Archer (2009-) arvostelu

Archer (2009-)

Archer (2009-) on animoitu toimintakomedia ”maailman parhaasta vakoojasta” eli Sterling Archerista. Sarja on Suomessa hävettävän huonosti tunnettu – en ymmärrä, miksi. Käsittelen tämän tekstin alkuosassa Archeria sarjana yleisesti. Loppuun päivitin ajatuksiani Archerin 11. tuotantokaudesta, kliks vaan niin pääset lukemaan niitä.

Archer on paljosta velkaa vakoojaelokuvien genrelle ja aivan erityisesti James Bondille, ja voisipa Archeria jopa nimittää James Bond -parodiaksi. Siinä missä James Bond juo hillitysti cocktailin tai kaksi illassa, Archer vetää tiukkaa viskiä aamulla, päivällä ja illalla. James Bondin seksi on tyylikästä ja tyydyttävää sekä Bondille että hänen kulloisellekin kumppanilleen – Archer puolestaan panee kaikkea mikä liikkuu, minkä jälkeen petikumppani saa tyytyä vaatimattomaan aamupalaan alakerran kahvilassa.

Sterling Archer: tyylikäs ja vaarallinen.

Toisin kuin klassiset elokuva-agentit, Archeria ei ole siunattu liialla älykkyydellä. Sen sijaan Archerille on suotu kaksi muuta lahjaa: komea ulkonäkö ja järjettömän hyvä onni. Näiden avulla hän luovii elämässään eteenpäin ja menestyy.

Sterling Archeria muuten ääninäyttelee H. Jon Benjamin – eli Bob’s Burgersin nimihenkilön ääni. Archerin neljännelle tuotantokaudelle on leivottu hauska crossover-kohtaus, jossa Archer päätyy hetkeksi Bobiksi burgeriravintolaan. Kohtaus on käytännössä spoilerivapaa, joten sen uskaltaa katsoa, vaikkei Archer olisi vielä tuttu sarja.

Archer ei arastele verrata itseään ikoneihin.

Archerissa tuodaan esiin vakoojan työn byrokraattinen puoli, joka jää cooleissa agenttielokuvissa piiloon. Jotta tähtivakooja pääsee nauttimaan vauhdista ja vaarallisista tilanteista, on jonkun huolehdittava juoksevista asioista. Archerin tapauksessa tätä tylsää ja tunkkaista arkea pyörittää toimiston back office -väki.

Sarjan alussa vakoojatoimistossa on vain pari kenttäagenttia – Archerin lisäksi sähäkkä ja nopeaälyinen Archerin (ex-)rakastajatar Lana Kane (Aisha Tyler) ja tyylitietoinen pommiekspertti Ray Gillette (Adam Reed, joka on myös luonut Archerin konseptin). Toimistoa pitävät pystyssä firman iso pomo, entinen kenttäagentti ja Archerin äiti Malory Archer (Jessica Walter), ujo ja seksiriippuvainen talousjohtaja  Cyril Figgis (Chris Parnell), masokistiseeen seksiin mieltynyt, upporikas johdon assistentti Carol/Cheryl (Judy Greer), hullu tiedemies Algernop Krieger (Lucky Yates) ja todellinen yllätyksien nainen, HR-johtaja Pam Poovey (Amber Nash). Aluksi toimistossa työskentelee enemmänkin väkeä, mutta tuotantokausien mittaan turhat sivuhahmot pudotellaan kyydistä ja toimisto kutistuu käytännössä näihin seitsemään keskushenkilöön.

Omat lempihahmoni sarjassa ovat Pam ja Krieger.

Krieger tuo maailmaan niin monta tuplakappaletta itsestään, että usein on epäselvää, kuka heistä on aito ja alkuperäinen.

Krieger on yhdistelmä Victor Frankensteinia, Alan Turingia ja Dexter Morgania. Hän on älykäs, uraauurtava tiedemies, mutta sosiaalisesti taitamaton ja kyvytön ymmärtämään kielen tai eleiden nyansseja. Lisäksi hänellä ei ole juuri huumorintajua. Hän on tyyppinä äärimmäisen kuiva – ja silti sarjan hauskimpia hahmoja. Sosiaalisen rajoittuneisuutensa vuoksi Krieger ei juuri pärjää parisuhdemarkkinoilla, joten hän on ratkaissut pariutumisongelman teknologian avulla ja kehittänyt itselleen Blade Runner 2049:n tyyliin virtuaalisen hologrammikumppanin, joka – yllätys, yllätys – näyttää enemmän animepornosta karanneelta hahmolta kuin oikealta ihmiseltä.

Pam vaikuttaa Archerin ensimmäisten jaksojen aikana värittömältä ja pitkästyttävältä olennolta. HR-johtajan voisi olettaa olevan äärettömän diplomaattinen ja lempeä olento ja siksi suhteellisen tylsä hahmo toimintakomediassa. Pam on kuitenkin kaikkea muuta. Sarjan mittaan käy ilmi, että Pam on rahoittanut opintonsa tappelemalla fight clubissa ja ajaa vapaa-ajallaan drifting-kisoissa. Molemmissa lajeissa hän menestyy erittäin hyvin.

Pam ei epäröi käyttää kovia keinoja.

Kymmenenteen tuotantokauteen mennessä olemme oppineet tuntemaan Pamin sarjan likaisuuteen asti hedonistisena ja väkivaltaan taipuvaisena koviksena. Hahmon charmi syntyy siitä, että hurjasta luonteestaan huolimatta Pam näyttää ulospäin tavalliselta ja kiltiltä keskiluokkaiselta rouvalta.

Archerin ainoa oikeasti sympaattinen ja positiivinen hahmo ja samalla ainoa kunnollinen samaistumiskohde on Lana Kane. Edistyksellistä: nuori, musta nainen tällaisessa roolissa! Lana on super hot, älykäs, empaattinen ja kaikin puolin järkevä tyyppi. Lisäksi hän on erinomainen vakooja. Hän on myös äärimmäisen kärsivällinen – ilman tätä ominaisuutta Archerin kanssa työskentely olisi mahdotonta.

Archer ja Lana kinastelevat jatkuvasti. Kuvan pikkupoika ei liity tapaukseen.

Aivan sarjan alussa Lanasta nousee esiin myös negatiivisia piirteitä. Hän on liioitellun aggressiivinen ja epäluuloinen. Jaksojen mittaan nämä särmät kuitenkin hioutuvat pois, jolloin hänen ainoaksi negatiiviseksi ominaisuudekseen jää taipumus kiukustua turhan nopeasti – ja sekin on täysin ymmärrettävä piirre ottaen huomioon, että hän joutuu sietämään Archerin oikuttelua.

Lisäksi Lana on Archerin ensimmäisten tuotantokausien ajan tirkistelyn kohde, joka esitetään säännöllisesti sopivan vähissä vaatteissa. Kaipa tietty male-gazeyness vain kuuluu lajityyppiin. Pikkutuhma nakuilu vähenee tuotantokausien mittaan sitä mukaa, kun Lana kehittyy hahmona yhä itsenäisemäksi ja voimakastahtoisemmaksi.

Maloryn kova kuori rakoilee harvoin.

Olen Archerin suhteen myöhäisherännäinen: aloin katsoa sarjaa vasta vuonna 2020, kun Facebookin Bojack Horseman -ryhmässä verrattiin Bojackin ja Archerin päähenkilöitä toisiinsa. Archerissa, Bojackissa ja myös Rick and Mortyn Rickissä on paljon samaa:

  • He ovat (Rickiä lukuun ottamatta?) kasvaneet tunnekylmän ja vaikean äidin hoteissa.
  • He ovat narsistisia alkoholisteja, jotka pystyvät häiriöistään huolimatta hoitamaan työnsä ja ylläpitämään ihmissuhteita.
  • He ovat työssään poikkeuksellisen hyviä, ja nauttivat siksi muiden arvostusta.
  • He kohtelevat ihmisiä ympärillään huonosti ja suorastaan kiusaavat ihmisiä, jotka ovat heille läheisiä (Mortya, Toddia, Malorya).
  • He rakastavat irtoseksiä ja pelkäävät vanhemmuutta – mutta kun vanhemmuus sattuu heidän kohdalleen, he yllättävät positiivisesti.

Archer eroaa kuitenkin Rickistä ja Bojackista siinä, että hän ei ole lahjakas tai älykäs. Pikemminkin hän on omille heikkouksilleen sokea tumpelo, jolla käy kerta toisensa jälkeen uskomattoman hyvä munkki. Rick ja Bojack puolestaan ovat puutteistaan huolimatta älykkäitä ja oivaltavia hahmoja, jotka pystyvät kiinnostavaan keskusteluun ja itsereflektioon.

Archer Vicen keskushenkilöt

Yksi Archerin tärkeimmistä teemoista on huono vanhemmuus (niin: aivan kuten Bojack Horsemanissa ja Rick and Mortyssa). Teema manifestoituu Archerin ja Maloryn suhteessa ja kommunikaatiossa. Malory on vielä Archeriakin narsistisempi ja ylimielisempi olento, ja hän kärsii Archerin tavoin kroonisesta alkoholismista. Malory toimi parhaat vuotensa kenttäagenttina ja on siksi ollut merkittävän osan Archerin lapsuudesta työtehtävissä milloin missäkin maailman kolkassa. Vastuu Archerin kasvatuksesta on langennut hovimestari Woodhousen vastuulle.

Niinä harvoina hetkinä, kun Malory on ollut pienen Archerin elämässä läsnä, on hän kasvattanut tätä moukarin iskuin. Kun Archer on 9-vuotias ja opiskelee sisäoppilaitoksessa, Malory muuttaa uuteen kotiin ja unohtaa ilmoittaa asiasta sisäoppilaitokseen. Archer suunnistaa siis joululomilla vanhaan kotiinsa ja meinaa jäätyä ovelle, kun kukaan ei vastaa pienen pojan koputukseen. Kun Archer jättää uuden polkupyöränsä lukitsematta pihalle, Malory päättää antaa pojalleen opetuksen: hän heittää pyörän pois ja antaa Archerin uskoa, että se on varastettu. Sen siitä saa, kun ei huolehdi tavaroistaan. Eräänä Halloweenina Archer ja Malory pelaavat pokeria, ja… No, katsokaa itse:

Malory ei anna Archerin iloita tai nauttia mistään, vaan vie pojaltaan kaiken hyvän pois. Sarjassa ei avata Maloryn taustoja järin laajasti – ehkä hän vain ”on sellainen”, tai sitten Maloryn kasvatusmetodit heijastelevat hänen oma traumojaan. Ehkä myös Malory on joutunut kokemaan toistuvia menetyksiä ja nöyryytystä, ja hän siksi päättää totuttaa poikansa maailman kovuuteen tarpeeksi nuorena – samaan tyyliin, kuin Bojack Horsemanin vanhemmat.

Kyse ei ole siitä, etteikö Malory rakastaisi poikaansa. Kun Archer joutuu vaaraan tai loukkaantuu, on Malory ensimmäisenä järjestämässä apua ja silittelemässä aikuisen poikansa päätä. Kun vaara poistuu ja haavat paranevat, häviää myös Maloryn kyky osoittaa pojalleen rakkautta.

Archer: 1999 -kauteen mennessä sarjan visuaalinen ilme on hioutunut huippuunsa.

Archer on nopeatempoinen, äänekäs ja dialogipainotteinen sarja, jonka keskushahmot elävät hetkessä. Kohtaukset täyttyvät vuorosanoista, joita päähenkilöt huutavat, kiljuvat, ärjyvät ja rähjäävät toisilleen. Ääninäyttelijät tekevät erinomaista työtä. Archeria ja hänen äitiään vaivaa sitkeä tarve ”tulla kuulluksi” – ikään kuin oman olemassaolonsa todisteena tai oikeutuksena. Tämä näkyy suoraan sarjan dialogissa: Archerin hahmot viittaavat säännöllisesti kuulemiseen tai kieleen.

Archer vaatii jatkuvasti paikkaa huomion keskipisteenä, eikä hän osaa kuunnella muita tai antaa heille heidän tarvitsemaansa tilaa. Muiden kuuleminen on vaikeaa Archerille myös hänen fyysisten rajoitteidensa vuoksi: vuosien työskentely tuliaseiden ja räjähteiden parissa on johtanut ilkeään tinnitukseen. Hän on kirjaimellisesti ja fyysisesti kykenemätön kuuntelemaan, mitä muilla on sanottavana. Vaikea keksiä osuvampaa vertauskuvaa narsismille.

Archerin animaatio on miellyttävää katseltavaa ja muuttuu kausi kaudelta sulavammaksi. Sarjan visuaalinen tyyli hakee vaikutteita erityisesti 1900-luvun puolivälin sarjakuvista, joissa käytetään runsaasti paksua mustaa viivaa. Piirrostyyliä leimaa ekonomisuus: vaikuttaa siltä, että ainimointiosastolla yritetään tehdä animaatiosta mahdollisimman täyteläistä ja eläväistä mahdollisimman vähällä vaivalla.

Archer Vice

Ensimmäisillä tuotantokausilla animaatio on vielä hieman töksähtelevää (katsokaapa esimerkiksi, mitä tapahtuu pilottijaksossa Lanan jaloille ja takamukselle, kun hän kävelee). Lisäksi ensimmäisissä jaksoissa käytetään kummallista sammakkoperspektiiviä, joka jää sittemmin käytännössä kokonaan pois. Visuaalinen kehityskaari sarjan ensimmäisen ja kymmenennen (eli toistaiseksi viimeisen) tuotantokauden välissä on huima.

Archer alkaa jaksojuonisena sarjana, jossa kukin jakso alkaa ja päättyy samaan tilanteeseen. Hiljalleen mukaan alkaa tulla jatkuvajuonisuutta, ja viimeistään viidenteen, Archer Vice -nimellä tunnettuun tuotantokauteen mennessä ollaan sarjassa siirrytty lopullisesti jakson tai pari kattavista juonikaarista kokonaisen tuotantokauden kattaviin juonikaariin.

Pam ja Krieger Archer: Danger Island -kaudella

Sarjan viides tuotantokausi eli Archer Vice on ensimmäinen sarjan alkuperäisestä konseptista poikkeava kausi: enää ei seikkailla kansainvälisen vakoilun maailmassa, vaan huumekaupan ja kantrimusiikin parissa. Myöhemmin sarjassa nähdään kokonaan toisiin tarinamaailmoihin sijoittuvia kausia: 1940-luvun film noir -hengessä toteutettu Archer: Dreamland,  1930-luvun tahitilaissaarelle sijoittuva Archer: Danger Island ja lopulta tulevaisuudessa tapahtuva avaruusseikkailu Archer: 1999.

Pidän erityisesti sarjan alkupään tuotantokausista, mutta myös Archer: 1999 lukeutuu suosikkieni joukkoon. Danger Island sisältää paljon hyviä elementtejä (Krieger papukaijana ja Pam Archerin butchihtavana sidekickinä ovat vastustamattomia!), mutta on kokonaisuutena haparoiva ja loppuu töksähtäen.

Alla ensimmäisen tuotantokauden ja Archer Vicen trailerit. Jälkimmäinen on tehty musiikkivideoparodian muotoon – katsokaa, se ei spoilaa mitään. Ja jos Archer on jo nähty, muistaakaa scroillailla trailereiden ohi 11. tuotantokautta käsittelevään osaan.

Archer: 11. tuotantokausi (2020)

Archerin 11. tuotantokausi palauttaa päähenkilön takaisin agenttitoimiston omaan todellisuuteen. On vierähtänyt kolme koomaunien täyttämää vuotta. Archerin uinuessa sairaalavuoteessa hänen työtoverinsa ovat jatkaneet elämäänsä. Lana on löytänyt rinnalleen uuden puolison, ja Abbiejean on varttunut neuvokkaaksi nuoreksi neidiksi. Archerin poissaollessa Cyrilistä on kuoriutunut pätevä kenttäagentti, ja hänet on jopa nostettu toimiston taktisten operaatioiden johtoon. Lisäksi toimiston kulttuuria on siistitty: kaksimielistä läpänheittoa ei katsota enää hyvällä, ja tarpeetonta voimankäyttöä vältetään. Vain Malory saa ryypätä työpäivän aikana. Cheryl on päättänyt olla haistelematta liimaa. Toimiston väen elämänlaatu vaikuttaa olevan parempi ilman Archeria – muutoin arki rullaa pitkälti samalla tahdilla kuin sarjan ensimmäisillä tuotantokausilla.

Archer ei kuitenkaan ennallaan: hänen jalkavammansa on pysyvä, ja siksi hän joutuu käyttämään kävelykeppiä. Hän ei ole se sähäkkä, fyysisesti ylivoimainen agentti kuin ennen, eikä hän siksi voi palata vanhalle paikalleen toimeksiantojen eturintamassa. Kohtalo tarjoaa Archerille hopealautasella mahdollisuutta muutokseen ja kypsymiseen. Archerilla ei ole helppoa, mutta lopulta hän pystyy ainakin jossain määrin mukautumaan tilanteeseensa ja – ohoh! – kasvamaan ihmisenä.

The Double Date -jaksossa Lana selvittää aviomiehensä salaisuuksia.

Takana on useampi pitkän ja yhtenäisen tarinakaaren tuotantokausi. Yhdestoista tuotantokausi palaa vanhaan, jaksojuoniseen kerrontaan: kausi koostuu yksittäisistä, lyhyistä tarinoista, ja jaksojen välillä on vain hailakkaa jatkuvajuonista kehityskulkua. Valitettavasti tarinat eivät ole tällä kertaa erityisen vahvoja.

Ehdoton suosikkijaksoni kaudelta on The Double Date, joka kuvaa Archerin, Lanan, tämän puolison ja Archerin uuden tyttöystävän illanviettoa. Pidän jaksosta kahdesta syystä: sen kerronta on tiivistä ja napakkaa, ja se kuvaa selvän muutoksen Lanan ja tämän uuden puolison suhteessa. Myös Archer oppii jakson aikana itsestään uutta. Mainita täytyy lisäksi kauden päätösjakso Cold Fusion, jossa Archer lopulta osoittaa kasvaneensa ihmisenä ja jonka Werner Herzog -parodia on ylivoimaisen hauska, sekä Helping Hands, jossa Archerin jalkavamma avaa hänelle mahdollisuuden empatiaan muita invalideja kohtaan. Myös ”Mortal Kombat -jakso” eli Bloodsploosh on kirjoitettu napakasti erityisesti Cherylin dialogin osalta, vaikka muutoin jakso ei suosikkieni joukkoon nouse.

Vaikka Abbiejean on kasvanut ilman isäänsä, on tämä perinyt Archerilta tiettyjä piirteitä.

Archerin 11. tuotantokausi on ”ihan hyvä”. Olisin odottanut sarjalta enemmän jatkuvajuonisuutta ja hahmojen kehitystä. Lisäksi haluaisin jo päästä käsiksi Maloryn menneisyyteen: miksi hän on niin kauhea ihminen ja epätasapainoinen äiti? Alan epäillä, etteivät sarjan käsikirjoittajat aio käsitellä aihetta – onhan takana jo kaksinumeroinen summa tuotantokausia. Kaudella pedataan tilaa uusille tarinoille – erityiseseti Abbiejeanin ja Archerin välinen suhde jää vielä kysysmerkiksi ja suorastaan vaatii ruutuaikaa tulevilta tuotantokausilta. Jatkoa on luvassa: 12. kauden tuotanto on jo vahvistettu.

Sarjalle kokonaisuutena kirkkaat viisi tähteä.

*****

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s