Kevätkiireet painavat päälle, ja blogissa on ollut hieman tavanomaista hiljaisempaa. On ollut matkoja ja juhlia, töitä ja ihmisiä. Eräs tärkeä deadline saavutettiin alkuviikosta, eikä vanne enää juuri kiristä päätä. Tunnustan: olen myös takonut Alien: Isolationia kuin hullu. Mahtava, kamala peli! Palataan kuitenkin vielä toviksi Assassin’s Creed Unityn tietämille. Kyseistä peliä pelatessani tulin nimittäin katsoneeksi elokuvan, joka sijoittuu saman historiallisen tapahtuman melskeisiin kuin ACU.

Suhteeni neorealisteihin ja heidän perillisiinsä on aina ollut ristiriitainen. Yliopistoaikoina yritin katsoa Rossellinia, De Sicaa ja Viscontia, mutta – anteeksi nyt vain – yleensä heidän elokuvansa ovat tuntuneet minusta vain ankeilta. Fellini on sitten toinen juttu, hänen elokuvissaan – etenkin myöhäistuotannossa – on sellaista magiaa, joka puuttuu ”puhtailta” neorealisteilta kokonaan. Suhteeni Felliniin on kyllä laimentunut roimasti sitten teinivuosien, mutta niin tuppaa käymään melkein kaikilla, kun on kyse nuoruusiän ankaran fanituksen kohteista.

Ettore Scola ei oikeastaan enää liity neorealisteihin muutoin kuin siinä mielessä, että tiettyjä vaikutteita on otettu. Silti olen kokenut hänenkin tuotantonsa jotenkin vaikeasti lähestyttävänä samaan tapaan kuin neorealistiset elokuvat. Hyvää yötä, majesteetti (La Nuit de Varennes, Italia/Ranska 1982) tuntui sekin vähän hankalalta, ns. pakkokatsottavalta. Tämä olisi luultavasti jäänyt hyllyyn, ellei DVD:n takakannesta olisi katsellut ihana Hanna Schygulla.

Eletään Ranskan vallankumouksen jälkeistä aikaa. Joukko historiallisia henkilöitä – ranskalainen kirjailija Nicolas-Edme Rétif (Jean-Louis Barrault), amerikkalainen poliitikko Thomas Paine (Harvey Keitel) sekä italialainen seikkailija Giancomo Casanova (Marcello Mastroianni) – kohtaavat matkalla Pariisista kohti Metziä. Mukana on myös joukko naisia, kaikki – tietääkseni – fiktiivisiä hahmoja: kreivitär Sophie de la Borde (Schygulla), oopperalaulajatar Virginia Capacelli (Laura Betti) sekä leskirouva Adélaïde Gagnon (Andréa Ferréol). Skenaario on täysin fiktiivinen, mutta kaikessa spekulatiivisuudessaan hauska – ja vielä hauskempi se olisi, jos mukaan olisi saatu markiisi de Sade. Joukkion edellä klipsottaa kuningas Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten vaunu, joka suuntaa kohti Varennesia.

Matkalla keskustellaan, syödään ja välillä myös riidellään. Samaan matkaan osuvien henkilöiden maailmankatsomukset menevät paikoin pahastikin ristiin, ja etenkin Thomas Painen ja Sophie de la Borden on vaikea sietää toistensa näkemyksiä. Silti fokus on aatteiden ja periaatteiden vivisektoimisen sijaan itsenäisissä, eheissä tilanteissa. Tämä elokuva on muodoltaan niin saumaton, että siitä on vaikea kirjoittaa mitään.

Sophie de la Borden fanaattisessa rojalismissa on jotain todella herkkää ja kaunista. Hänelle kuningasmielisyys on uskonto, jonka kautta määrittyvät kaikki sellaiset käsitteet kuten hyvyys, oikeudenmukaisuus tai totuudellisuus. Toki Sophien fanaattisuus on myös pelottavaa ja säälittävääkin, mutta silti kiehtovaa ja lyyristä. Elokuvassa onnistutaan tuomaan hyvin esille kuningasmielisten ja vallankumouksellisten välinen ristiriita – ilman, että vallankumouksellisten näkemyksille suodaan liikaa sympatioita. Edustuksellisen demokratian hallitsemasta 2010-luvusta päin tarkastellen rojalistinen ajattelu on helppoa tuomita sulaksi hulluudeksi, mutta asiat eivät oikeasti koskaan ole näin yksinkertaisia.

Toinen kiinnostava hahmo on tietenkin Casanova, joka on yleensä nähty elokuvissa hieman viriilimmässä elämänvaiheessa. Scolan versio Casanovasta on vahamaisen kalvakka, tomuinen, mutta älyltään yhä kirkas. Vaikka Casanovan maallinen kauneus alkaa olla muisto vain, saa hän tarkkasilmäisyydellään kanssamatkustajansa toistuvasti hämilleen. Mukana on myös väläys Casanovan kulttuurihistorialliseen asemaan: neljäs seinä rasahtaa rikki, kun Mastroianni kertoo suoraan kameralle, kuinka Casanovan henkilöhahmo alkoi niittää mainetta vasta, kun hänen omaelämäkertansa julkaistiin postuumisti.

Parasta elokuvassa ovat näyttelijät. Mastroiannia en meinannut alkuun edes tunnistaa – niin paksun maalikerroksen alta hän joutuu Casanovaa näyttelemään. Myös Andréa Ferréolia on aina mukava nähdä, joskin hänen osansa on tässä elokuvassa varsin pieni. Täytyy mainita myös elokuvan alussa vilahtavasta Caterina Borattosta, joka esittää elokuvassa bordelliemäntä madame Faustinea. Boratto on jännä nainen: olen nähnyt lukemattomia hänen elokuviaan, ja silti muistan hänet ainoastaan sellaisena kuin hän oli Sodoman 120 päivää -elokuvassa.

En ole aivan varma, kuinka suuri osa henkilöhahmojen dialogista on jälkiäänitetty. (Suurin?) osa näyttelijöistä taitaa puhua dialoginsa suoraan filmille. Ainoa hahmo, jonka kohdalla jälkiäänitys niin sanotusti pistää korvaan, on Thomas Paine. Harvey Keitelin suu liikkuu usein aivan eri tahtiin kuin ranskaa taitavan ääninäyttelijän puheenparsi. Vaikutelma on pakoin melkein koominen. Sääli – kökkö dubbaus tekee särön tähän muutoin niin eheään elokuvaan.

”Vanhojen elokuvien” (sitaattimerkit, koska kirvelee nimittää vuonna 1982 ensi-iltaan tullutta elokuvaa vanhaksi) trailereita löytyy Youtubesta aika huonosti. Siksipä tälläkin kertaa joudutaan tyytymään omituiseen sekoitelmaan elokuvasta riivittyjä kohtauksia – en français ja ilman tekstitystä, totta kai. Vaikka puheesta ei selvää saisikaan, nousee elokuvan perusfiilis näistä pätkistä hyvin esille.

*****