Ian Brady: The Gates Of Janus (2001/2015) arvostelu – Murhaaja murhaajista

gates-of-janus-ian-brady
Gates of Janus (2001/2015)

The Gates of Janus on poikkeuksellinen kirja aiheesta, josta on kirjoitettu valtavasti: sarjamurhaajista. Poikkeuksellisen siitä tekee sen, että sen kirjoittaja, Ian Brady, on sarjamurhaaja itsekin. Teoksen aloittaa ”filosofinen” ja maailmankatsomuksellinen osuus, jossa Brady valottaa ajatuksiaan hyvään ja pahaan liittyvistä kysymyksistä. Näiden aiheiden jälkeen siirrytään teoksen ydinsisältöön eli Bradyn analyysiin yhdentoista sarjamurhaajan metodeista ja ominaisuuksista.

Teoksen laajennetussa, vuonna 2015 julkaistussa painoksessa Bradyn kirjoituksia ympäröivät eri kirjoittajien mittavat esi- ja jälkipuheet. Uusintapainoksen sivumäärästä vain hieman yli puolet kuuluu Bradyn kirjoitusten parissa.

Brady tiettävästi toivoi, että The Gates of Janus julkaistaisiin peitenimellä. Hän ajatteli, että teos pitäisi tarjota lukijoille anonyymin sarjamurhaajan hengentuotteena. Idea tällaisesta julkaisutavasta on kiinnostava, ja ehkäpä teos olisi avautunut osalle lukijoista paremmin ilman sitä taakkaa, jonka Bradyn nimi sen harteille asettaa. Tällaisenaan teokselle on tapahtunut juuri se, mitä Brady kertomansa mukaan pelkäsi: lukijan on mahdoton keskittyä asiasisältöön, sillä hänen huomiotaan vedetään sekä teoksen esi- että jälkisanoissa Bradyn ja hänen rikoskumppaninsa Myra Hindleyn profiileihin ja rikoksiin.

On mahdollista, että teoksesta olisi saanut enemmän irti, jos sen olisi lukenut yksinkertaisesti rikollisen kirjoituksena muiden tekemistä rikoksista. Nyt kirjoitukset Bradyn omista rikoksista vetävät kaikessa vastenmielisyydessään merkittävästi huomiota puoleensa.

Toisaalta sillä, että teos julkaistiin Bradyn nimissä, on eräs merkittävä etu. Minulle on syntynyt Bradysta mielikuva päämäärätietoisena ja taitavana manipuloijana. Missä määrin Brady siis pyrkii manipuloimaan The Gates of Janusin lukijaa? Voiko mihinkään, mitä Brady on kirjoittanut, luottaa ensinkään? Vaikea sanoa. Pääasia on, että lukija osaa suhtautua esitettyyn terveen varauksellisesti.

Teoksen ensimmäinen, ”filosofinen” osa on silkkaa puppua – de Saden ja Nietzschen hengessä kirjoitettua, pitkäpiimäistä hapatusta ”hyvän ja pahan tuolta puolen”. Brady ihannoi poikkeusyksilöitä, joilla on rohkeutta elää mieluummin ”yksi päivä leijonana kuin elinikä lampaana”. Hänen käsityksensä leijonan elämästä näyttää olevan se, että ihmisellä on munaa surmata ja kiduttaa heikompiaan ja nauttia siitä – ja että lampaita ovat ne, jotka tarrautuvat heikkoon orjamoraaliin ja kieltäytyvät näistä verisistä, sadistis-hedonistisista nautinnoista.

Bradylla näyttää olevan kummallinen käsitys sekä nautinnosta että ihmisistä.

Ehkäpä onkin niin, että Brady erehtyy – ehkäpä ihmiset pidättäytyvät raiskaamasta ja surmaamasta pikkutyttöjä jostakin muusta syystä kuin siksi, että he eivät uskalla? Ehkäpä ihmisillä noin yleensä ei yksinkertaisesti ole samanlaisia mielihaluja kuin Bradylla – ehkäpä ihmiset noin ylipäätään kokevat seksuaali- ja henkirikokset vastenmielisiksi? Tämä ei näytä tulleen Bradyn mieleen.

Kirjan mielenkiintoisinta antia on teoksen jälkimmäinen osa eli analyysit eri sarjamurhaajista. Esittelyyn ovat päässeet kaikkien tuntemat Ted Bundy, John Wayne Gacy, Henry Lee Lucas, Richard Ramirez ja Green Riverin tappaja. Lisäksi mukana on analyysit hieman huonommin tunnetuista tappajista: Graham Young, Dean Corll, Peter Sutcliffe, Carl Panzram, Hillsiden kuristajat ja Clevelandin torsomurhaaja.

Erityisesti Bradyn ihannoiva kuvaus Carl Panzramin lapsenomaisesta raivosta ja kyltymättömästä vihasta ihmiskuntaa kohtaan on avartavaa luettavaa – sekä Bradyn että Panzramin henkilökuvan kannalta. Myös Green Riverin tappajaa kuvaava luku on erikoinen: Brady epäilee, että murhista tuomittu Gary Ridgway ei olisi tehnyt kaikkia Green Riverin tappajan kontolle laskettuja murhia, vaan että murhaajia on ollut liikkeellä vähintään kaksi. Clevelandin torsomurhaajasta en ollut aiemmin kuullutkaan.  Tämä jonka ratkaisematta jäänyt rikossarja on kliinisessä primitiivisyydessään mielenkiintoinen.

Hillsiden kuristajista Brady kirjoittaa pitkään ja antaumuksella. Miksi hän panosti näin paljon juuri Hillsiden kuristajista kertovaan lukuun, se jää epäselväksi. Ehkäpä häntä kiinnosti kahden murhaajan välinen suhde ja yhteys – tässä mielessä Hillsiden kuristajien teot ovat kaikkein lähimpänä Bradyn omia, Myra Hindleyn kanssa tehtyjä rikoksia.

Bongasin Bradyn analyyseista jonkin verran asiavirheitä. Voi olla, että virheet johtuvat Bradyn ymmärrettävästi puutteellisesta lähdeaineistosta. Toisaalta on jälleen kerran hyvä pitää mielessä, että Brady on mitä on – hänen tarpeensa lukijan manipulointiin ja oman persoonansa esittämiseen tietyissä valossa ovat todennäköisesti vaikuttaneet tekstin sisältöön. Selittääkö Bradyn manipulatiivisuus teoksen asiavirheet – mene ja tiedä.

Teoksen oheistekstit ovat pääosin kirjailja Colin Wilsonin ja monitoimimies Peter Sotosin käsialaa. Wilson kävi 90-luvulla Bradyn kanssa kirjeenvaihtoa, ja hänellä oli The Gates of Janusin julkaisussa keskeinen rooli. Wilsonin kirjoitukset edustavat teoksessa järjestelmällistä ja ammattimaista kirjoittamista, Sotosin tekstit taas ovat nähtävästi syntyneet jonkinlaisen hämärämmän inspiraation innoittamina.

Peter Sotos – siinäpä erikoinen kaveri! Sotos oli minulle jo ennalta jossakin määrin tuttu hahmo, mutta vasta The Gates of Janusin luettuani selvitin hieman tarkemmin, millaisesta miehestä on kyse. Tällä hetkellä pohdin, uskaltaisinko sukeltaa syvemmälle Sotosin tuotantoon – pelkään, että Sotosin teosten maailma on liian synkkä ja vastenmielinen. Lisäksi hänen teoksensa ovat suurimmaksi osaksi kauan sitten loppuunmyytyjä keräilykappaleita.

The Gates of Janusiin liitetyt, Sotosin kirjoittamat tekstit ovat mielestäni sekavia, jäsentelemättömiä ja lähes lukukelvottomia. Samalla niissä on outoa, vetovomaista lyyrisyyttä. Kun mietin, mitä tekisin The Gates of Janus -niteelle lukemisen jälkeen, vain Sotosin tekstit saivat minut harkitsemaan teoksten säilyttämistä omassa hyllyssäni. (Annoin sen silti eteenpäin.)

Eräänlaisena taustahahmona teoksessa häilyy Feral House -kustantamon perustaja ja puuhamies, edesmennyt Adam Parfrey. Feral House tunnetaan Suomessa varmaankin parhaiten black metalin alkuhämäristä kertovasta Lords of Chaos -teoksesta (suom. Kaaoksen ruhtinaat, kirjasta on tehty myös elokuva). Tietääkseni muuta Feral Housen valikoimasta ei ole suomennettu. Kustantajan katalogi on vaikuttava, ja suosittelen lämpimästi kaikkia ”oudoista” ja ”kielletyistä” aiheista kiinnostuneita tsekkaamaan, mitä valikoimasta löytyy. Kustantamon Apocalypse Culturesta kirjoittelin joskus blogiinkin.

Teoksen nimi, The Gates of Janus, liittyy roomalaiseen Janus-jumalaan ja tämän temppeliin. Janus on muutoksen, ajan, alkujen ja loppujen jumala, joka kuvataan taiteessa kaksikasvoisena: kahdet kasvot katsovat vastakkaisiin suuntiin. Myös Roomassa sijainnut Januksen temppeli toisti kahtalaisuuden teemaa. Temppelissä oli kahdet portit vastakkaisilla seinillä. Rauhan aikana portit olivat kiinni, ja ne jätettiin avoimiksi vain sodan – siis suuren muutoksen – aikana.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s