B-kauhuklassikko Witchfinder General pyörähti loppuvuodesta lyhyellä teatterikierroksella Finnkinoissa. Oli aikakin: kun elokuvaa yritettiin levittää Suomessa vuonna 1972, sen esittäminen kiellettiin. Päätöstä voisi taivastella pitkäänkin ja verrata Witchfinder Generalin antia moniin muihin kauhuelokuviin, jotka on samoihin aikoihin päässeet elokuvatarkastamon seulan läpi. Nyt ei kuitenkaan jaksa. Kyllä te kaikki tiedätte – elokuvatarkastamon logiikkaa ei aina voi ymmärtää.

Witchfinder General kertoo 1600-luvulla eläneestä Matthew Hopkinsista – noidantappajasta, jonka armollisen työpanoksen ansiosta Englannissa teloitettiin noitina satoja ihmisiä. Vaikka Hopkins on historiallinen hahmo ja vastuussa lukemattomien ihmisten surmista, ovat elokuvan tapahtumat suurelta osin fiktiivisiä.

Hopkinsia ajaa ennen kaikkea halu valtaan ja rikkauteen. Hänen rinnallaan laukkaa rikoskumppani John Stearne – sadistinen paska, joka saa nautintonsa noidiksi epäiltyjen kiduttamisesta. Hopkins puolestaan ei likaa omia käsiään kuulusteluissa, ellei ole aivan pakko. Hänelle ihmisten rääkkääminen ja murhaaminen ei ole itsetarkoituksellista – ne tarjoavat ainoastaan sopivan kanavan pönkittää omaa asemaa ja kartuttaa maallista omaisuutta.

Witchfinder General tuo mieleen 1920-luvun saksalaiset ”tyrannielokuvat”, kuten Siegfried Kracauer niitä nimitti. Tohtori Caligarin kabinetti, M, Metropolis, Tohtori Mabuse ja monet muut ajan saksalaisfilmit kuvaavat yhteiskuntaa, joka on joutunut naamion takaa toimivan pahantekijän armoille. Samoin Matthew Hopkins toimii tielleen osuvissa kaupungeissa ja kylissä ehdottoman vallan mandaatilla: hän voi poimia kenet tahansa kuulusteluihin, joissa tunnustus saadaan kyllä lypsettyä kenestä tahansa.

Witchfinder Generalin maailma ei kuitenkaan täysin ole mätä ja toivoton: nuori Richard Marshall rohkenee nousta pelättyä noidantappajaa vastaan. Elokuva tarjoaa katsojalle lopulta jonkinlaisen sovituksen, mutta se ei tyydytä. Kuolleet pysyvät kuolleina, ja hengissä Hopkinsin käsistä selvinneet elävät traumojensa kanssa loppuikänsä.

Witchfinder Generalia katsellessani aloin pohtia sitä, kuinka noitavainoista puhutaan tänä päivänä vertauskuvallisessa mielessä. Muun muassa Michael Haneke on verrannut #MeToo-ilmiötä noitavainoihin. Periaatteessa ymmärrän vertauksen: noidanmetsästäjä voi keksiä mielensä mukaan syytöksiä, ja kaipa tätä voidaan verrata yksittäisiin tapauksiin, joissa jotakuta on syytetty aiheetta seksuaalisesta ahdistelusta tai jostakin vielä pahemmasta.

Vertaus kuitenkin ontuu. Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että noitavainot syntyivät silkasta vallanhalusta, joka johti hysteriaan – toisin sanoen, todisteet siitä,  että mitään noitia olisi oikeasti ollut, ovat vähäisiä.

Sen sijaan kukaan tuskin väittää, että #MeToo olisi syntynyt pelkistä perättömistä puheista. Joukkoon johtuu varmasti myös joku, joka valehtelee – epärehellisiä ihmisiä on olemassa aina. Se ei poista sitä tosiasiaa, että #MeToon pohjalla on pohjaton määrä todellisia kokemuksia – ja siksi #MeToon vertaaminen noitavainoihin on yksinkertaisesti harhaanjohtavaa ja vähättelevää.

Witchfinder Generalin Mathew Hopkinsia esittää Vincent Price, jonka moni (mm. minä) tuntee ennen kaikkea Roger Cormanin Edgar Allan Poe -elokuvista. Price on Matthew Hopkinsina näyttävä hahmo. Vaikka Witchfinder General tuskin on Suomessa kovin katsottu elokuva, on Pricen hattupäinen ja leveäkauluksinen hahmo monelle tuttu.

Poe-filmatisoinneissa Price esittää tyypillisesti traagista (anti)sankaria, joka menettää ensin rakastettunsa ja sen jälkeen mielenterveytensä. Myös Witchfinder Generalin markkinointiin on yritetty ottaa nostetta Cormanin ja Pricen yhteisistä Poe-elokuvista: elokuvaa levitettiin nimellä The Conqueror Worm, joka viittaa yhteen Poen tunnetuimmista runoista. Witchfinder Generalilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä Poen tuotannon kanssa.

Suomessa elokuvaa on esitetty televisiossa myös nimellä ”Noidantappajat” – nimeen on kenties haettu inspiraatiota Roman Polanskin The Fearless Vampire Killers -elokuvan suomenkielisestä Vampyyrintappajat-nimestä.

Witchfinfer General on julma, rosoinen, synkkä ja tiivis elokuva. Alle 1,5-tuntinen elokuva loppuu ikään kuin kesken – lopulliselle sovitukselle ei anneta tilaa tai mahdollisuutta. Poljento on kiivas ja hektinen. Elokuvan ohjaaja Michael Reeves oli tuotannon aikaan vain 24-vuotias ja ohjaajana melko kokematon, mikä saattaa selittää sen hengästynyttä rytmiä. Näin nuorelle ohjaajalle elokuva on kuitenkin upea saavutus. Valitettavasti Witchfinder General jäi Reevesin viimeiseksi elokuvaksi: hän kuoli muutama kuukausi elokuvan ensi-illan jälkeen. Reeves oli kuollessaan 25-vuotias.

Valhalla Risingin, Driven ja The Neon Demonin ohjaaja Nicolas Winding Refn on muuten buukattu Witchfinder General -remaken ohjaajaksi. Seuraamme mielenkiinnolla.

*****