurologisella osastolla käy vilske. Vaikka Rigetin lääkärit ymmärtävät kaikessa viisaudessaan ihmisen olemusta lääketieteellisenä ilmiönä paremmin kuin kukaan, jää heiltä paljon huomaamatta.

Katsoja tietää heti alussa sairaalan tilanteesta henkilöhahmoja enemmän. Jokaisen jakson introna esitettävä katkelma asettaa sarjalle kauniit, salaperäiset kehykset:

Kööpenhaminan keskussairaalan alla on vanhaa suota. Aikoinaan täällä oli valkaisimo. –– Sittemmin paikalle kohosi suuri sairaala. Valkaisijat vaihtuivat lääkäreihin ja tutkijoihin, maan etevimpiin aivoihin ja hienoimpiin laitteisiin. –– Vastedes elämän piti olla määriteltävissä. Tietämättömyys ja taikausko piti hävitettämän tieteen tieltä.

Mutta onko meistä tullut liian kopeita ja itseriittoisia? Kylmyys ja kosteus nakertavat jo perustuksia… Mahtava rakennus on alkanut osoittaa väsymisen merkkejä. Eikä yksikään vielä tiedä, että portti on jo raollaan.

Lääkärit ovat sarjan suurin ja keskeisin hahmojoukko. Katsojan suosikki-inhokiksi nousee pian ruotsalaislääkäri Stig Helmer (Ernst-Hugo Järegård), joka halveksuu ja inhoaa tanskalaiskollegoitaan, tanskalaista sairaalasysteemiä ja oikeastaan kaikkea muutakin tanskalaista. Helmer on hahmona niin omahyväinen, kapeakatseinen ja epäkohtelias, ettei hänestä voi olla pitämättä. (Melkein) kaikissa sarjan jaksoissa Helmer purkaa turhautumistaan tanskalaisten kotkotuksiin ja tuleen, joka kärventää hänen omaa ruotsalaista takamustaan, kajauttamalla sairaalan katolla huudon: ”Danskjävlar!”, joka on tekstityksissä suomennettu hieman munattomasti: ”Pirun juutit!” Vaikka tanskalaiskollegoissa on eittämättä persoonallisiakin tapauksia, saa Helmer tosiasiassa syyttää ongelmistaan lähinnä itseään.

Vastapainoa Helmerin omahyväinen hahmo saa osaston ylilääkäri Einar Moesgaardista (Holger Juul Hansen). Moesgaard on höveli, kiltti ja ymmärtäväinen, mutta valitettavasti jää henkisissä suorituksissa terävämpiensä taakse. Moesgaardia on helppo huijata, ja hän ajautuu helposti tilanteisiin, joissa joutuu naurunalaiseksi. Vaikka Moesgaard on hahmona mitä hellyttävin, ei osasto ole hänen johdossaan mainittavan hyvissä käsissä.

Lääkärien kiusana Rigetin käytävillä heiluu vanharouva Sigrid Drusse (Kirsten Rolffes), joka on vakaumuksellisena spiritistinä vakuuttunut siitä, että sairaalassa kummittelee. Apunaan Drussella on hänen aikuinen poikansa Bulder (Jens Okking), joka työskentelee sairaalan laitoshuoltajana. Drussen seikkailujen myötä sarjaan tulee whodunit-rakenne: selvitetään, kuka kummittelee, missä ja miksi, ja kuinka levoton sielu voisi saada rauhan. Kakkoskaudella kummitukset saavat kuitenkin hiljalleen väistyä, kun Drusse suuntaa huomionsa vakavampiin yliluonnollisiin ongelmiin.

Lääkärikunta vastustaa kaikkea epätieteellistä ajattelua. Sairaalan kellarissa kokoontuu lääkäreiden muodostama salaseura, jonka elkeet muistuttavat tietyiltä osin vapaamuurareiden ritualistiikkaa. (Jää hieman epäselväksi, onko kyse vapaamuurariloosista vai yksittäisestä pienjärjestöstä. Porukan tiedefanaattisuus viittaa jälkimmäiseen vaihtoehtoon.) Seuran jäsenet saavat sapiskaa jopa kamomillateen juomisesta, puhumattakaan kiropraktisista hoidoista tai muista vaihtoehtoisen lääketieteen ilmiöistä. Ristiriitaista kyllä, seuran oma toiminta omituisine rituaaleineen vaikuttaa sellaiselta huuhaalta, että siitä tulee loppujen lopuksi häntäänsä nielevän käärmeen manifestaatio: ääripäät muistuttavat toisiaan, ja ehdottomaan tieteellisyyteen sitoutunut sakki näyttää joukolta kaistapäisiä huru-ukkoja.

Harvassa ovat televisiosarjat ilman miehen ja naisen välistä romanssia, tai vähintään sen mahdollisuutta. Neurologisen osaston apulaisylilääkäri Krogshøj (Søren Pilmark) heilastelee samalla osastolla työskentelevän Judithin (Birgitte Raaberg) kanssa. Vaikka Judithin vatsa alkaa pian pyöristyä edellisen suhteen jäljiltä, ei Krogshøj pane pahakseen, vaan lupaa huolehtia perheenlisäyksestä kuin omastaan. Kaikki ei kuitenkaan mene aivan protokollan mukaan: Judithin sisällä kehittyvässä lapsessa vaikuttaa olevan jotain pahasti pielessä, ja sarjan edetessä Krogshøj’n kanootista putoaa ainakin jokunen inkkari.

Kohtauksien väliin on sijoitettu ilmasta käsin kuvattua kuvaa sairaalasta. Ilmakuvien jälkeen siirrytään usein hetkeksi sairaalan keittiöön, missä kaksi kehitysvammaista tiskaria juttelee sairaalan tapahtumista. Tiskarit ovat monessa mielessä kiinnostavia hahmoja: Heitä ei sarjan aikana nähdä muualla kuin keittiössä, ja sielläkin he tuntuvat seisovan aina samassa paikassa tiskikoneiden ja -altaiden ääressä. Kaksikon miespuolinen osapuoli (Morten Rotne Leffers) näyttää tietävän sairaalan tapahtumista enemmän kuin lääkärit tai rouva Druffe yhteensä, vaikka ei ilmeisesti koskaan poistu sairaalan keittiöstä. Naistiskari (Vita Jensen) tyytyy sen sijaan kyselijän rooliin innostaakseen omituisin kielikuvin puhuvaa toveriaan kertomaan lisää siitä, mitä sairaalassa on meneillään. Tiskaajat siis elävät kuin sairaalan ”yläpuolella”: he eivät koskaan tapaa sairaalan muuta henkilökuntaa tai potilaita, ja silti tietävät sairaalan tapahtumista enemmän kuin kukaan muu.

Sarjassa kuvataan nykyisyyden ja menneisyyden, elämän ja kuoleman, fyysisen ja henkisen jatkuvaa rajankäyntiä.  Menneisyys kurottelee Rigetin kellarikerroksista yhä ylemmäs, ja kuten alkutunnuksessakin todetaan, kukaan ei ”huomaa, että portti on jo raollaan”. Keskeisin kurkotus ei kuitenkaan tapahdu niinkään menneestä nykyisyyteen, vaan ”rajan takaa” fyysiseen maailmaan. Etenkin kakkoskaudella Rigetin käytävillä juoksee sellainen omituisten otusten kerho, että rakennusta ei uskoisi sairaalaksi, ellei tietäisi paremmin. Tähän viittaa myös sarjan nimi: Riget, valtakunta, on myös kuolleiden valtakunta.

Kuulostaako geneeriseltä kauhupuurolta? Sitä Riget ei suinkaan ole. Huumori, tuotannon tyylitelty halpuus ja upeat henkilöhahmot tekevät sarjasta todella ainutlaatuisen kokonaisuuden. Ei ole lainkaan liioiteltua sanoa Rigetiä parhaaksi 90-luvulla tehdyksi televisiosarjaksi.

Rigetin ensimmäinen kausi sai ensiesityksensä vuonna 1994, ja se käsittää neljä noin tunnin mittaista jaksoa. Samanmittainen kakkoskausi esitettiin vuonna 1997. Von Trier kirjoitti käsikirjoituksen myös kolmanteen, viimeiseksi aiottuun kauteen, mutta pahaksi onneksi liian moni sarjan keskeisten henkilöhahmojen näyttelijöistä ehti kuolla ennen tuotannon aloittamista. Filmaamattomat käsikirjoitusliuskat annettiin Stephen Kingin luettaviksi, ja hän työsti alkuperäisen sarjan pohjalta Sairaala-sarjan (Kingdom Hospital, Yhdysvallat 2004). Ei tiedetä, käyttikö King Rigetin kolmoskauden käsikirjoituksia oman työnsä pohjana ensinkään, mutta toistaiseksi Kingin sarja taitaa olla ainoa mahdollisuus saada minkäänlaista tietoa kolmoskauden sisällöstä.

Nelonen esitti Sairaalan Suomessa vuonna 2005. Katsoin tuolloin sarjaa pari jaksoa ja totesin, ettei ole minun juttuni. Nyt voisi olla hyvä aika katsoa sarja uudestaan. Kiinnostavaa on eritoten se, kuvaako King Rigetin kakkoskauden lopun tapahtumia ja jos kuvaa, niin kuinka. Epäilen, että Rigetin toisen kauden satanistinen rymistely on jätetty kokonaan pois, sen verran valtavirtaisesta produktiosta Sairaalassa on kyse.

Kivasti nuhjuisessa Rigetissä kaikki sen sijaan on ollut mahdollista.

*****

Discshop, kaudet 1 & 2, DVD

CDON, kaudet 1 & 2, DVD