Prince of Darkness (Suomessa myös nimellä Pimeyden valtias, 1987) on John Carpenterin klassikkoelokuva, joka yhdistelee keskenään tieteen ja uskonnon maailmaa. Kävin katsomassa elokuvan ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen, kun tamperelainen Cinemadrome-festivaali esitti sen filmiltä viime viikonloppuna.
Unohduksiin vajonnut Unen veljeskunta on vuosituhansien ajan vartioinut autiokirkon kellariin kätkettyä salaisuutta. Kun veljeskunnan viimeinen jäsen kuolee ja jättää jälkeensä päiväkirjan, alkaa paikallinen pappi selvittää, mitä kirkon kellarissa on meneillään. Pian hän hälyttää paikalle paikallisen yliopiston fysiikanopettajan eli tohtori Birackin. Hän puolestaan kokoaa yliopiston parhaista opiskelijoista moniammatillisen tutkimusryhmän, joka suuntaa tutkimaan kirkon kellaria.
Mitä kellarista sitten löytyy? Suuri sylinteri täynnä vihreää mönjää ja paksu latinankielinen kirja, jossa kerrotaan, että sylinterin sisällä on itse Saatana. Tämän tehtävä on avata portti oman todellisuutemme ja antimaterian maailman välille ja päästää näin itse Pahuuden ylin ilmentymä eli Antijumala meidän keskuuteemme.
Yliopiston väki on ihmeissään. Sylinterin sisältö ”käyttäytyy” tavalla, joka ei ole millekään fyysiselle aineelle ominainen. Fyysikot hämmästelevät sylinteristä valuvaa datavirtaa ja teologian opiskelija kääntää latinankielistä kirjaa, jonka kertoma tarina muuttuu sivu sivulta oudommaksi. Pappi halailee nurkassa Raamattuaan. Ja kun sylinterin sisältö purkautuu, on sillä tutkijoiden mieliin ja käytökseen kummallinen vaikutus. Lisäksi yliopistoväki alkaa nähdä varoituksenomaista unta varjomaisesta hahmosta.
Prince of Darknessin alkuasetelma on mehukas. Tapa, jolla elokuvassa yhdistetään uskonnollista ja tieteellistä kontekstia, tuo mieleen aika monta hyvää sarjaa ja elokuvaa – mainittakoon esimerkkeinä vaikkapa Twin Peaks ja Alien/Prometheus-elokuvat (niistäkin olen joskus kirjoitellut: Alien – Kahdeksas matkustaja, Alien: Covenant ja Prometheus). Valitettavasti aiheen kehittely tyssää alkutekijöihinsä, kun hahmot aloittavat riivauselokuville ominaisen huutamisen ja juoksentelun. Toisaalta elokuvassa on kiehtovaa Kristus-symboliikkaa: yksi henkilöhahmoista päättää asettaa henkensä alttiiksi pelastaakseen maailman Antijumalalta.
Toistuva uni varjomaisesta hahmosta on kiehtova, ja sen alkuperä jää vaille tyhjentävää selitystä. Vaikuttaa siltä, että uni ei ole oikeasti uni, vaan viesti tulevaisuudesta. Mutta kuka sen on lähettänyt ja miksi? Uskon löytäneeni tähän aukottoman tulkinnan, mutta jätetään sen tarkempi käsittely toisaalle. John Carpenter saattaa muuten suunnitella TV-sarjaa Prince of Darknessista – ehkä sen myötä saamme lisätietoja outojen unien alkuperästä.
Esteettiseltä kannalta Prince of Darkness on ainutlaatuinen elokuva. Sen ”peilikohtaukset” voisi melkeinpä olla peräisin Luis Buñuelin tai Jean Cocteaun elokuvasta. Myös sylinteristä kattoa kohti ”valuva” vesi on toteutettu visuaalisesti todella kiehtovalla tavalla. Mainita täytyy myös elokuvan musiikista, joka on taattua kasarisyntikkaa.
***
Prince of Darkness -näytöksen aikana muistin, miksi en juuri koskaan käy elokuvissa: koska elokuvanäytöksissä on muita ihmisiä. Olen hyvin suvaitsematon muista katselijoista lähteviä häiriöääniä, hajuhaittoja ja muita ärsykkeitä kohtaan. Erityisesti teinimeininki, joka kikattelee ja mölyää Finnkinon näytökset pilalle, kannustaa pitämään loitolla elokuvateattereista. Niagaran ja muiden vastaavien, maakuntakohtaisten elokuvakeskusten teatterit ovat yleensä rauhallisempia, mutta kyllä vain niissäkin porsastellaan.
Prince of Darkness nauratti Cinemadromen yleisöä kovasti. Mä ymmärrän, miksi näin: elokuva ei ole kestänyt aikaa kovin hyvin. Osa näyttelijöistä ylinäyttelee. Erikoistehosteet näyttävät juuri siltä mitä ovatkin, eli 80-luvulla tehdyn kauhuelokuvan erikoistehosteilta. Lisäksi Prince of Darknessissa on myös varta vasten kirjoitettua huumoria. Esimerkiksi Brian Marshin (Jameson Parker) pikkutuhmat läpät ja Walterin (Dennis Dun) kökköhuumori eivät ole syntyneet elokuvaan tahattomasti.
Mä ymmärrän, miksi Prince of Darkness naurattaa. En silti nauranut mukana, sillä saan elokuvasta kuin elokuvasta enemmän irti silloin, kun suhtaudun sen tekoajan ihanteisiin ymmärtäen ja sen tekijöihin myötämielisesti – en ivallisesti. Ja vain tällaisten lähestymistavan myötä voin arvioida elokuvaa siten, että teen oikeutta sen perimmäiselle luonteelle. Ihminen, joka viitsii katsoa elokuvaa vain omasta kapeasta näkökulmastaan käsin, kokee sen väistämättä yksipuolisesti ja vaillinaisesti.
TL; DR: Kikattelu vanhalle elokuvalle on merkki laiskuudesta.
Elokuva on kollektiivinen kokemus, sanotaan. Ja vitut, sanon minä. Saa nähdä, milloin eksyn seuraavan kerran elokuvateatteriin – kuinka kauan kestää unohtaa, miten kertakaikkisen ankeaa muiden ihmisten läsnäolo on?
Yritän pyyhkiä asian mielestäni seuraavaan Cinemadromeen mennessä.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 
Muistan jopa jotenkin pitäneeni tästä aikoinaan…
Nautin kun saan olla elokuvateatterissa yksin! Se on tapshtunut muutaman kerran. Kitanon Violent Cop oli maagista katsoa yksin pimeässä salissa. Ja kun seuraavana päivänä menin kattoon uuelleen, meitä oli neljä. Itselleni ”maailman parhaan elokuvan” Psykon haluaisin nähdä yksin. Sen kävin katsomassa 3 kertaa joskus 80-luvulla. Tosin silloin porukkaa oli katsomossa.
Höpinä kollektiivisesta kokemuksesta sai sinulta ihan oikean kommentin.
TykkääTykkää
Elokuvakerhoaikoina sattui pari kertaa niin, että olimme kerhon järjestäjäporukan kanssa lähes ainoat katsojat. Se oli aina ikävää – vaikka elokuva olisi itsessään ollut kiva kokemus, varjosti mieltä harmistus siitä, että olimme tehneet leffan markkinoinnissa tai valinnassa jotakin väärin, kun porukkaa ei kerran tullut paikalle.
Yksin en ole koskaan elokuvanäytöksessä ollut, mutta läheltä liippaa: Jari Halosen Kalevalan kävin katsomassa näytöksessä, jossa oli tasan yksi maksanut katsoja. Sekin suretti – joku tekee isolla vaivalla elokuvan ja sitten sitä tulee katsomaan näytökseen vain yksi ihminen! (Itse en maksanut näytöksestä, koska tein vapaaehtoishommia elokuvakeskuksella ja sain siksi käydä näytöksissä ilmaiseksi.)
Olen niin pragmaattinen, etten siis varmaankaan osaisi nauttia yksityisestä elokuvanäytöksestä – surisin koko elokuvan ajan sitä, kuinka paikalliset elokuvakeskukset ovat katsojakadon vuoksi vaarassa nääntyä hengiltä.
TykkääTykkää
Tuli muutama asia mieleen, kun luin tekstiäsi.
Olen huomannut, että itseäni häiritsevän ja hyvän naurun ero on kohteessa ja alavireessä.
Carpenter on erityisen ongelmallinen tapaus, koska moni hänen elokuvistaan on niin humoristisia moodiltaan. Selkein esimerkki on varmasti Dark Star.
Koen, että hänen tarkoituksensa on usein ollut naurattaa muillakin kuin pelkillä vitseillä, eli tehdä campia, ironista ja huonoa makua edustavaa viihdettä.
Siksi olen havainnut, että vaikkapa hänen elokuviensa huono näyttely on tarkoituksellista. Roddy Piper on täysi puupökkelö mutta sopii pulpiin They Liveen.
Silti kaikelle (ajan vaatetyylit, musiikin käyttö, jne) kikattaminen on todella rasittavaa, koska se liukuu huumorin ymmärtämisestä vain siihen mainitsemaasi ivaan.
Tosin joskus ei. Ensimmäiselle Terminaattorille, sen tyylille ja tehosteille, nauraminen on mielestäni tarpeettoman ivallista, Death Wish 3:lle ei.
Usein ero on siinä, kuinka paljon ajattelee elokuvan tekijöitä ”vakavasti otettavina”, pitää elokuvan aiheesta tai kunnioittaa tiettyä aikakautta. (Muistaakseni Tomás Kulka pohti Taide ja kitsch -kirjassaan, että moni maalaustaiteen klassikko olisi nykypäivänä tehtynä roskaa, mutta kunnioittava suhtautuminen historiaan on suojellut niitä.)
Huomaan tämän asenteen ainakin itsessäni. Joskus iva vituttaa. Joidenkin toisten tekijöiden tapauksessa en välitä vähääkään.
Esimerkiksi mykkäelokuvien näyttelemiselle nauraminen ärsyttää minua, mutta joskus niissäkin on oikeasti huonoa ylinäyttelyä jopa ajan omalla mittapuulla, jolloin nauramisesta ei voi pahastua.
Moni 1910-luvun elokuva on sellaista önktönkkiä, että myötämielisyys olisi osaltani teeskentelyä ja vaikka kuinka parhaalla tahdolla haluaisin, ei kiinnostukseni aikakautta kohtaan riittäisi peittämään sitä, että katson tylsää roskaa. Silloin reaktioksi kelpaa myös nauru.
Historialliselta näkökannalta huomaan, että annan teokselle anteeksi niin kauan, kun sen estetiikka ylittää reilusti ideologian ja naurettavuuden.
Kun niin ei enää ole, syntyy inho. Näistä syistä en voi sietää Kansakunnan syntyä, Panssarilaiva Potemkinia tai Leni Riefenstahlin germaanisia perstöräyksiä, mutta pidän Metropoliksesta ja Miehestä ja elokuvakamerasta.
Jälkimmäisten estetiikan rikkaus ja kekseliäisyys riittää mielessäni peittämään niiden naiivin ytimen ja kasvattaa ne suuriksi teoksiksi. Edellisissä propaganda on niin härskiä, että estetiikka häviää sille.
Mielestäni sellaisten elokuvien tapauksessa nauraminen voi joskus olla jopa velvollisuus, jos se vain on mahdollista.
TykkääTykkää
Minun piti mutustella kommenttiasi pari päivää.
Tässä asiassa olen täysin samoilla linjoilla: ”Usein ero on siinä, kuinka paljon ajattelee elokuvan tekijöitä ”vakavasti otettavina”, pitää elokuvan aiheesta tai kunnioittaa tiettyä aikakautta. — — Joskus iva vituttaa. Joidenkin toisten tekijöiden tapauksessa en välitä vähääkään.”
Kun pohdin asiaa tarkemmin, huomaan että ivallinen nauru ärsyttää ennen kaikkea silloin, kun se kohdistuu sellaisiin tekijöihin, joihin itse suhtaudun lempeästi – Carpenter hyvänä esimerkkinä. Näin pikkumainen sitä ihminen on – kun omia lemmikkejä dissataan, ihminen ärtyy. No, ei tässä sentään aivan koko totuus ole. Yritän katsoa vakavalla naamalla myös sellaisia elokuvia, joista tai joiden tekijöistä en niin suuresti välitä, ja toivon sitä myös muilta (etenkin, jos ollaan elokuvateatterissa. Melomaanikko kuvasi tämän ylempänä olevassa kommentissa hienosti sitä, kuinka yleisön ”paska asenne” voi pilata elokuvakokekmuksen.)
Aivan elokuvahistorian varhaisvaiheiden suhteen on toki pidettävä mielessä se, että silloin elokuvakone ja se, kuinka sillä saatettiin heijastaa kankaalle liikkuvaa kuvaa, riittivät kiinnittämään ihmisten huomion. Silloin ei ollut niin merkitystä sillä, mitä kankaalla näkyi. En juuri pahoita mieltäni, jos joku tahtoo viihdyttää itseään nauramalla tällaisille elokuville.
Huonoja elokuvia on ollut aina. Campiakin on ollut jo ties kuinka pitkään. Vanhojen tai vaikkapa vieraasta kulttuuripiiristä tulevien elokuvien traditiot ovat kuitenkin meille niin vieraita, että huonoa on vaikea erottaa hyvästä.
Juuri tätä pelkään – että nykyajan yleisö on niin tuudittautunut oman aikansa elokuvien tyyliin, että kaikki, mikä ei edusta sitä, naurattaa, koska se tuntuu vieraalta. Niin minäkin joskus teen, kun kohtaan jotain sellaista, mitä en ymmärrä: nauran.
(Mä pidän Riefenstahlin elokuvista kovasti, enkä edes millään ironisella tavalla. Sen ideologinen aspekti tuntuu tänä päivänä niin irrelevantilta, että minun on helppo ohittaa se. Tykkään myös Vertovista.)
TykkääTykkää
Kyllä elokuva on mielestäni aina kollektiivinen kokemus kun sen käy teatterissa katsomassa. Toki kotikatselu mahdollistaa myös täysin yksilöllisen kokemuksen.
Olen esimerkiksi nähnyt Serbian Filmin kaksi kertaa, mutta se ei tuntunut edes samalta elokuvalta. Ensimmäisen kerran näin sen yksin ja suhtauduin elokuvaan vakavasti, elokuvan omista lähtökohdista käsin. Se oli ahdistava kokemus ja pidin elokuvasta todella paljon.
Sitten näin sen teatterissa, ja koska yleisö nauroi elokuvan övereimmissä kohdissa, se ei tuntunutkaan yhtään vakavastiotettavalta elokuvalta vaan itsetarkoitukselliselta shokeeraamiselta. Musta oikeasti tuntui siltä, että ekan katselun perusteella olisin antanut elokuvalle 5 tähteä, toisen katselun perusteella 1. Tai 0.
Onko tämä sitten hyvä vai huono asia, niin sitä en tiedä. Onhan se vähän sama kuin kuunnella jotain musiikkia levyltä ja kuunnella livenä. Jälkimmäinen antaa jotain mitä ensimmäinen ei voi antaa, mutta samalla avaa myös oven sille että omaan kokemukseen vaikuttavat ulkopuoliset tekijät. Toki tämä vertaus on ontuva, mutta yleisimmällä mahdollisella tasolla pätee melko hyvin.
Vanhoille elokuville nauramisesta mulle tulee myös Linnut mieleen. Onhan siinä todella koomisen vanhentuneet erikoisefektit, mutta osaan silti katsoa sitä jännittävänä trillerinä. Toisin kuin ne eräät, jotka nauroivat aina kun lintuja näkyi kuvassa.
TykkääTykkää
Sulla on ollut Serbian Filmin kanssa hyvin samanlainen kokemus kuin minulla Prince of Darkenssin suhteen, joskaan oma elämykseni ollut aivan noin polarisoitunut. Olisin itse kokenut tilanteen hyvin samalla tavalla.
Tämä herättääkin sen kysymyksen, onko vuonna 2018 ylipäätään mahdollista katsoa kauhuelokuvia elokuvateatterissa niin, että kukaan ei röhönaurullaan pilaa (muuta?) kokemusta. Havaintojeni mukaan yleisö on myös kauhuun erikoistuneilla festivaaleilla niin ”epäsensitiivistä”, ettei kikattelulta välty sielläkään. (Minulla tosin on kokemusta vain Cinemadromesta, NightVisionsista ja pienestä lahtelaisesta Kobrakino-festivaalista, jossa nauru ei ollut ongelma – paikalla kun yleensä ei ollut meidän festivaalin järjestäjien lisäksi montaa katsojaa. :D)
Niihin aikoihin, kun olin mukana elokuvakerhotoiminnassa, katsoin kaksi ensimmäistä The Human Centipede -elokuvaa teatterissa hyvin pienellä porukalla ns. yksityisnäytöksessä – vain 2-4 ihmistä. Ykkösleffa vielä meni, mutta kakkososa oli jotain aika kauheaa. Ilman kikattelevia katsojia elokuvat voivat olla teatterielämyksinä äärimmäisen voimakkaita: on vain suuri screeni, hyvä äänentoisto ja oma kokemusmaailma. Mieli ei pääse karkaamaan llikaisiin sukkiin olkkarin lattialla samalla tavalla kuin kotikatsomossa. Ja kun The Human Centipede II -kokemuksestani puuttuivat myös kikattelijat, oli kokemus turhankin voimakas. No, voin syyttää vain itseäni – olisihan minun pitänyt tietää, millainen leffa on kyseessä.
TykkääTykkää
Human Centipede II on kyllä tosi hyvä esimerkki myös. Itse olen nähnyt sain vain yksin kotona tv-ruudulta, jolloin se avautui suhteellisen ”vakavana” (eli järkyttävänä) elokuvana. Täydessä teatterissa se ei varmastikaan olisi tuntunut miltään muulta kuin itsetarkoitukselliselta shokeerauskomedialta.
Elokuvien näkeminen yksin teatterissa on kyllä suurta luksusta, mutta tilaisuudet sellaiseen lienevät sen verran harvoja – varmaan vain festariaktiivit, teatterien työntekijät ja ökyrikkaat voivat joskus päästä kokemaan sellaista – että sitä voi tuskin pitää minään standardina siitä miten elokuvat ”pitäisi” nähdä.
Voi olla, että Serbian Filmille ja Human Centipedeille nauraminen johtuu epäsensitiivisyden lisäksi myös jostain kognitiivisesta puolustusmekanismista. Jos elokuvassa näytetään tarpeeksi kamalia asioita, kaikki katsojat eivät välttämättä pysty käsittelemään näkemäänsä muuten kuin nauramalla. Ehkä tämä pätee vain harvoihin elokuviin eikä valtaosaan kauhusta. Toisaalta joillekin varmaan kaikki kauhu on niin kamalaa että on pakko nauraa pelko pois.
Ja sitten on toki sekin aspekti, ettei vanhoja kauhuelokuvia voi katsoa nykyään kauheina elokuvina. Ajattomien kauhuklassikkojen vetovoima perustuu ainakin mun kokemuksen mukaan ihan muista asioista kuin aikaa kestävästä säikyttelystä. Jos katsojat vaan odottavat saavansa kivoja jump scareja eivätkä esim. 1980-luvun ajankuvaa, niin sitten juuri tällaisiin elokuviin voi reagoida varsin epäkunnioittavalla tavalla.
TykkääTykkää
”Jos elokuvassa näytetään tarpeeksi kamalia asioita, kaikki katsojat eivät välttämättä pysty käsittelemään näkemäänsä muuten kuin nauramalla.”
Tässä olet varmasti oikeassa. Tällä tavalla nauraminen tosin nähdäkseni edellyttää elokuvalta tietynlaista, sanoisinko, muovista tai tuotettua tyyliä. Esimerkiksi Philosophy of a Knife on elokuva, jolle minun on vaikea kuvitella kenenkään nauravan – se on kuin elokuvamuotoista voimaelektroniikkaa. Mutta tällaiset elokuvat ovat hyvin harvassa.
Palaan vielä The Human Centipede II:een. Kun nyt muistelen elokuvaa, voin jotensakin ymmärtää sille nauramisen – voi jopa olla, että se in tehty naurettavaksi (ainakin ykkösosa varmasti oli). Onhan elokuva kaikkiaan skenaarioltaan niin överi, että itsekin jo ihmettelen, miksi en naura sille. Ehkä vika onkin minussa – ehkä minulla on taipumus ottaa elokuvat liian vakavasti ja toisinaan kauhistua, kun pitäisikin nauraa.
TykkääTykkää