Lords of Chaos (2018) on elokuva, jota ei olisi pitänyt tehdä. Se tehtiin silti.

Tämä teksti on teksti, jota minun ei pitäisi kirjoittaa. Kirjoitan silti.

Lords of Chaos kertoo 90-luvun alussa Norjassa syntyneestä black metalin toisesta aallosta ja ihmisistä, jotka vaikuttivat sen muovautumiseen. Sitä markkinoidaan kauhuelokuvana ja trillerinä, mutta oikeasti se muistuttaa monin paikoin lähinnä komediaa.

Osittain tositapahtumiin perustuvan elokuvan tarina keskittyy vuonna 1984 perustettuun Mayhem-yhtyeeseen. Bändin nokkamies Øystein ”Euronymous” Aarseth etsii musiikillista tyyliä, joka huokuu äärimmäistä kylmyyttä ja pahuutta. Laulajaksi bändiin napataan ruotsalainen Per Yngve ”Dead” Ohlin, joka suhtautuu pakkomielteisesti kuolemaan ja hautaa esiintymisvaatteensa pariksi päiväksi maahan, jotta niistä huokuisi lavalla sopivasti kalmainen haju. Mayhem alkaa herättää myönteistä huomiota Oslon heviundergroundissa. Käsillä on jotakin suurta, alkuvoimaista ja merkittävää.

Pian Euronymouksen jutulle saapuu Kristian ”Varg” Vikernes, joka lykkää Euronymoukselle Burzumiksi nimetyn bändinsä demon. Euronymous kuuntelee demon – ja hämmästyy. Hän signaa Burzumin omalle Deathlike Silence -levymerkilleen ja auttaa Vikernesiä nauhoittamaan Burzumin debyyttialbumin.

Seuraa tapahtumaketju, jonka seurauksena osa black metalin toisen aallon ydinjengistä kuolee väkivaltaisesti ja osa saa pitkän vankilatuomion. Matkan varrella paloi muutama kirkko ja syötiin ehkä vähän ihmistä. Niin, ja tehtiin pikkuinen nippu black metal -levyjä, jotka nousivat nopeasti klassikon asemaan.

Tämän verran elokuvassa on totta.

Lord of Chaos ei ole dokumentti. Se ottaa laajoja taiteellisia vapauksia kuvatessaan 90-luvun alun tapahtumia. Nämä taiteelliset vapaudet perustellaan elokuvan alkuteksteissä: se on ”based on truth and lies”. Katsojat (etenkin ne katsojat, joille tapahtumien kulku ei ole muista lähteistä tuttu) tietenkin unohtavat tämän disclaimerin heti ja nielevät todennäköisesti elokuvan tarinan sellaisenaan ja luottavat kuvauksen todenmukaisuuteen.

En ala ruotia tässä tarkemmin sitä, missä kaikissa suhteissa Lord of Chaos poikkeaa totuudesta. Listasta tulisi pitkä. Suorien asiavirheiden lisäksi se epäonnistuu kuvaamaan monien skenen avainhahmojen persoonallisuutta.

Jossakin Lords of Chaos kuitenkin onnistuu. 90-luvun alun Norja-skene on kuvattu mediassa perinteisesti uhkaavana ja pelottavana. Lords of Chaos valitsee toisenlaisen kuvaustavan: se esittää touhun nuorten miesten harkitsemattomana kohkaamisena, jossa sattumalla oli suuri merkitys. Skene ei ollut organisoitunut tai hallittu, vaan väljä joukko ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita tietyn tyyppisestä musiikista ja maailmankatsomuksesta. Yksittäisten henkilöiden mielenterveysongelmilla, riidoilla ja patoutumilla oli merkittävä rooli tapahtumien kulussa.

Se ei silti tarkoita, että avainhenkilöiden toiminnassa ei olisi ollut minkäänlaista vakaumuksellisuutta. Se oli kuitenkin luonteeltaan niin järjestäytymätöntä ja kaoottista, että sen kuvaaminen olisi vaikeaa. Lords of Chaos ei edes yritä, vaan kuvaa Norjan tapahtumia lähinnä yhtenä pitkänä vitsinä, jossa nuoret miehet koheltavat. ”Jossain jotain roihahtaa ja jotain kaatuu.”

Varg Vikernes on kritisoinut kovin sanoin oman hahmonsa näyttelijävalintaa. Vikernesiä näyttelevä Emory Cohen ei tosiaankaan muistuta Vikernesiä ulkonäöltään tai olemukseltaan. Koska elokuva ei muutenkaan pyri kuvaamaan asioita kuten ne todella tapahtuivat, en jaksa välittää. Söpösti hymyilevä Cohen on pitkätukkaperuukkinsa alla mahdottoman herttainen. Suosikkikohtaukseni koko elokuvassa on rivakka montaasi, jossa Vikernes tekee ”kaiken isommin ja paremmin kuin Euronymous”: nauhoittaa Burzumin Hvis lyset tar oss -levyä, muhinoi kahden mimmin kanssa yhtä aikaa ja kiertää Norjaa kirkkoja sytytellen.

Montaasista tekee mehukkaan se, kuinka se samanaikaisesti kuvaa tapahtumien kulkua hämmästyttävän oivaltavasti ja totuudenmukaisesti – ja silti aivan väärin. Tosiaan: näihin aikoihin Vikernes teki asioita tavalla, joka varmasti sai Euronymouksen kateelliseksi. Euronymous ja Mayhem ainoastaan muovasivat black metalin toiselle aallolle ominaista äänimaailmaa, mutteivät onnistuneet koskaan tekemään albumeita, jotka kestäisivät aikaa ja joilla olisi itsessään musiikillista arvoa. Toisin on Vikernesin ja Burzumin laita: Hvis Lyset Tar Oss on yksi parhaista black metal -albumeista kautta aikain.

Sen sijaan Vikernes höyläämässä kiimaisia fanityttöjä… Ei. 😂 Pitää ihan vetää naurulta hetki henkeä. Tosielämän Vikernesin henkilökuva on räikeän värikäs, mutta naistenmies hän ei ollut.

Myös Euronymouksen tyttöystävä on väkinäinen ja ärsyttävä juonielementti. Euronymous ei tiettävästi koskaan seurustellut kenenkään kanssa, mutta tietenkin Hollywood-elokuvassa pitää vähän romanssia olla. Jos elämäkerta ei tarjoa sopivaa mallia, keksitään tyttöystävä tyhjästä.

Todellisuudesta saa poiketa, kun poikkeaminen mahdollistaa hahmon esittämisen täyteläisempänä ja rikkaampana. Lords of Chaos ei kuitenkaan poikkeamisillaan tee näin – se luo fantasioillaan vain halpaa viihdearvoa ja Hollywood-henkistä sensationalismia.

Lords of Chaos on äärimmäisen täsmällinen ja uskollinen todellisuudelle näyttämöllepanossa. Euronymousin Helvete-kauppa kellareineen on lavastettu huolellisesti, ja osa kohtauksista on kuvattu todellisilla tapahtumapaikoilla. Keskushahmojen ylle on etsitty oikeiden yhtyeiden bändipaitoja, ja saattaa jopa olla että mukaan on huolittu vain sellaisia patch- ja paitadesigneja, joita on ollut tarjolla 90-luvun alussa. Myös Euronymouksen ja Deadin corpsepaintit on toteutettu tarkasti vanhojen valokuvien mukaisesti. Sisäotokset Euronymouksen ja Deadin kimppakämpästä näyttävät uskottavilta.  Näyttömällepanossa Lord of Chaos siis loistaa.

Lords of Chaosin erikoistehosteet on niin ikään tehty taitavasti. Yllätyin positiivisesti: väkivalta ja sen jäljet näyttävät juuri niin rujoilta ja tunkkaisilta kuin pitääkin. Black metal glorifioi usein väkivaltaa, mutta Lords of Chaos ei sitä tee.

Myös kohtaus, jossa Mayhem soittaa lavalla, välittää perinteisen black metal -keikan fiilistä melko hyvin. Tämän ja Mayhemin studionauhoitusten lisäksi lisäksi Lords of Chaosissa kuullaan itse musiikkia vain satunnaisia pätkiä. Burzumin musiikkia ei elokuvassa ole käytetty ollenkaan, Mayhemin musiikkia kyllä käytettiin mutta suurimmaksi osaksi coverversioina. Syyt musiikin vähäisyyteen liittyvät varmaankin osittain tekijänoikeuksiin, mutta osittain myös siihen, että black metal voisi saada suuren yleisön korvat kipeiksi.

Okei: näyttämöllepano siis toimii. Mutta dialogi… Yöks. ”We are the lords of chaos!”, kähisee Dead. ”I invented true Norwegian black metal” – ”we play true Norwegian black metal”, mahtailee Euronymous. Teatraalisuus oli ominaista black metalin toiselle aallolle, mutta joku raja sentään. ”Lords of chaos” -termiä ei 90-luvun alussa Norjassa tunnettu – se liitettiin black metal -skeneen ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1998 julkaistun kirjan nimessä. ”True Norwegian black metal” on puolestaan Darkthronen kehittämä konsepti – siis bändin, jonka olemassaolosta Lords of Chaos -elokuva vaikenee kokonaan.

Pikkujuttuja, jotka syövät Lords of Chaosin uskottavuutta.

Hankalinta elokuvassa kuitenkin on, että se viestii hyvin ristiriitaisesti kohteidensa olemuksesta ja tekemisistä. Se esittää kohteensa ensin koomisessa, sitten traagisessa valossa. Kohdat, joissa Lords of Chaos kuvaa Euronymousin traumatisoitumista ja surua, ovat oikeasti aika vaikuttavia – mutta niiden tehoa syö kovasti se, kun koominen ja suorastaan parodisoiva ote pääsee jälleen vallalle. Katsojaa kehotetaan ensin samastumaan päähenkilöön ja hänen kipuunsa – ja sitten nauramaan hänen kohkaamiselleen. Myös se, pitäisikö päähenkilöiden tekemisiä pitää ”siisteinä”, pelottavina vai naurettavina, jää epäselväksi.

Lords of Chaos pohjautuu väljästi samannimiseen tietokirjaan, joka on suomennettu nimellä Kaaoksen ruhtinaat. Olen lukenut teoksen pariinkin otteeseen ja pitänyt sitä vallan pätevänä kuvauksena asioiden kulusta. Kuulemma se on kuitenkin jostain syystä huono – miksi, se on jäänyt minulle vähän epäselväksi. Konkreettinen kritiikki on jäänyt vaisuksi. Vikernes itse on itkenyt teoksen epätarkkuuksia pitkään, mikä ei ole yllätys – hän on vuodesta 1994 lähtien keskittynyt lähes täyspäiväisesti valittamiseen, ja siksi hänen kommenttejaan on vaikea ottaa vakavasti.

Lords of Chaos -kirja kertoo laajasti eri puolella maailmaa syntyneistä black metal -skeneistä sekä ilmiöistä, jotka vaikuttivat black metalin syntyyn. 90-luvun alun Norjan tapahtumat ovat merkittävä osa teosta, mutta kuitenkin vain osa. Elokuvaan kirjasta on napattu kirjasta vain ohut lipare, ja tässäkään elokuva ei ole järin uskollinen kirjalle – sen sijaan vaikuttaa siltä, että käsikirjoitus on kursittu kasaan Wikipedia-artikkelin perusteella. Ainoa asia, jossa Lords of Chaos -elokuva todella pohjautuu Lords of Chaos -kirjaan, on sen nimi.

Lords of Chaosin ohjaaja Jonas Åkerlund oli itse mukana black metalin ensimmäisessä aallossa: hän soitti rumpuja Bathoryn alkuperäisessä kokoonpanossa. Sittemmin Åkerlund on kunnostautunut musiikkivideoiden ohjaajana ja tehnyt videoita muun muassa Lady Gagalle, Madonnalle ja Christina Aguileralle. Koska Åkerlund tavallaan tulee skenen sisältä, olisin toivonut häneltä asiallisempaa suhtautumista aiheeseen. Hänen omasta osallistumisestaan black metal -skenen ja -musiikin kehitykseen kuitenkin kulunut jo yli 30 vuotta, jotka hän on viettänyt pitkälti pinnallisten pop-videoiden parissa. Sen huomaa.

Kenelle Lords of Chaos on tehty? Ei ainakaan niille, jotka kuuntelevat black metalia ja joille Euronymousin, Vikernesin, Deadin ja muiden 90-luvun alun merkittävien hahmojen tarina on jo valmiiksi tuttu. Lord of Chaos on suunniteltu, toteutettu ja budjetoitu suuren yleisön viihteeksi ja kauhisteltavaksi.

Kyse on sensaationhakuisesta, amerikkalaisesta massatuotteesta, jossa tavoitteena ei ole kertoa tarinaa sellaisena kuin se tapahtui, vaan viihdyttää katsojia. Eikä se onnistu edes siinä kovin hyvin.

Salaa silti toivon, että Lords of Chaosista tehtäisiin jatko-osa, joka kuvaa Vikernesin myöhempiä vaiheita. Varg Vikernesiä esittävän Emory Cohenin ujoa hymyä ja pitkien hiusten takaa pälyileviä, surullisia silmiä tulee ikävä.

Hanki parempaa luettavaa tai katsottavaa. Esimerkiksi:

• Tero Ikäheimonen: Pirunkehto – Tietokirja suomalaisesta black metalista
• Loputon Gehennan liekki – Dokumentti suomalaisesta black metalista