Blogiin olisi hauska tehdä huolella suunniteltuja teemaviikkoja, jotka olisi omistettu tietylle näyttelijälle, ohjaajalle, lajityypille tai vaikka kerronnalliselle motiiville. Tästä viikosta taisi puolivahingossa tulla jonkinlainen teemaviikko, sillä molemmat tällä viikolla julkaistut tekstit kertovat sairaalaan sijoittuvista elokuvista (tai siis kertoisivat, jos Riget olisi elokuva). Samalla molemmat elokuvat edustavat hyvin sairaalaelokuvien laatuakselin kahta ääripäätä.
Katsottuani Imaginaerumin ei kulunut kauaakaan, kun vietin jälleen hikisiä hetkiä kirjaston DVD-hyllyllä. Jo muutama vuosi ennen Solar Filmsin yritystä tehdä ison rahan Nightwish-elokuvaa, Markus Selin kokeili onneaan viisuvoiton myötä globaaliin tietoisuuteen nousseen Lordin kanssa. Ilmeisesti olen tuossa vaiheessa ollut niin täynnä Lordi-hypeä, etten ole seurannut lainkaan Dark Floorsiin (Suomi/Islanti 2008) liittyvää uutisointia. Kaikenlaista pöhinää elokuvan tienoilta on kuitenkin tuotanto- ja julkaisuajankohdan tienoilla ollut: ensin kohuttiin elokuvan suuresta budjetista ja lajityypistä, sitten ensi-illan järjestämisestä. Kaikesta mölystä huolimatta elokuva kuitenkin menestyi varsin heikosti, ainakin mitä box officeen tai kritiikkeihin tulee. Täytyy kuitenkin mainita, että Dark Floorsin esitysoikeuksia saatiin kaupattua varsin hyvin: tällä hetkellä oikeudet on myyty yli 50 eri maahan.
Elokuvaa markkinoitiin ensimmäisenä suomalaisena kauhuelokuvana. Väitteet kaikenlaisista ensimmäisyyksistä ovat käytännössä aina kyseenalaisia. En puutu nyt ikuisuuskeskusteluun siitä, mikä se ensimmäinen suomalainen kauhuelokuva sitten on, mutta mielestäni on aivan selvää, että se ei ole Dark Floors. Sitä voidaan ehkä kuitenkin pitää ensimmäisenä 2000-lukulaisena suomalaisena kauhuelokuvana.
Dark Floors edustaa kahta kauhun alagenreä: kummituskauhua ja sairaalakauhua. Autistinen tyttö Sarah (Skye Bennett) hermostuu, kun sähkökatkos pimentää laitteet kesken aivokuvauksen. Isä Ben (Noah Huntley) päättää viedä tyttärensä toiseen sairaalaan. Sairaanhoitajatar Emily (Dominique McElligott) yrittää turhaan toppuutella Beniä. Kun Ben, Emily ja Sarah ovat muutaman muun kanssa matkalla kohti muita kerroksia, hissi jumahtaa pakoilleen (klassikko!). Kun hissin ovet aukeavat, paljastuu niiden takaa autio sairaalakerros.
Sairaala on kauhuelokuvissa paljon käytetty tapahtumapaikka. Se on hyvin ymmärrettävää, sillä sairaala on aina suurten kysymysten ja tunteiden aluetta: siellä synnytään ja kuollaan, korjataan väkivallan jälkiä ja kuullaan elämää mullistavia uutisia. Se on yhtaikaisesti sekä pelottava että äärimmäisen hallittu ympäristö. Ihmiskohtaloita kuristava kaaos otetaan vastaan hillityssä ja kontrolloidussa ympäristössä. Suuri osa ihmisistä kokee sairaaloita kohtaan jonkinlaista vastenmielisyyttä tai kammoa, sillä se herättää mielikuvia inhottavista, kenties kivuliaistakin toimenpiteistä, joihin ihmiset sairaalan seinien sisällä joutuvat. Sairaalan äärimmäinen järjestelmällisyys voi olla omiaan luomaan joko turvallisuudentunnetta (joka kauhuelokuvassa tietenkin särkyy) tai ahdistusta.
Dark Floorsissa puhdas ja tehokas sairaala muuttuu rapistuneeksi ja likaiseksi. Siitä tulee käytävillä säntäileville ihmisille vankila, jolloin mukaan saadaan ihana suljetun paikan kammoon liittyvä väre. Kikka on tehokas, joten ei ole ihme, että sitä hyödynnetään kauhuelokuvissa ahkerasti.
Käytävillä säntäilyyn ei tietenkään ole kunnon aihetta ilman kunnon takaa-ajajia. Tässä vaiheessa Lordi-yhtyeen jäsenet astuvat kuvaan. Toisin kuin Imaginaerum, Dark Floors ei ole musiikkielokuva. Ensimmäinen ja viimeinen Lordin kappale kuullaan elokuvan lopputekstien aikana. Tämä on mahtava juttu, sillä toisenlainen ratkaisu olisi syönyt elokuvalta lopunkin uskottavuuden: Lordi musisoimassa kostyymeissaan sairaalan käytävillä olisi ollut kestämättömän kamala näky. Sen sijaan Lordin jäsenet esiintyvät elokuvassa päähenkilöitä jahtaavina monstereina.
Miksi ihmeessä, se ei elokuvassa missään vaiheessa oikein selviä.
Dark Floors on eräänlainen käänteinen versio hyvästä B-elokuvasta. Hyvän B-elokuvan tekijätiimillä on vain vähän rahaa, mutta se kompensoituu hyvillä, näyttävillä ideoilla ja persoonallisella kerronta- ja kuvausotteella. Dark Floorsin tuotannossa rahaa on ollut tuntuvasti, mutta ne hyvät ideat ovat jääneet puuttumaan. Lordi-hirviöiden kotikutoiset puvut olisivat sopineet pikemminkin räyhähenkiseen pienen rahan örvellykseen, mutta sliipaten ja höyläten tuotetussa Dark Floorsissa asut näyttävät lähinnä muovisilta ja korneilta.
Joku saattaa vielä toivoa, että edes Dark Floorsin käsikirjoitukseen olisi panostettu – vaan ei. Oikeastaan juuri käsikirjoitus on elokuvan kaikkein heikoin lenkki. Asioita tapahtuu toisensa perään ilman ihmeempää taustoitusta, ja kausaaliyhteydet jäävät epäselviksi. Lopussa asiat tietenkin ratkeavat ja tapahtumat saavat puolivillaisen, omituisen ja epäuskottavan selityksen.
Lopuksi pieni off-topic-katsaus erään aiheen elokuvaesiintymiin. Olisi kiinnostavaa tehdä joskus perusteellinen yleiskatsaus siihen, kuinka autisteja ja muita autismin kirjoon kuuluvia hahmoja kuvataan elokuvissa. Ja kuinka tämä liittyy Dark Floorsiin? Eipä juuri mitenkään: oireyhtymä liitetään päähenkilö Sarahiin elokuvan oheistiedoissa. Elokuvassa autismista ei (muistaakseni) puhuta sanaakaan. Itse en tunnistanut rullatuolissa kärrättävää ja omituisesti kulmiensa alta pälyilevää Sarahin hahmoa autistiksi, ja yllätyin, kun jälkikäteen törmäsin promomateriaalissa mainintoihin Sarahista ”autistisena tyttönä”.
Ilmeisesti Dark Floorsin tekijät elävät siinä pahasti virheellisessä käsityksessä, että autismi on jonkinlainen epämääräinen tila, jossa lapsi on hiljainen ja käyttäytyy omituisesti, ja että autistisen lapsen kuvaaminen on uskottavaa ja asiallista niin kauan kuin pysytellään näiden hyvin avarien rajojen sisäpuolella. Tällainen näkemys osoittaa syvää tietämättömyyttä ja välinpitämättömyyttä autismin kirjon todellisen luonteen suhteen. Eipä sillä, harvoin kauhuelokuvissa ylipäätään on onnistuttu kuvaamaan autisteja tai muita autismin kirjoon kuuluvia hahmoa asiallisesti ja uskottavasti. Sitä odotellessa.
Lordi on yhtyeenä sympaattinen. En pidä heidän musiikistaan, mutta arvostan pukuihin liittyvää näpertelyhenkeä. Siksi tähtien antaminen tuntuu vaikealta. Harmi, mutta enempää ei liikene.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 