Jos minulta kysytään, Bojack Horseman on paras animoitu komediasarja maailmassa. Kyllä: se on parempi kuin Rick and Morty. Kyllä: se on parempi kuin Archer. Kyllä: se on parempi kuin [laita tähän haluamasi animoidun komediasarjan nimi]. En rohkene aivan suoraan nostaa sitä genreriippumattomasti parhaan TV-sarjan asemaan, mutta lähelle mennään.
Bojack Horseman käynnistyy kepeähkönä komediana, mutta saa yhä synkempiä sävyjä tuotantokausi toisensa jälkeen. Oma polkuni Bojackin kanssa ei alkanut helposti: Vuonna 2017 katsoin sarjasta yhden jakson. En rakastunut välittömästi, ja meinasin jättää homman sikseen. Katsoin vielä toisen ja kolmannen jakson, ja aloin lämmetä sarjan omituiselle maailmalle ja hulluille henkilöhahmoille. Vasta toisella tuotantokaudella aloin pitää Bojack Horsemanista varauksettomasti.
Lopulta huomasin nielleeni sarjan neljä ensimmäistä tuotantokautta alle kahdessa viikossa. Iltaisin oli mukavaa lähteä töistä kotiin, sillä tiesin, että kotona minua odottaa Netflixin lämmin lepatus. Kun olin ahminut julkaistut tuotantokaudet, minua oksetti. Silti tahdoin lisää.
Bojack Horsemanille on annettava aikaa – makeimmat hedelmät eivät kypsy nopeasti. Mitä paremmin opit hahmot tuntemaan, sitä syvemmin heidän ongelmansa koskettavat – ja sitä enemmän saat myös nauraa.
Olen huomannut, että Bojack Horsemanista pitävät ennen kaikkea ihmiset, jotka täyttävät nämä kaksi kriteeriä:
- Heidän tuntemuksensa (amerikkalaisesta) populaarikulttuurista on keskimääräistä laajempi, ja
- Heissä on syntynyt syvä, itsetietoinen tarve pohtia, miksi elämä on sellaista kuin se on.
Karkeasti ottaen voisi sanoa, että Bojack Horseman ei sovi iloisille ihmisille. Jos olet iloinen ihminen, lopeta tämän lukeminen ja tee jotakin hyödyllisempää.
Sarjan nimihahmo Bojack Horseman (Will Arnett) on parhaat päivänsä nähnyt televisiojulkkis, joka näytteli 90-luvulla suositussa Horsin’ Around -sitcomissa. Suosio nousi Bojackin hattuun ja työnsi tämän jyrkkään alamäkeen. Horsin’ Aroundin tuotannon lopettamisen jälkeen Bojackille jäi vain luksuskoti Hollywoodin rinteillä, krooninen päihdeongelma, vaikea luonne ja joukko rikkinäisiä ihmissuhteita.
Sarjan alussa Bojack suunnittelee tekevänsä näyttävän paluun julkisuuteen elämäkertansa myötä. Elämäkerran kirjoittamisessa häntä auttavat hänen agenttinsa ja (ex-)rakastajattarensa Princess Carolyn (Amy Sedaris) ja haamukirjailija Diane Nguyen (Alison Brie). Hoodeilla heiluvat myös Dianen poikaystävä ja Bojackin rakkain vihollinen Mr. Peanutbutter (Paul F. Tompkins) sekä hyväntahtoinen pummipoika Todd Chavez (Aaron Paul), joka majailee Bojackin sohvalla ja pitää tälle seuraa vaikeina hetkinä.
Näennäisesti sarja kertoo Hollywoodin (tai Hollywoon, kuten sitä aletaan sarjassa kutsua) ja koko viihdeteollisuuden pinnallisuudesta ja raadollisuudesta. Hahmojen ongelmat eivät kuitenkaan liity niinkään viihdeteollisuuteen, vaan huonoon itsetuntoon ja henkisiin haavoihin, joita elämä on heihin lyönyt.
Mitä paremmin tutustumme Bojackiin ja kumppaneihin, sitä selvemmin näemme heidän itsetuhonsa ja surunsa. Käytännössä jokainen sarjan keskeisistä hahmoista on rikki, kukin omalla ainutlaatuisella tavallaan. He kaikki pitävät päänsä pinnan yläpuolella ja jatkavat hengittämistä parhaansa mukaan, säröistä ja ruhjeista huolimatta. Tyyli on vapaa.
Bojack on, kuten hänen Beatrice-äitinsäkin hänelle sanoo, ”syntynyt rikkinäisenä”. Kukapa tämän tietäisi paremmin kuin juuri Beatrice, joka on traumatisoinut ainoan lapsensa jatkuvalla painostuksella, väheksynnällä ja kritiikillä? Ensimmäisten kolmen tuotantokauden ajan näemme Beatricen hirviönä, mutta neljännellä kaudella saamme tutustua hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Ymmärrämme, että Bojackin perhetaustassa piilee trauma, joka siirtyy sukupolvelta toiselle, kehittyy, kasvaa ja muuttaa muotoaan. En ole koskaan nähnyt komediasarjassa näin upeaa kuvausta ylisukupolvisesta traumasta.
Bojack sanallistaa oman surunsa ja viallisuutensa tyhjentävästi ensimmäisellä tuotantokaudella:
You know, sometimes I think I was born with a leak, and any goodness I started with just slowly spilled out of me and now its all gone. And I’ll never get it back in me. It’s too late. Life is a series of closing doors, isn’t it?
Kaikkein voimakkaimmin rikkinäisyyden teemat nousevat esille Bojackin ja haamukirjailija Dianen yhteentörmäyksissä. Myös Dianen varhaisimmat haavat ovat syntyneet lapsuudessa: hän ei saanut perheeltään arvostusta tai tukea, vaan pilkkaa ja hyljeksintää. Diane onnistuu kuitenkin pitämään paketin kasassa huomattavasti paremmin kuin Bojack, joskin myös hänen kohdallaan nuoruuden kokemukset näkyvät vaikeina ihmissuhteina ja kyvyttömyytenä kokea onnea.
Oikeastaan koko sarja kietoutuu nimenomaan Bojackin ja Dianen hahmojen ympärille. He tapaavat sarjan ensimmäisessä jaksossa ensimmäistä kertaa ja tuotantokausien mittaan lähentyvät ja loittonevat toisiaan epätasaisessa aaltoliikkeessä. Jungilaisittain voisi kai sanoa, että he ovat anima ja animus, kuin saman entiteetin feminiininen ja maskuliininen ilmentymä. Heidän suhteensa perustuu kahteen asiaan: jaettuun tyhjyyden tunteeseen, jonka ansiosta he ymmärtävät toisiaan paremmin kuin kukaan muu, ja omituiseen riippuvuuteen, jossa he hoivaavat ja lääkitsevät vuorotellen toisiaan. Yleensä Diane on asetelmassa hoivaava osapuoli, mutta toisinaan roolit vaihtuvat.
Diane on kuin Bojackin vereslihaisen omantunnon ruumiillistuma. Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä enemmän saamme todistaa Bojackin myrkyllisyyttä. Pääsääntöisesti hän ei halua vahingoittaa ihmisiä ympärillään – hän ei vain osaa olla parempi kuin on, tai ei ole tarpeeksi motivoitunut yrittämään. Bojack on haavainen, mutta myös itsekäs. Diane tarjoaa heijastuspinnan hänen teoilleen – juuri Dianen silmien kautta näemme ja ymmärrämme, kuinka suurta tuhoa Bojack ympärillään aiheuttaa.
Syksyllä 2017 #metoo-ilmiö levisi netin jokaiseen kolkkaan. En tiedä, missä määrin #metoo vaikutti Bojack Horsemanin käsikirjoittajiin – oli asiassa kausaaliyhteyttä tai ei, #metoon henki on vuonna 2018 ensi-iltaan tulleessa viidennessä tuotantokaudessa vahvasti läsnä. Bojack Horseman onnistuu havainnollistamaan komeasti sen ristiriidan, joka syntyy miesten ja naisten välille käytännössä aina, kun puhutaan häirinnästä ja väkivallasta: miehet voivat valita, mitä he asiasta ajattelevat vai ajattelevatko mitään, mutta naiset eivät pääse omaa rooliaan karkuun. Diane kiteyttää ongelman toteamalla Bojackille, ettei naisena oleminen ole hänelle mikään harrastus. Tuotantokauden loppupuolella tuodaan esille myös ajatus siitä, ettei kukaan identifioi itseään mieheksi, joka ahdistelee naisia – ahdistelu ja suoranainen väkivalta tulevat valitettavan usein yllätyksenä tekijälle itselleenkin, mikä ei suinkaan vähennä tekijän syyllisyyttä tai vastuuta.
Kuudennella tuotantokaudella edetään #metoosta yhä konkreettisemmin cancel-kulttuuriin, kollektiivisen anteeksiannon mahdollisuuksiin, tilintekoon ja katumukseen. Netflix saneli sarjan päättymisen aikataulun – sarjan tekijät olisivat mielestäni tarvinneet vielä vähintään yhden tuotantokauden lisää voidakseen solmia kiinni kaikki sarjan mittaan auki jääneet langanpätkät.
Osa hahmoista jää vaille sulkeumaa. Odotin perusteellisempaa läpikäyntiä Bojackin isän Butterscotch Horsemanin menneisyydestä. Butterscotch on kaikessa vittumaisuudessaan mahdottoman kiinnostava hahmo, mutta taustatarinan puutteen vuoksi yksiulotteinen ja vaikea ymmärtää. Silti hän on vaikuttanut Bojackin kehitykseen yhtä lailla kuin Beatrice, jonka menneisyyttä ja traumoja käsitellään sarjassa usean jakson verran – olkoonkin, että Butterscotchin tapa olla isä oli usein pelkkää poissaoloa. Uskon, että tekijät olisivat luoneet Butterscotchin hahmoon ja historiaan enemmän valoa, jos aikaa olisi ollut enemmän.
Butterscotch ei ole ainoa hahmo, jonka tarina jää ikään kuin kesken. Tämä on ymmärrettävää: sarjan lopettamispäätös tuli yllättäen, ja olisi epäoikeudenmukaista vaatia kunnollista sulkeumaa kaikille sarjan hahmoille yhden (joskin pitkän) tuotantokauden aikana. Silti: ottaen huomioon, kuinka ahtaalle tekijät sarjan loppua valmistellessaan joutuivat, saivat he sarjan päätökseen suorastaan hämmentävän tyylikkäästi.
Vaikka sulkeumaa ei kaikille sarjan hahmoille ehditä punoa, se onneksi saavutetaan kahden tärkeän sivuhahmon kohdalla. Tämän linkin takaa aukeaa hurja spoileri kuudennelta tuotantokaudelta.
Lisäksi Bojack Horseman on pitkään ikään kuin irvaillut sulkeuman konseptille jo pitkään. Horsin’ Aroundin viehätys perustui sulkeumaan – vajaan puolen tunnin mittaisen sitcom-jakson aikana käytiin orjallisesti läpi alku, keskikohta ja loppu, minkä jälkeen palattiin aina samaan muuttumattomaan lähtötilanteeseen. Bojack Horseman ei kuitenkaan ole Horsin’ Around – se muistuttaa paljon enemmän tosielämää, emmekä me saa tosielämässä nähdä sulkeumia läheskään niin usein kuin haluaisimme.
Äkkiseltään Bojack ei vaikuta erityisen helposti samaistuttavalta hahmolta: hän on ökyrikas ja kuuluisa. Luulisi, että nämä piirteet tekevät hänen kohtaloonsa eläytymisen vaikeaksi – mutta kun asiaa miettii tarkemmin, juuri tämä asia tuo Bojackin lähemmäs katsojia. Nuorena jokainen tahtoo olla tähti. Jokainen tahtoo onnistua, loistaa ja menestyä. Jokainen tahtoo jäädä historiaan ja tehdä asioita, joihin muut eivät pysty. Bojack ilmentää tätä ajatustamme – ja jos tarkemmin hänen uraansa katsotaan, myös hän on epäonnistunut. Vaikka hän on ansainnut valtavan omaisuuden sitcom-urallaan, ei hän koskaan saavuttanut perheensä arvostusta työllään. Myöskään Bojackin itsekunnioituksessa ei ole hurraamista: vaikka hän on luonut kokonaisen omaisuuden näyttelijänä, pelkää hän jatkuvasti, ettei itse asiassa osaa näytellä. Tähän epävarmuudeen meidän katsojien on helppo samaistua.
Myös Diane käy läpi samaa tuskaa sarjan loppupuolella. Hän istuu läppärin ääreen ja alkaa kirjoittaa vakavaa esseeteostaan – omaa magnum opustaan. Dianen tilanne havainnollistaa hyvin yleistä kokemusta, johon melkein jokainen meistä törmää jossain vaiheessa elämäänsä: me unelmoimme vuosikausia tekevämme jotakin suurta, mutta matkan varrella me muutumme huomaamattamme. Ja kun tuon jonkin suuren tekeminen olisikin ajankohtaista, suureksi yllätykseksemme emme osaa tai halua toimia. Suuri tavoitteemme on muuttunut merkityksettömäksi. Emme ole enää se ihminen, joka unelman alunperin rakensi. Silloin unelmasta on ymmärrettävä päästää irti.
Mikä ihmeen komediasarja tämä tämmöinen oikein on? Uskokaa tai älkää, mutta Bojack Horseman on traagisuudessaan äärettömän hauska sarja. Murheen, päihdeongelmien, väkivallan ja masennuksen vastapainona sarjassa on upeaa, asiatonta ja räjähtävää huumoria. Se on pisteliästä ja tummanpuhuvaa, muttei tämän päivän mittapuulla erityisen ”törkeää” tai tulenarkaa. Huumoria johdetaan absurdeista tilanteista ja tapahtumista, oudoista hahmoista ja heidän välisistä suhteistaan (mitä pitäisi ajatella kissasta ja hiirestä, jotka ryhtyvät seurustelemaan?), menneille vuosikymmenille ominaisista ilmiöistä (”This is a song from the 80’s!”) ja siitä, että hahmot päästelevät suustaan asioita, joita ei oikeasti ”saisi” sanoa.
Bojack Horseman on ennen kaikkea tarina Bojackin ja Dianen suhteesta. Me näemme heidän suhteensa alku- ja loppupisteen – ja kaiken siltä väliltä. Vaikka Diane ja Bojack ovat syvästi rikkinäisiä olentoja, he oppivat toisiltaan paljon ja tulivat ymmärtääkseni sen seurauksena ainakin jossain määrin rehellisemmiksi ja onnellisemmiksi ihmisiksi.
Minä rakastan tätä sarjaa.
Jos olet jo katsonut Bojack Horsemanin kaikki kaudet etkä pelkää spoilereita, tsekkaa tämä: 10 parasta Bojack Horseman -jaksoa
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 