Elaine Cunninghamin Drowin tytär (1995) kuuluu Forgotten Realms -sarjaan, joka tunnetaan ennen kaikkea R. A. Salvatoren Musta haltia -kirjoista ja Drizzt Do’Urdenin hahmosta. Salvatoren teoksia pidetään yleisesti ”halpisfantasiana”, ja tuo leima onkin levinnyt pitkälti myös muihin Forgotten Realms -kirjoihin. Tämä ei tee täysin oikeutta Drowin tyttärelle tai muille Elaine Cunninghamin kirjoille. Myös Cunningham kirjoittaa bulkkifantasia, mutta hän tekee sen paljon taitavammin kuin Salvatore tai vaikkapa Dragonlance-parivaljakko Hickman & Weis.

Luin Drowin tyttären ja jokusen muun Cunninghamin teoksen yläasteikäisenä. Halusin nyt kokeilla, miltä tällaisen fantasian lukeminen tuntuu hieman vanhempana. Odotukset eivät olleet korkealla – kokeilin pari vuotta sitten paluuta Dragonlancen maailmaan, eikä se trippi ollut mukava. Cunningham yllätti kuitenkin positiivisesti.

Drowin tytär on ensimmäinen osa Drowprinsessa-kirjasarjaa, joka kuvaa drowhaltia Liriel Baenren seikkailuja. Toisin kuin haltiat yleensä, maan alla Uumenenalassa asuvat drowit ovat petollisia, itsekkäitä ja kilpailunhaluisia. Drowien yhteiskunta on vahvasti matriarkaalinen, ja useimmat miehet saavat drowyhteisöissä tyytyä apupojan, opettajan tai soturin asemaan.

Nuori Liriel on sekä syntyperänsä, maagisten lahjojensa että kauneutensa vuoksi poikkeusyksilö kotikaupungissaan Menzoberranzanissa. Hän tahtoo kehittää taitojaan magian saralla, mutta kaupungin valtasuhteiden vuoksi Baenren suvun matriarkka lähettää Lirielin Arach-Tinilithiin, jossa hänen on tarkoitus opiskella Lloth-hämähäkkijumalattaren papittareksi. (Joko drowinkieliset nimet alkavat riittää?) Kapinamieli kytee Lirielissä. Hän kiinnostuu maanpinnan maailmasta ja päättää tehdä sen, mihin vain harva drow on ryhtynyt: nousta maan päälle. Matka valon maailmaan on Lirielille äärimmäisen vaarallinen, sillä jokaisen drowin synnynnäinen taikavoima kuihtuu pois heidän poistuessaan Uumenenalasta. Näin käy myös Lirielille.

Toinen teoksen keskeisimmistä hahmoista on soturi Fjodor Rashemenilainen. Rashemenilaiset ovat tunnettuja taisteluraivoksi kutsutusta, transsinomaisesta tilasta, joka tekee heistä väsymättömiä ja vaarallisia taistelijoita. Fjodorin ongelmana on, että hän ei hallitse omaa taisteluraivoaan, vaan vaipuu uhkatilanteessa tahtomattaankin raivon valtaan. Silloin hän enää erota ystävää vihollisesta, vaan saattaa käydä myös kumppaneidensa kimppuun. Fjodorin tavoitteena on löytää keino, jolla hän voi hallita taisteluraivoaan.

Lirielin ja Fjodorin tiet risteävät. Aluksi he ovat toisilleen vihollisia, mutta huomaavat pian voivansa hyötyä yhteistyöstä. Heidän lähtökohtansa ja tapansa ovat erilaiset, eikä kulttuurien yhteentörmäyksiltä vältytä. Petollisuuteen ja omaneduntavoitteluun tottuneen Lirielin on vaikea ymmärtää Fjodorin kirkassilmäisyyttä ja suoraselkäisyyttä, jotka näyttäytyvät paikoin hänelle silkkana itsetuhoisuutena. Tämä kulttuurien ja luonteiden välinen ero on kirjan kiinnostavimpia elementtejä.

Oma lempikohtaukseni kirjassa on se, jossa lukija kohtaa Fjodorin ensimmäistä kertaa. Fjodor on päättänyt tunkeutua metsän keskellä sijaitsevaan mökkiin, sillä hän aavistaa, että hänen etsimänsä amuletti on mökissä. Valitettavasti mökki ei ole mikä tahansa hökkeli – sillä on linnun jalat, joilla se tepastelee ympäri pientä metsäaukiota. Kohtaus oli jäänyt vahvasti mieleeni ensimmäiseltä lukukerralta. Linnunjalkainen mökki lienee lainaa slaavilaisesta kansanperinteestä, jossa tunnetaan Baba Yaga -niminen, linnunjalkaisessa mökissä asuva noita.

Ennen teoksen uusintakierrosta yritin palauttaa mieleeni mahdollisimman paljon yksityiskohtia teoksesta. Silti Baba Yaga -mökkikohtaus oli ainoa kohtaus, jonka pystyin selvästi muistamaan. Lisäksi muistin tärkeimmät hahmot eli Lirielin ja Fjodorin, ja sen, että he eroistaan huolimatta ryhtyvät yhteistyöhön. Kaikki muu oli pyyhkiytynyt mielestäni pois.

Kun luin teosta uudelleen, kaikki sen elementit tuntuivat kuitenkin tutulta: ”Niin juu, tässä oli tämäkin juttu”… On jännittävää muistaa ja kokea tutuiksi asioita, jotka olin jo unohtanut täysin. Kirjan loppuun päästessäni koko teos tuntui läpikohtaisin tutulta.

Kaunokirjallisilta arvoiltaan Drowin tytär ei vakuuta – eikä sen tarvitsekaan, onhan kyse kioskifantasiasta.  Teos on täynnä alleviivaavaa elehdintää ja kirvelevää tunteilua – aivan kuten kaikki oman lajityyppinsä teokset. Cunningham tekee kuitenkin työnsä verrattain tyylikkäästi. Mistään pahimman luokan fantasiasiirapista ei ole kyse. Suomenkielinen käännös on kiitettävän huolellisesti tehty.

Elaine Cunningham: Drowin tytär (Daughter of the Drow, 1995, suom. 2000)
Lukuhaasterasti: 31. Fantasiakirja.
Mistä peräisin: Kirjastosta.