Witchfinder General (1968) arvostelu

Witchfinder General (1968)

B-kauhuklassikko Witchfinder General pyörähti loppuvuodesta lyhyellä teatterikierroksella Finnkinoissa. Oli aikakin: kun elokuvaa yritettiin levittää Suomessa vuonna 1972, sen esittäminen kiellettiin. Päätöstä voisi taivastella pitkäänkin ja verrata Witchfinder Generalin antia moniin muihin kauhuelokuviin, jotka on samoihin aikoihin päässeet elokuvatarkastamon seulan läpi. Nyt ei kuitenkaan jaksa. Kyllä te kaikki tiedätte – elokuvatarkastamon logiikkaa ei aina voi ymmärtää.

Witchfinder General kertoo 1600-luvulla eläneestä Matthew Hopkinsista – noidantappajasta, jonka armollisen työpanoksen ansiosta Englannissa teloitettiin noitina satoja ihmisiä. Vaikka Hopkins on historiallinen hahmo ja vastuussa lukemattomien ihmisten surmista, ovat elokuvan tapahtumat suurelta osin fiktiivisiä.

Matthew Hopkinsia ajaa eteenpäin halu valtaan.

Hopkinsia ajaa ennen kaikkea halu valtaan ja rikkauteen. Hänen rinnallaan laukkaa rikoskumppani John Stearne – sadistinen paska, joka saa nautintonsa noidiksi epäiltyjen kiduttamisesta. Hopkins puolestaan ei likaa omia käsiään kuulusteluissa, ellei ole aivan pakko. Hänelle ihmisten rääkkääminen ja murhaaminen ei ole itsetarkoituksellista – ne tarjoavat ainoastaan sopivan kanavan pönkittää omaa asemaa ja kartuttaa maallista omaisuutta.

Witchfinder General tuo mieleen 1920-luvun saksalaiset ”tyrannielokuvat”, kuten Siegfried Kracauer niitä nimitti. Tohtori Caligarin kabinetti, M, Metropolis, Tohtori Mabuse ja monet muut ajan saksalaisfilmit kuvaavat yhteiskuntaa, joka on joutunut naamion takaa toimivan pahantekijän armoille. Samoin Matthew Hopkins toimii tielleen osuvissa kaupungeissa ja kylissä ehdottoman vallan mandaatilla: hän voi poimia kenet tahansa kuulusteluihin, joissa tunnustus saadaan kyllä lypsettyä kenestä tahansa.

Richard rohkenee nousta noidantappajaa vastaan. Vierellä nuorikko Sarah.

Witchfinder Generalin maailma ei kuitenkaan täysin ole mätä ja toivoton: nuori Richard Marshall rohkenee nousta pelättyä noidantappajaa vastaan. Elokuva tarjoaa katsojalle lopulta jonkinlaisen sovituksen, mutta se ei tyydytä. Kuolleet pysyvät kuolleina, ja hengissä Hopkinsin käsistä selvinneet elävät traumojensa kanssa loppuikänsä.

Witchfinder Generalia katsellessani aloin pohtia sitä, kuinka noitavainoista puhutaan tänä päivänä vertauskuvallisessa mielessä. Muun muassa Michael Haneke on verrannut #MeToo-ilmiötä noitavainoihin. Periaatteessa ymmärrän vertauksen: noidanmetsästäjä voi keksiä mielensä mukaan syytöksiä, ja kaipa tätä voidaan verrata yksittäisiin tapauksiin, joissa jotakuta on syytetty aiheetta seksuaalisesta ahdistelusta tai jostakin vielä pahemmasta.

John Stearne nauttii verenvuodatuksesta.

Vertaus kuitenkin ontuu. Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että noitavainot syntyivät silkasta vallanhalusta, joka johti hysteriaan – toisin sanoen, todisteet siitä,  että mitään noitia olisi oikeasti ollut, ovat vähäisiä.

Sen sijaan kukaan tuskin väittää, että #MeToo olisi syntynyt pelkistä perättömistä puheista. Joukkoon johtuu varmasti myös joku, joka valehtelee – epärehellisiä ihmisiä on olemassa aina. Se ei poista sitä tosiasiaa, että #MeToon pohjalla on pohjaton määrä todellisia kokemuksia – ja siksi #MeToon vertaaminen noitavainoihin on yksinkertaisesti harhaanjohtavaa ja vähättelevää.

Noita vai ei? Jos kokelas hukkuu, oli hän viaton – jos taas pysyy pinnalla, on hänet teloitettava noitana.

Witchfinder Generalin Mathew Hopkinsia esittää Vincent Price, jonka moni (mm. minä) tuntee ennen kaikkea Roger Cormanin Edgar Allan Poe -elokuvista. Price on Matthew Hopkinsina näyttävä hahmo. Vaikka Witchfinder General tuskin on Suomessa kovin katsottu elokuva, on Pricen hattupäinen ja leveäkauluksinen hahmo monelle tuttu.

Poe-filmatisoinneissa Price esittää tyypillisesti traagista (anti)sankaria, joka menettää ensin rakastettunsa ja sen jälkeen mielenterveytensä. Myös Witchfinder Generalin markkinointiin on yritetty ottaa nostetta Cormanin ja Pricen yhteisistä Poe-elokuvista: elokuvaa levitettiin nimellä The Conqueror Worm, joka viittaa yhteen Poen tunnetuimmista runoista. Witchfinder Generalilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä Poen tuotannon kanssa.

Suomessa elokuvaa on esitetty televisiossa myös nimellä ”Noidantappajat” – nimeen on kenties haettu inspiraatiota Roman Polanskin The Fearless Vampire Killers -elokuvan suomenkielisestä Vampyyrintappajat-nimestä.

Noitien teloitukset ovat koko kylän hupia.

Witchfinfer General on julma, rosoinen, synkkä ja tiivis elokuva. Alle 1,5-tuntinen elokuva loppuu ikään kuin kesken – lopulliselle sovitukselle ei anneta tilaa tai mahdollisuutta. Poljento on kiivas ja hektinen. Elokuvan ohjaaja Michael Reeves oli tuotannon aikaan vain 24-vuotias ja ohjaajana melko kokematon, mikä saattaa selittää sen hengästynyttä rytmiä. Näin nuorelle ohjaajalle elokuva on kuitenkin upea saavutus. Valitettavasti Witchfinder General jäi Reevesin viimeiseksi elokuvaksi: hän kuoli muutama kuukausi elokuvan ensi-illan jälkeen. Reeves oli kuollessaan 25-vuotias.

Valhalla Risingin, Driven ja The Neon Demonin ohjaaja Nicolas Winding Refn on muuten buukattu Witchfinder General -remaken ohjaajaksi. Seuraamme mielenkiinnolla.

*****

The Neon Demon (2016) arvostelu

The Neon Demon (2016)

Huh. Vau.

The Neon Demon (Yhdysvallat/Tanska/Ranska 2016) on erittäin hyvä elokuva. Se ei saavuta täyttä potentiaaliaan, mutta silti: nyt lennetään korkealla ja lujaa. Tämä lupaa Nicolas Winding Refnin uralle hyvää – tyylillisesti ja taiteellisesti, muttei kaupallisesti, ikävä kyllä.

Refnin elokuvien peruselementeiksi ovat viime vuosina nousseet mystiset ja sirpaleiset juonikulut, upea ja vahvakontrastinen visuaalisuus ja kiinnostava musiikki, joka nyökkää usein shoegazen, ethereal waven ja 80-luvun elektronisen musiikin suuntaan. Refnin Valhalla Rising on mielestäni yksi parhaista 2000-luvulla tehdyistä elokuvista. Hieman perinteisemmän juonikulun Drive ja superhämärä Only God Forgives jäävät hieman sen taakse. Ja jos The Neon Demon näyttää suuntaa, johon Refn tästä jatkaa, voi huokaista helpotuksesta: helvetin hyvin menee.

the neon demon elokuva
Rubyn ja Jessen ensikohtaaminen

The Neon Demon kertoo 16-vuotiaasta Jessestä (Elle Fanning), joka saapuu Los Angelesiin rakentamaan uraa valokuvamallina. Jessen avuille löytyy pian kysyntää: huipputason valokuvaaja ja suosittu muotisuunnittelija kiinnostuvat hänestä. Hän saa kokemattomuudestaan huolimatta huikeita työtarjouksia luontaisen karismansa ansiosta. Tämä herättää närää kokeneempien mallien keskuudessa. Jessellä on onneksi turvanaan maskeeraaja Ruby (Jena Malone), joka kehottaa Jesseä olemaan varovainen ja lupaa auttaa Jesseä milloin tämä vain apua tarvitsee.

Pian Jesse alkaa havaita ympäristössään huolestuttavia ja vaarallisia asioita. Hänen motellihuoneessaan liikkuu kutsumaton vieras. Tilannetta ei helpota se, että motellia pitää epäilyttävä ja kiukkuinen hyypiö (Keanu Reeves). Valokuvauskeikoilla tapahtuu pelottavia ja uhkaavia asioita. Mitä pidemmälle Jessen ura etenee, sitä vaarallisemmaksi hänen elämänsä muuttuu.

Elokuva alkaa kuvaustilanteesta, jossa Jesse makaa nukkemainen meikki kasvoillaan sohvalla, kirkkaanpunainen tekoveritahra kaulallaan. Muotimaailman pakkomielteinen suhtautuminen väkivaltaan ja kuolemaan tulee esiin myöhemminkin elokuvan aikana – vielä aloituskohtaista konkreettisemmalla ja raadollisemmalla tavalla.

the neon demon elokuva
Yksi parhaista pitkään aikaan näkemistäni seksikohtauksista:
Ruby ottaa ruumishuoneella hanskat pois.

The death of a beautiful woman is unquestionably the most poetical topic in the world, tuumasi Edgar Allan Poe. Each man kills the thing he loves, lisäsi Oscar Wilde. Kaunis nainen muuttuu vielä kauniimmaksi, kun hän kuolee, sillä kuolema viimeistelee elämän – tekee siihen sulkeuman, ikuistaa ja arkistoi sen. Tähän viittaa The Neon Demonissa myös se, kuinka Ruby tekee sivutienestiä: meikkaamalla ruumiita ruumishuoneella hautajaisia varten; kuolema ja kauneus liitetään aina toisiinsa. Kuolema tarkoittaa kuitenkin aina myös vallan menetystä: kun me kuolemme, ei meillä ole enää valtaa tämänpuoleisiin asioihin. Murha on vallankäytön äärimmäinen muoto. – Aloituskohtaus, jossa Jesse esittää kuollutta, on kaikessa esteettisyydessään pahaenteinen.

The Neon Demonin juonikuvio tuo vahvasti mieleen Starry Eyes -elokuvan. Molemmissa elokuvissa kohtaamme nuoren ja kunnianhimoisen naisen, joka on valmis työskentelemään lujasti oman menestyksensä eteen. Menestys edellyttää kuitenkin ehdotonta alistumista ja nöyrtymistä sellaisten asioiden edessä, joita heidän on vaikea hyväksyä. Lisäksi menestys eristää heidät kaikesta muusta: kauniin ja suositun ihmisen elämä on hyvin yksinäistä ja kylmää. He molemmat joutuvat kosketuksiin muodin ja viihteen maailmaa kontrolloivan, salaperäisen ja väkivaltaisen koneiston kanssa.

the neon demon elokuva
Veteraanimalli Sarahissa on androidimaista kylmyyttä.

The Neon Demon on hyvin naiskeskeinen elokuva. Toisin kuin tämäntyyppisissä tarinoissa yleensä, juuri naiset muodostavat Jesselle kaikkein suurimman uhan. Elokuvan miehet ovat naishahmoihin verrattuna harmittomia statisteja. Tämä on piristävä asetelma: naisia, joita miehet kohtelevat julmasti, on elokuvamaailma täynnä. Sen sijaan naisten keskinäinen kateus ja vallankäyttö ovat harvinaisempia teemoja.

Paitsi kuolemasta, The Neon Demonissa on kyse myös narsismista. Jessen itserakkautta ruokitaan avokätisesti: hänen luontaista kauneuttaan ylistetään iäkkäämpien mallien leikeltyjen kasvojen rinnalla, ja hänelle kerrotaan, että hänestä tulee vielä supertähti. Jesse rakastuu omaan peilikuvaansa ja ylpistyy. Hän alkaa itse muuttua vaaralliseksi – samanlaiseksi sieluttomaksi olennoksi, jollaisia hän on itse muodin maailmassa kohdannut.

the neon demon elokuva
The Neon Demon vilisee salatieteiden suuntaan ojentavaa kuvastoa.
Ja hei: Kenneth Anger, anyone…?

The Neon Demon on ennen kaikkea hyvin kaunis elokuva.  Sen tummat mutta kirkkaat värit, koristeellinen ja tyylikäs lavastus ja upea kasarielektromusiikki tekevät elokuvasta hyvin musiikkivideomaisen; kokonaisuudesta tulee mieleen maailman kenties paras musiikkivideo eli Carpenter Brutin Turbo Killer. Kokonaisuutta vallitsevat tummat varjot ja vahvat värit, kolmiot, peilit ja silmät – The Neon Demonin salatieteisiin viittaavaa symboliikkaa voisi ruotia pidemmältikin. (Vigilant Citizen tavallaan teki sen jo, mutta omaan provokatiiviseen tyyliinsä, ja tällä kertaa mielestäni aika huonolla menestyksellä.) The Neon Demonissa on myös jotain ihastuttavan kennethangermaista.

The Neon Demon menestyi teatterikierroksellaan todella huonosti – niinkin huonosti, että sitä voi kutsua jopa flopiksi. Tämä ei todennäköisesti tullut elokuvan tekijöille yllätyksenä: Refnin elokuvat ovat vain harvoin menestyneet kaupallisesti. Vaikea kuvitella, että hän siitä lannistuisi.

*****

Lost River (2014) arvostelu – Liian hyvää Lynch-kopioksi

Lost River (2014)
Lost River (2014)

Ryan Goslingin debyyttiohjaus Lost River (Yhdysvallat 2014) oli yksi niistä elokuvista, jotka missasin kevään Night Visionsissa. Arvaatteko, että harmitti? Olen tykännyt Goslingin näyttelijähommista aina The Believeristä lähtien. Koska olen pohjimmiltani nihkeänkatkera ihminen, suhtaudun hyvin skeptisesti niihin näyttelijöihin, jotka siirtyvät ohjaajanhommiin (samoihin kuin kirjailijoihin, jotka yrittävät ohjata jotain, ohjaajiin, jotka yrittävät kirjoittaa jotain, ja ylipäätään kaikkiin, jotka yrittävät tehdä jotain mitä eivät ole aikaisemmin tehneet. Tiedän – mä olen aika ankea tyyppi.) Goslingista kuitenkin tykkään niin paljon, että häneltä nielen mielelläni suunnilleen mitä vain.

Kun tajusin, etten pääse todistamaan Lost Riveriä elokuvateatterissa, päädyin lukemaan elokuvan arvosteluja. Ja kas: kriitikot suunnilleen vihaavat Lost Riveriä! ”It is colossally indulgent, shapeless, often fantastically and unthinkingly offensive and at all times insufferably conceited”, tuumaa The Guardianin Peter Bradshaw. ”[Ryan Gosling’s] film was clearly influenced by Nicolas Winding Refn, David Lynch and Terrence Malick, and one gets the distinct impression that mimicking filmmakers with such confident visual sensibilities may not have been the best way for a rookie director to get his feet wet”, kirjoittaa Robert Egbet korjaus: Brian Tallerico robertegbert.comissa* ja antaa elokuvalle kaksi täheä. Ehkä en missannut mitään tärkeää? (* Egbert siirtyi ajasta ikuisuuteen noin vuosi ennen Lost Riverin ensi-iltaa eikä näin ollen elokuvaa arvostellut. Kiitos tarkkasilmäiselle lukijalle oikaisusta.)

Hankin kuitenkin vastikään ilmestyneen kotikatselutallenteen käsiini. Taas kerran sain huomata, että kritiikissä on pohjimmiltaan kyse yhden ihmisen mielipiteistä – oli tuo ihminen kuinka kompetentti ja tietäväinen tahansa. Yllämainitut kriitikot saavat puolestani tukehtua omaan tärkeyteensä. Mä rakastan Lost Riveriä.

LOST RIVER billy cat
Cat (oik.) perehdyttää Billya uuteen työhön. (Catin hahmo tuo muuten mieleen tietyt Jodorowskyn elokuvien naishahmot, erityisesti Santa Sangren Conchan.)

Lost River kuvaa yksinhuoltajaäiti Billyn (Christina Hendricks) ja hänen kahden poikansa elämää autioituvassa Detroitissa. Lahoava Lost Riverin lähiö ei ole ihanteellinen asuinpaikka Billylle ja hänen jälkikasvulleen, mutta perhe haluaa jäädä – onhan Lost River ja Billyn isoäidilta peritty talo perheen koti. Rahaongelmien parissa painiva Billy saa onneksi työtarjouksen pankkineuvojaltaan Davelta (Ben Mendelsohn). Billylle selvää, että uusi työpaikka on suuri, vanhanaikainen showklubi, jonne yleisö pakenee ankeaa arkeaan. Sen sijaan se, mitä Billyn odotetaan klubilla tekevän, jää vielä hetkeksi hämärän peittoon.

Toisaalla Billyn poika Bones (Iain De Caestecker) koluaa Detroitin tyhjiä taloja ja kerää niiden rakenteista jätekuparia. Työtä hankaloittaa pitkin katuja mellestävä Bully (Matt Smith), joka katsoo omistavansa koko tienoon kuparit ja siis mieltää oikeudekseen muiluttaa sairaalakuntoon kaikki, jotka kajoavat seiniin ja lattioihin kätkettyihin aarteisiin. Pian Bonesin arkipäivää alkaa varjostaa pelko sekä kodin menetyksestä että väkivallasta.

LOST RIVER bones
Bones löytää tien, joka johtaa veden uumeniin.

Kuparinkeruureissulla Bones löytää suoraan tekojärven pohjaan johtavan tien. Hän mainitsee löydöksestään ystävälleen Ratille (Saoirse Ronan), joka kertoo, että tekojärvi jätti aikanaan alleen kokonaisen kaupungin. Legendan mukaan upotetun kaupungin ylle lankesi kirous, joka tuo nyt lähistön asukkaille epäonnea. Kirous voidaan rikkoa vain hakemalla upotetusta kaupungista ”hirviö”. Millaisesta hirviöstä on kyse, sitä Rat ei mainitse.

Eipä juonesta enempää – Lost River ei nimittäin ole tarinan kannalta erityisen kiinnostava elokuva. Ollaan kaukana tiskiallasrealismin maailmasta: Lost River on fantasiaa, kuvaus rapistuvan suurkaupungin alitajunnan hitaista ja haparoivista liikkeistä. Tekojärven peittämä kaupunki on eräänlainen rinnakkaiskuva Lost Riveristä, josta on tulossa aivan yhtä tyhjä ja autio. Aivan kuten vedenalaisessa kaupungissa, myös Lost Riverissä havainnot vääristyvät. Osa aistimuksista ylikorostuu, osa vaimenee kuulumattomiin. Elämästä tulee pehmeää ja turtaa.

LOST RIVER BULLY
Bully, Lost Riverin katujen nuori kuningas.

Jotain omasta kollektiivisesta alitajunnastamme kai kertoo se, että rapistuvaa Detroitia on kuvattu viime vuosina useammassakin elokuvassa. Ensin tuli Jim Jarmuschin ihana vampyyrifiilistely Only Lovers Left Alive, sen jälkeen genretietoinen kauhuelokuva It Follows. (Esimerkkejä olisi varmasti muitakin; nämä mainitsen, koska olen itse niistä jotakin kirjoittanut.) Vaikka asun periaatteessa hyvin toisentyyppisessä ympäristössä, koen voimakasta yhteenkuuluvuudentunnetta näiden elokuvien päähenkilöihin. Myös minun asuinkaupunkini keskustassa on lukemattomia tyhjiä liikehuoneistoja. Vielä surkeammin asiat ovat paikkakunnalla, jossa vietin lapsuuteni: ei tarvitse puhua pelkästään tyhjistä huoneistoista, vaan kokonaisista taloista. On pohjattoman surullista nähdä kirkonkylällä rakennuksia, joiden ikkunat on rikottu ja seinät peitetty rumilla tägeillä jo vuosia sitten. Only Loversin, It Followsin ja Lost Riverin maailmat ovatkin lopulta yllättävän lähellä 2010-luvun lahoavaa Suomea. Meillä ei ole Detroitin kaltaisia, autioituvia suurkaupunkeja – sen sijaan pienempiä, rapistuvia kyliä ja kaupunkeja on valtavasti. Suru itselle tärkeiden paikkojen turmeltumisesta on kaikille sama.

Ehkäpä ärsyttävin asia Lost Riveriä koskevissa kritiikeissä on jatkuvat vertaukset tiettyihin ohjaajiin, ennen kaikkea David Lynchiin ja Goslingin pitkäaikaiseen yhteistyökumppaniin Nicolas Winding Refniin. Ongelma vaikuttaa monien kriitikoiden mielestä olevan se, että Gosling – kuulemma – ainoastaan kopioi ohjaajaidoliensa tyyliä eikä tuo kuvioon mitään uutta. Tällaisten väitteiden esittäjiltä tekee mieli kysyä: entäpä, jos Lost River ei olisikaan Ryan Goslingin työtä, vaan David Lynchin? Ansaitsisiko se silloin kahden tähden sijaan kolme, kenties neljäkin tähteä? Silloinhan kyse ei olisi ”kopioimisesta”, vaan ”aidosta Lynchistä”. Missä määrin tekijän henkilöllisyys vaikuttaa elokuvan ”laatuun”? Mitä mieltä on puhua ”aitoudesta” ja ”kopioimisesta” maailmassa, jossa kaikki on jo keksitty ja tehty?

LOST RIVER rat
Rat ja ne kuuluisat ”Nicolas Winding Refn -valot”

Minun nähdäkseni elokuvan arvoon ei vaikuta se, onko joku muu tehnyt joskus aikaisemmin jotain samantapaista. Suora plagiointi on tietenkin asia erikseen (tähän tuskin kukaan väittää Goslingin syyllistyneen), mutta erilaiset ilmaisutyylit eivät ole kenenkään yksityisomaisuutta. Mulle on samantekevää, kuka keksi mitäkin ensin ja mistä elokuvan synnyttäneet ideat ovat peräisin. Pääasia on, että elokuva on kokonaisuutena kiinnostava ja omalakinen. – Ymmärrän toisaalta sen, että henkilökulttejaan helliville auteuristeille tällainen ajattelutapa on pyhäinhäväistys. Oman näkemykseni ja auteuriestien pointtien välille ei taida koskaan syntyä mielekästä keskusteluyhteyttä, joten turha edes yrittää.

Esimerkiksi puheet värillisten valojen ja neonsävyjen käytöstä Refnin tyylin kopioimisena menee jo vitsin puolelle. Siis älkää nyt aikuiset ihmiset viitsikö. Aivan kuin Refn olisi itse keksinyt, että spottivaloissa voi käyttää värikalvoja? Aivan kuin värilliset valot olisivat jonkinlainen Refnin yksinoikeus? Anna mun kaikki kestää. Väkisinkin sitä miettii, johtuuko tällainen kritiikki johtuu vain arvostelijoiden ylipaisuneesta mieltymyksestä namedroppingiin.

Lost Riverissä on muutama yksittäinen kohtaus, joista pidän aivan erityisen paljon. Yksi näistä on Bullyn ja Ratin kohtaaminen Ratin kotiovella; jätän tämän maininnan tasolle, sillä en halua spoilata juonta. Toinen upea kohtaus sijoittuu klubille, jossa Dave esittää yleisölle Cool Water -kappaleen. Mulle tulee Davea esittävän Ben Mendelsohnin äänestä etäisesti mieleen Nick Cave. Kohtaus ei nähdäkseni spoilaa juonta millään tavoin, joten katsokaa vain rohkeasti.

Ylipäätään Dave on mielestäni koko elokuvan kiinnostavimpia ja omalla kierolla tavallaan myös sympaattisimpia hahmoja. Pidän Mendelsohnin roolisuorituksesta valtavasti. On vaikea kuvitella, että kukaan muu olisi osannut tuoda Daven hahmon ambivalenttia luonnetta esiin yhtä kiinnostavalla ja monitulkintaisella tavalla.

Lost River on melkein viiden tähden elokuva. Ehkä se ansaitsee pienen patinoitumisen myötä sen viimeisenkin tähden.

*****

Olen saanut elokuvan levittäjältä arvostelukappaleen tämän tekstin kirjoittamista varten.

Lost River DVD @ Discshop
Lost River BD @ Discshop
Lost River VOD @ Discshop
Lost River HD VOD @ Discshop
Lost River DVD @ CDON
Lost River BD @ CDON