Dracula Untold (2014) arvostelu – Sankareita ja hirviöitä

DraculaUntold
Dracula Untold (2014)

Kylillä liikkuu huhuja, että Dracula Untold (Yhdysvallat 2014) ei ole kummoinen tekele. Jätin teatterikierroksen väliin ja odottelin DVD:tä.

Noh. Olen minä huonompiakin Dracula-elokuvia nähnyt. Elokuvassa yhdistetään kaksi Draculan nimeen kytkettyä, toisistaan perinteisesti erillään pidettyä legendaa: historiallinen Vlad III Tepes aka Vlad Dracula ja Bram Stokerin popularisoima vampyyrihahmo. On yllättävää, ettei legendoja ole lyöty yhteen aikaisemmin – vai onko sittenkin? Kuka tietää, mitä kaikkea kulttielokuvien ja halpojen bulkkikauhujen upottavista laareista löytyy.

Dracula Untoldin alussa Transilvanian ja Valakian prinssi Vlad III Tepes (Luke Evans) on jo ansainnut Seivästäjä-lisänimen taisteltuaan nuorena miehenä ottomaanien joukoissa. Sittemmin hän on palannut hallitsemaan maitaan rauhanomaisesti, ottanut vaimokseen kauniin Mirenan (Sarah Gadon) ja saanut tämän kanssa Ingeras-pojan (Art Parkinson). Vladin auvoa saapuu kuitenkin häiritsemään ottomaanien lähettiläs, joka vaatii sulttaanin armeijaan tuhatta valakialaispoikaa janitsaarikoulutusta varten. Vlad ei tahdo taipua vaatimukseen, mutta vaihtoehdot ovat vähissä.

DraculaUntold-impaled
Seivästäjä on nimensä ansainnut.

Läheisessä luolassa asuu verenhimoinen ja varjomainen olento (Charles Dance), jonka juttusille Vlad suuntaa. Kuinka hän hoksaa pyytää neuvoa luolan varjo-olennolta, se jää hieman hämäräksi – mutta mitäs pienistä, pääasiahan on, että apu löytyy. Luolan asukki on nimittäin vampyyri, ja häneltä Vlad saa voimaa vastustaa ottomaanien armeijaa. Kuten arvata voi, avulla on hintansa.

Itse kuulun niihin hölmöihin, jotka elokuvan ennakkomarkkinoinnin perusteella ounastelivat, että kyseessä olisi kauhuelokuva. Kun elokuvan nimessä on sana ”Dracula” ja markkinointimateriaali on sävyltään tummaa, on katsoja nähdäkseni oikeutettu tällaisen oletuksen tekemään. Metsään meni: kyse on toimintafantasiasta, jossa on hentoinen epookkivire. Kauhua on korkeintaan nimeksi. Markkinointiväen kannattaisi tällaisessa tapauksessa mennä hetkeksi itseensä ja miettiä, olisiko homman voinut hoitaa jotenkin paremmin.

DraculaUntold-mirena-vlad
Perheonnea Draculan tapaan: Mirena ja Vlad.

Dracula Untoldin  visuaalinen tyyli ja osin myös tarina tuovat mieleeni 300-elokuvat. Niin Dracula Untoldin kuin 300-elokuvien tarinoissa puolustaudutaan alivoimalla väkevän vihollisen hyökkäyksiä vastaan. Hyökkäävänä osapuolena on ilkeä itä (ottomaanit, Persia), puolustautuvana puolena taas lempeä länsi (Valakia, Kreikka). Visuaalinen ilme rakennetaan hidastuksien, vahvojen kontrastien ja vähän liiankin silotellun CGI:n varaan. Dracula Untoldin lopussa nähdään otos, joka on melkeinpä yksi yhteen ensimmäisen 300-elokuvan lopusta löytyvän otoksen kanssa. (Laittaisin kuvakaappauksen, ellei se spoilaisi loppua. Ne, jotka ovat nähneet molemmat elokuvat, varmaankin tietävät, mihin viittaan.)

300 herätti aikanaan paheksuntaa sen vuoksi, että persialaiset kuvataan elokuvassa varsin negatiivisessa valossa. Elokuvaa syytettiin jopa rasistiseksi – pöh, sanon minä. Jos oikein kovasti yrittää, myös Dracula Untoldissa voisi ehkä nähdä ajankohtaisuutta Wienin porttien hengessä, joskaan idästä saapuvien hyökkääjien kuvaus ei ole yhtä petomaista kuin 300:ssa. Ottomaanien valtakuntaa ei enää ole olemassa eikä kukaan todennäköisesti suunnittele Euroopan aseellista valloittamista, mutta jaottelu kristittyyn, läntiseen kulttuuripiiriin ja islamilaiseen itään elää ja voi hyvin.

DraculaUntold-ingeras-vlad
Ingeras ja Vlad

Kiinnostavinta elokuvassa on sen temaattinen sisältö, josta olisi voinut tehdä hyvin toisentyyppisenkin elokuvan. Tarkoitan nyt sotaa käyvän miehen kaksoisroolia. Sotaa käydään rakkaudesta – perhettä, kotimaata, omaa elinpiiriä kohtaan. Samalla sota edellyttää taistelijoilta myös hirviömäisiä piirteitä. Tähän viittaa myös elokuvan markkinoinnissa tiheään toistettu lause: ”Sometimes the world doesn’t need another hero, sometimes what it needs is a monster”. Vaikka mainoslauseessa sankarit ja hirviöt nähdään erillisinä kategorioina, itse tarina alleviivaa hirviöiden ja sankareiden yhtäläisyyttä. Tämä kulminoituu erityisesti elokuvan loppupuolen kohtauksessa, jossa Draculan Ingeras-poika näkee isänsä taistelukentällä. Kuinka esiteini-ikäinen lapsi käsittelee näyn, jossa hänen oma isänsä riehuu silmittömän sotaraivon vallassa? Kohtaus kuuluu elokuvan parhaimpiin hetkiin.

Elokuva on visuaalisesti pääosin näyttävä. Erityisesti Draculan yliluonnollisia kykyjä (ja heikkouksia) konkretisoivat kohtaukset näyttävät komeilta. Ainoa oikeasti häiritsevä visuaalinen elementti on Draculan mukahieno haarniska, joka näyttää vain ja ainoastaan muovilta (mitä se luultavasti onkin).

DraculaUntold-master
Dracula Untoldin mestarivampyyri vie kalseudessaan voiton jopa saman näyttelijän esittämästä Tywin Lannisterista (Game of Thrones).

Sananen alla olevasta trailerista: Tapa, jolla Lorden Everybody Wants to Rule the World -versiota käytetään ääniraidalla, on minusta harvinaisen häiritsevä. Ärtymykseni voi johtua puhtaasti siitä, että assosioin Lorden version Assassin’s Creed Unityyn, jonka trailerissa sitä niin ikään käytetään – tai siitä, etten pidä siitä lievästi puhevikaisesta efektistä, joka Lorden laulua kappaleessa riivaa. Lorden versio tuotettiin alun perin yhtä Nälkäpeli-elokuvasarjan osaa varten, ja onpa sitä tässä mainittujen yhteyksien lisäksi käytetty muidenkin audiovisuaalisten tuotteiden markkinoinnissa. Herää kysymys: mikä tolkku tässä saman biisin loputtomassa kierrättämisessä on? Melkein sama olisi, jos Chanel, Dior ja YSL käyttäisivät kausikokoelmansa markkinoinnissa yhtä ja samaa editorial-kuvaa.

Myöskään kappaleen alkuperäinen versio ei erityisemmin lämmitä sydäntäni: Tears for Fearsin uuden aallon soundimaailmalle ominaisella tavalla tönkössä versiossa biisin melodinen potentiaali ei oikein pääse esiin. (Millaisia kokemuksia Dracula Untoldin ja ACUn trailerit mahtaisivat muuten olla, jos niissä olisi käytetty tätä Tears for Fearsin versiota? Heh.) Patti Smithin versio puolestaan on pattismithmäiseen tapaan letkeä ja kaikessa harmittomuudessaan mitäänsanomaton. Samaa voi sanoa myös Mike Violan versiosta. Everybody Wants to Rule the World on ongelmallinen kappale: hyvä biisi, josta on olemassa vain kehnoja versioita. Tears for Fearsin väännös on puutteistaan huolimatta oma suosikkini.

(Mitä ihmettä: kun blogissa kerrankin on pientä kävijäpiikkiä toissaviikkoisen elokuvablogien topkymppisijoittumisen johdosta, mitä teen? Satuilen ummet ja lammet trailerien musiikkivalinnoista, neofolkista, huonosta kirjallisuudesta ja taas neofolkista. Satunnaiskävijät varmasti ihmettelevät, mikä ihmeen elokuvablogi se tällainen muka on. Myönnettävä on, että lokakuulle sattuu poikkeuksellisen paljon musiikkiaiheisia postauksia, mutta eiköhän sen jälkeen palata taas leffavetoisemmalle linjalle.)

*****

Dracula Untold DVD @ Discshop
Dracula Untold BD @ Discshop
Dracula Untold VOD @ Discshop
Dracula Untold VOD HD @ Discshop

The Imitation Game (2014) arvostelu – Nerouden tuskasta

IMITATION GAME poster
The Imitation Game (2014)

The Imitation Gamen (Iso-Britannia/Yhdysvallat 2014) päähenkilö Alan Turing (Benedict Cumberbatch) on monessa suhteessa poikkeuksellinen hahmo: hän on matemaattinen nero, homoseksuaali ja hankala ihminen. Tositapahtumiin pohjautuvan elokuvan alussa akateemisen maailman nuori toivo saa työtarjouksen Yhdistyneen kuningaskunnan hallinnolta: saksalaisten käyttämän Enigma-salausjärjestelmän ratkaiseminen on julistettu jo moneen kertaan mahdottomuudeksi, mutta silti tätä aiotaan jälleen kerran yrittää. Turing, jonka sosiaalisissa taidoissa olisi selvästi parantamisen varaa, onnistuu jo työhaastattelussa suututtamaan ylimielisillä elkeillään tulevan esimiehensä, komentaja Dennistonin (Game of Thronesin Tywin Lannisterina tunnettu Charles Dance). Hänen looginen päättelykykynsä on kuitenkin niin ylivertainen, että paikkaa tarjotaan hänelle.

Kaikki, jotka ovat joskus kuulleet Enigmasta, tietävät, kuinka tärkeää sen murtaminen Yhdistyneelle kuningaskunnalle toisen maailmansodan aikana oli. Turingiin ja hänen työryhmäänsä kohdistetaan valtavasti paineita ja odotuksia: jokainen Enigman ratkaisemiseen kulutettu päivä tarkoittaa yhä lisää kuolleita sotilaita ja siviilejä. Aivan kuin tämä ei yksin asettaisi ryhmälle tarpeeksi haasteita, Turingin käytös tekee tyhmän toiminnan vielä takkuisemmaksi: hänen tiimitaitonsa ovat käytännössä olemattomat, minkä vuoksi ryhmän sisäiset jännitteet kiristyvät entisestään.

IMITATION GAME turing denniston
Turingin ja Dennistonin yhteinen taival alkaa kompuroiden. (Assosioin Dennistonia näyttelevän Charles Dancen niin vahvasti GOT:in Tywin Lannisteriin, että tuntuu hassulta nähdä häntä missään muussa roolissa. Lannistern ja Denniston ovat tosin hyvin samankaltaisia hahmoja.)

Keskeinen ristiriitatekijä työtiimin ja Turingin välillä liittyy siihen, mistä perusoletuksesta Enigman ratkaiseminen aloitetaan. Turingin työtoverit lähtevät helposta ja pyrkivät selvittämään arvoituksen manuaalisella kalkuloinnilla. Turing siirtyy kuitenkin laatikon ulkopuolelle ja väittää, ettei Enigman kaltaista konetta voi voittaa kuin toinen kone. Niinpä hän alkaa rakentaa laitetta, joka pystyy päihittämään Enigman. Viikot ja kuukaudet kuluvat, ja Turingin ihmekone kasvaa kasvamistaan. Lopulta työtiimin huone täyttyy johtojen ja pyörivien komponenttien kuorruttamasta hirviöstä.

Esteitä asettavat myös stereotyyppiset käsitykset siitä, millainen ihminen ylipäätään voi toimia koodinpurkajien tiimissä. Turing haluaisi palkata matemaattisesti lahjakkaan Joan Clarken (Keira Knightley) osaksi kryptologiryhmää, mutta käsitykset siitä, mikä on naiselle sopivaa työtä ja mikä ei, istuvat tiukassa.

Vaikka Turing kuvataan äärimmäisen hankalana, jopa töykeänä ihmisenä, onnistutaan katsojien sympatiat ohjaamaan hänen taakseen. Turing on koko elämänsä ollut altavastaaja. Neurologisesti poikkeavaa poikaa on kiusattu koulutaipaleen varhaisvaiheissa, ja ystäviä on ollut vaikea löytää. Myöhemmin hän onnistuu kääntämään neurologisen omalaatuisuutensa voitoksi ja alkaa luoda akateemista uraa. Silti hän kokee edelleen olevansa hylkiö homoseksuaalisuutensa vuoksi.

IMITATION GAME kone
Turing ja raksuttava hirviö.

Elokuvan nimi viittaa Turingin lanseeraamaan matkimispeliin eli kokeeseen, jonka avulla voidaan pyrkiä erittelemään koneen ja ihmisen ajattelun välisiä eroja. Kokeen lähtökohtana on kysymys siitä, voiko kone uskottavasti teeskennellä ajattelevansa kuten ihminen. Tästä johtuu kokeen nimi matkimispeli: testattava kone pyrkii matkimaan ihmistä niin hyvin kuin pystyy, ja testaajan tehtävä on erottaa, onko kysymyksiin vastaamassa oikea ihminen vai pelkkä kone, joka matkii ihmistä.

Matkimispelin kautta The Imitation Gamen keskiöön nousevat identiteetin ja teeskentelyn teemat. Turing kokee, että hänen omassa identiteetissään koneen ja ihmisen välinen raja alkaa hämärtyä: hänen aivonsa tuntuvat muistuttavan enemmän konetta kuin ihmisaivoja. Turingin kuoleman jälkeen onkin esitetty, että hänellä on saattanut olla Aspergerin syndrooma. Turing ei ole suinkaan ainoa tiedemies, jonka nimi on postuumisti liitetty kyseiseen diagnoosiin. Tutkijat ovat sovitelleet Aspergerin syndroomaa ja muita autismin kirjon ilmiöitä hämmästyttävän moniin tiedemiehiin, taiteilijoihin ja muihin merkkihenkilöihin. The Imitation Gamessa Aspergerin syndroomaa ei mainita kertaakaan nimeltä (hassuahan olisi, jos se mainittaisiin: oireyhtymä oli Turingin elinaikana sangen tuntematon ilmiö sekä lääkärien että kansan keskuudessa) eikä Turingista muutoinkaan ole joka suhteessa tehty Asperger-henkilön puhdasta karikatyyriä, mutta viitteet ovat selkeitä.

IMITATION GAME jengi
Off-topic, mutta tämän ajan pukeutumiskulttuuria ei voi olla ihailematta.

Postuumeja väitteitä sen tai tuon diagnoosista on melko mahdoton todistaa sen enempää oikeiksi kuin vääriksikään. Turingin kohdalla Asperger-väitteitä kohtaan on esitetty varsin kovaa kritiikkiä – kenties ihan aiheesta. On hyvin mahdollista, että historiallisella Alan Turingilla ei ollut Aspergerin syndroomaa – mutta mitä sitten? The Imitation Gamen tekijät eivät väitä kertovansa asioita juuri sellaisina kuin ne ovat tapahtuneet, vaan ilmoittavat elokuvan ainoastaan ”perustuvan tositapahtumiin”. Se antaa tekijöille melkoiset vapaudet ja vinkkaa katsojalle, että elokuva on elokuvaa ja elämä elämää. Jotta elämästä saadaan kiinnostavaa elokuvaa, on dramatisoitava.

Turingin veljentytär Inagh Payne suhtautui Keira Knightleyn valintaan Joan Clarken rooliin varsin negatiivisesti.”I think they might be trying to romanticise it. It makes me a bit mad. You want the film to show it as it was, not a lot of nonsense”, tuumasi Payne. No näinhän se menee – jos siis haluaa pilata omat elokuvakokemuksensa. Silloin todella kannattaa odottaa tositapahtumiin perustuvilta elokuvilta asioiden pikkutarkkaa kuvausta juuri sellaisina kuin ne tapahtuivat. Mukana ovat vessareissut, yöunet ja aivastukset. Keira Knightley on Paynen mielestä Clarken rooliin liian glamoröösin näköinen, ja tosiaan: eihän näyttelijä saa olla nätimpi kuin se historiallinen hahmo, jota hän näyttelee. Tositapahtumiin pohjautuvissa elokuvissa perunan näköisten ihmisten täytyy olla perunan näköisiä.

IMITATION GAME tanssi
”Liian nätti perunaksi” – Clarke ja Turing kauniina ja romanttisina.

Vakavasti puhuen, elämää sellaisena kuin se oikeasti on me näemme ympärillämme joka päivä aivan tarpeeksi. Juuri siksi haluamme, että elokuva on vähän toisenlaista. Juuri siksi haluamme, että Joan Clarke näyttää Keira Knightleylta eikä perunalta. Että elokuvassa ei tuhlata aikaa vessareissuihin, automatkoihin tai nenänkaivuuseen. Että kaikilla tapahtumilla ja yksityiskohdilla on merkitys, että kerronnassa on twistiä ja draamaa.

Elokuvan Turing kuuluu siis marginaaliin kahdessa suhteessa: hän on homoseksuaali ja neurologialtaan – ilmeisesti – tavalla tai toisella poikkeava. Tilanne on nuorelle miehelle lohduton: homoseksuaalisutta ei 1940-luvun Britanniassa hyväksytä, autismin kirjoa taas ei tunneta saati ymmärretä. Minusta tämä on erittäin onnistunut valinta käsikirjoittajilta, vaikka no ei se oikeasti noin menny -poruilijat toista mieltä ovatkin. Heidän kannattaakin kuluttaa aikaansa katselemalla vaikkapa maalin kuivumista – siinä ei todellisuutta varmasti ole vääristelty tai dramatisoitu valheeksi.

The Imitation Gamea on kritisoitu siitä, että se esittää Turingin aliarvostettuna friikkinä, jota olisi pitänyt kohdella paremmin, koska hänen päättelykykynsä pelasti Euroopan monelta lohduttomalta sotavuodelta. Kritiikin pohja on siinä ajatuksessa, että ihmisten hyvän kohtelun ei pitäisi riippua siitä, miten arvokas heidän työpanoksensa on ollut – kaikkia pitäisi kohdella kunnioituksella ja lempeydellä riippumatta heidän sotasaavutuksistaan tai muista hyvistä töistään. Tämä pitää tietenkin paikkansa, mutta valitettavasti valtavirtaelokuva ei mediana oikein taivu tällaisen ajatuksen esittämiseen ilman pateettista ja hattaraista sävyä. Itse vastaanotan The Imitation Gamen maalaaman kuvan Turingista ilolla – ja samalla myönnän, että se on pelkkä konstruktio, fiktiota.

IMITATION GAME ilta
Sosiaalisen elämän hyvät puolet valkenevat hiljalleen myös Turingille.

Kyllä: elokuvassa Turing esitetään ihmisenä, jolla on välinearvo. Mutta juuri siihenhän hänen maineensa perustuu. Turingilta on postuumisti pyydelty anteeksi sitä, kuinka häntä kohdeltiin hänen homoseksuaalisuutensa vuoksi. Eikö tällainen anteeksipyytely kuuluisi periaatteessa jokaisen homoseksuaalin, jota maailman hallinnot ovat vuosisatojen aikana pahoinpidelleet ja sorsineet, osaksi? Periaatteessa kyllä, mutta käytännössä tämä on mahdotonta. Siksi Turingin kaltaiset ihmiset – ihmiset, joilla on ollut suuri välinearvo – saavat edustaa omaa marginaaliryhmäänsä. Kun Turingilta pyydetään anteeksi sitä, mitä hänelle tehtiin 1950-luvulla (mitä tällä tarkoitan, se selviää, kun katsot The Imitation Gamen), on tuon anteeksipyynnön hyvä ymmärtää koskevan myös niitä homoseksuaaleja, jotka eivät ratkaisseet Enigmaa, säveltäneet yhtään sinfoniaa tai kirjoittaneet klassikkoromaania.

Vielä pieni asia The Imitation Gamen kerronnasta, sitten lopetan. Elokuvassa on muutamia hienoja repliikkejä, jotka toimivat eräänlaisina mottoina myös kontekstistaan irroitettuina. Poimin tähän ne keskeisimmät:

Sometimes it is the people who no one imagines anything of who do the things that no one can imagine.

Do you know why people like violence? It is because it feels good. Humans find violence deeply satisfying. But remove the satisfaction, and the act becomes hollow.

Advise about keeping secrets: it’s a lot easier if you don’t know them in the first place.

Hyviä lauseita kaikki, mutta arvatkaapa, mikä vesittää ne? Niitä toistetaan elokuvassa liian monta kertaa. Ainakin tuo ylimmäinen lause kuullaan elokuvassa kolmesti. Mitä voimakkaampi on lauseen temaattinen lataus ja mitä eheämpi sen muoto, sitä varovaisemmin sitä tulee käyttää. Yksikin toisto on liikaa ja johtaa pahimmillaan lauseen mikrotason kliseytymiseen.

Mutta muuten: kannattaa katsoa.

*****

The Imitation Game DVD @ Discshop
The Imitation Game BD @ Discshop

Game of Thrones, 2. tuotantokausi (2012) arvostelu

Spoiler alert: Seuraava teksti on kirjoitettu sillä oletuksella, että lukija on nähnyt Game of Thronesin ensimmäisen tuotantokauden. Teksti saattaa siis sisältää spoilereita ensimmäisestä tuotantokaudesta. Jos se ei ole vielä tuttu, on parempi, että siirryt lukemaan sitä koskevaa, spoilerivapaata arvostelua. Olen kirjoittanut myös sarjan myöhemmistä tuotantokausista: 3. kausi, 4. kausi, 5. kausi.

game_of_thrones_kausi_2
Game of Thrones, 2. kausi (2012)

Game of Thronesin kakkoskauden myötä oivaltaa, ettei ykköskaudella tapahtunut vielä oikeastaan mitään. Ned Stark (Sean Bean) ei siis ollutkaan tämän sarjan Frodo tai Harry Potter. Kuka sitten? GoT ei taida olla sellainen sarja, josta voisi nimetä jonkun yksittäisen sankarin. Sarjassa on sekä hyvisten (Starkit) että pahisten (Lannisterit) selkeät leirit, mutta kummastakaan ei nouse esille keskushahmoa, joka edustaisi ryhmän orientaatiota olennaisesti paremmin kuin muut. Lisäksi sarjaan mahtuu paljon sellaisia ryhmiä, joita ei ainakaan kahden ensimmäisen kauden perusteella voi solauttaa sen enempää kivoihin tyyppeihin kuin pahiksiinkaan.

Ensimmäisen kauden alussa rauhallista perhe-elämää viettänyt Starkien perhe on siis levinnyt pitkin Westerosin mannerta. Isä Ned on kuollut. Esikoinen Robb (Richard Madden) johtaa joukkokaan Lannistereita vastaan jossain mantereen puolivälin paikkeilla. Äiti Catelyn (Michelle Fairley) sukkuloi ympäri mannerta milloin mitäkin Robbin asiaa hoitamassa. Nedin äpärä Jon Nietos (Kit Harington) yövartioi Muurilla. Sansa (Sophie Turner) on yksin hovissa Lannistereiden armoilla. Pikkumyymäinen Arya (Maisie Williams) matkustaa incognito kohti pohjoista epämääräisessä seurassa. Vain kaksi nuorinta Starkia, Bran (Isaac Hempstead Wright) ja Rickon (Art Parkinson), ovat yhä Talvivaarassa. Koska isä on kuollut ja Robb on sotimassa, Bran hoitaa Talvivaaran lordin tehtäviä.

GOT2-BRAN-JA-OSHA
Bran ja villinainen Osha (Natalia Tena). Olen huomaavinani Oshassa ja Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersonissa lievää yhdennäköisyyttä.

Kakkoskauden alussa seitsemän valtakunnan tienoilla kilpiään kolistelee niin monta itseään kuninkaaksi nimittävää miestä, että ainakin minä menin laskuissa sekaisin. Tulevaa konfliktia nimitetään kuitenkin Viiden kuninkaan sodaksi, joten viisi heitä sitten lienee. Sota tai vähintäänkin taistelu on vääjäämätön – mutta se, kuka taistelee ketä vastaan, on kauden alussa vielä hieman epäselvää. Korkealle fantasialle lajityyppinä kovin tärkeä sodan valmistelu ja odottelu ovat sarjan kakkoskaudella keskeistä juonimateriaalia. Lopulta nähdään sarjan ensimmäinen kunnon taistelujakso, joka on onneksi aika lyhyt. Jos fantasiassa jotain inhoan, niin loputonta rautaisten peniksenjatkeiden miekkojen kalistelua. Toki juoneen kuuluu tämän jättitaistelun ohella muita pienempiä kahnauksia, mutta niihin ei juuri kuluteta ruutuaikaa. Fiksu valinta tekijöiltä.

Lohikäärmeiden äiti Daenerys Targaryen (Emilia Clarke) jatkaa harharetkiään Kapean meren toisella puolella. Jo ykköskauden perusteella voidaan olettaa, että Targaryenin tyttö pistää Westerosin mantereen vielä tutisemaan – niin intensiivisesti hänen ja lohikäärmeiden edesottamuksia seurataan. Daenerysin tie kohti Rautavaltaistuinta on kuitenkin vaikea kulkea. Itse asiassa aina ensimmäisen kauden alusta lähtien hän on kulkenut maantieteellisessä mielessä poispäin Kuninkaansatamasta. Toisella kaudella hän jatkaa suunnilleen samaan ilmansuuntaan kuin ykköskaudellakin: itään ja kaakkoon, yhä syvemmälle erämaahan. Sarjan draamallisen jännitteen kannalta Daenerysin tarinalinja on kahden ensimmäisen kauden ajan varsin tapahtumaköyhä, suorastaan tylsä Westerosin mylläköihin verrattuna.

Välillä Daenerysia käy sääliksi. Hänessä on niin syvää fanaattisuutta ja uskoa omaan missioonsa, että hän sutii ajoittain hulluuden rajamailla. Daenerysin käytös on kuitenkin ymmärrettävää, sillä hän on menettänyt ykköskauden tapahtumien myötä paljon: koskemattomuutensa, veljensä, miehensä ja lapsensa. Jäljellä on enää joukko barbaareita, kolme lohikäärmettä ja usko suureen tulevaisuuteen.

GOT2-daenerys
Daenerysin tukka alkaa pitkän erämaamatkan myötä hapsottaa.

Rautavaltaistuimella virnistelevä Joffrey (Jack Gleeson) on varmasti yksi televisiohistorian ärsyttävimmistä hahmoista. Teinikuninkaan kaikkivoipa vittumaisuus on kakkoskauden herkullisimpia elementtejä: Joffrey on hahmo, jonka vihaamista katsoja rakastaa. Kakkoskauden alussa jokainen tietää ja toivoo, että Joffrey kokee vielä ripulisen lopun, mutta kenen käsissä ja missä vaiheessa, siinä onkin miettimistä. Onneksi Joffreyn isä Jaime Lannister (Nikolaj Coster-Waldau) saa sentään oikein mukavasti ja ansaitusti turpaansa Starkien vankina.

GOT2-joffrey
Joffrey elementissään. Taustalla teinikuninkaan eno Tyrion.

Ykköskaudella ihastuin erityisesti Tyrion Lannisterin (Peter Dinklage) ja Jon Nietoksen hahmoihin. Jon jää toisella kaudella statistin asemaan: hänen hahmossaan ei tapahdu mainittavaa kehitystä. Pikemminkin Nietosta pidetään ikään kuin varastossa, kypsymässä valtakunnan pohjoisrajan tuntumassa. Tyrion sen sijaan kasvaa ja kehittyy huimasti (hahmona, ei sentään fyysisesti). Hänestä nousee toisella kaudella esiin varsin humaani ja sympaattinen puoli. Jotain tällaista osasi jo ykköskauden perusteella odottaa.

Lisäksi kakkoskaudella hahmojen joukosta ojentautuu kaksi persoonaa, jotka jäivät ykköskaudella melko merkityksettömiksi ja suorastaan tylsiksi. Nämä hahmot ovat kuninkaan henkivartija Sandor ”Hurtta” Clegane (Rory McCann) ja Starkien tyttäristä nuorempi, Arya. Ykköskaudella Hurtta ei juuri muuta tehnyt kuin miekkaili ja murahteli; toisella kaudella hänelle on annettu vuorosanoja. Kauden lopulla katsoja jopa pääsee hetkeksi samastumaan hänen subjektiiviseen näkökulmaansa. Kaikkiaan Hurtta jää kuitenkin vielä toistaiseksi hahmona mysteeriksi. Uskon ja toivon, että Hurtan hahmoon pureudutaan tarkemmin myöhemmillä kausilla.

GOT2-hurtta
Omituista kyllä, jättimäinen palovamma komistaa Hurttaa. Hahmon pärstäkertoimesa on särmää, joka puuttuu hahmon näyttelijä Rory McCannilta täysin.

Aryan näyttelijä on vanhentunut silminnähden sitten ensimmäisen kauden. Ykköskaudella tyttö vaikutti hieman ärsyttävältä ja pikkuvanhalta natiaiselta, mutta kakkoskaudella hän kypsyy ja osoittaa olevansa ikäistään fiksumpi ja todellakin selviytyvänsä ilman miesten jatkuvaa tukea ja turvaa. Tällä erää Arya tuntuisi olevan Starkien lapsista Nietoksen ohella kaikkein elinvoimaisin ja kyvykkäin. Apunaan hänellä on kaksi varsin miellyttävää hahmoa: mystinen soturi Jaqen H’ghar (Tom Wlaschiha) ja kuninkaan äpäräpoika Gendry (Joe Dempsie), joka onkin jo kolmas ylhäissyntyinen lehtolapsi tässä sarjassa. Molemmista miehistä varmasti kuullaan vielä.

GOT2-jaqen
Jaqen H’ghar.

Mukaan tulee myös paljon uusia hahmoja. Edesmenneen Robert Baratheonin veljet Stannis (Stephen Dillane) ja Renly (Gethin Anthony) katselevat molemmat himoiten kohti Kuninkaansatamaa. Kumpikin heistä on saanut suojelijakseen eriskummallisen naisen: Renlyä kaitsee naispuolinen soturi Brienne (Gwendoline Christie), Stannista taas kummallista uskontoa julistava papitar Melisandre (Carice van Houten). Erityisesti Briennen toivon pysyvän tarinassa mukanaan pidempäänkin, sen verran poikkeuksellinen hänen hahmonsa on, ja myös Melisadrea katselee mielikseen.

GOT2-brienne
Briennestä on esikuvaksi nykypäivän tytöille.

Hahmojen ja tarinalinjojen määrä on tässä vaiheessa jo aika mittava, mutta paketti pysyy vielä toistaiseksi kasassa. Käsikirjoittajatiimin on oltava jo tarkkana, että yhtäkään tarinalinjaa ei unohdeta liian pitkäksi aikaa. Paikoin käsikirjoituksessa on jo havaittavissa tiettyä huolimattomuutta, mikä ei tosin liity tarinalinjojen ylläpitoon. Välillä hahmot on pistetty tekemään ratkaisuja, jotka eivät kontekstissaan tunnu kovin uskottavilta. Näin adaptaatioissa helposti käy, kun juoniainesta on pakko taloudellisuussyistä karsia. Toivottavasti lapsuksia ei tuleville kausille ole päässyt enempää.

Visuaalisesti sarja ei enää pysty hämmästyttämään samalla tavalla kuin ykköskaudella. Tapahtumat hajaantuvat useampaan tapahtumapaikkaan, mutta uusista tapahtumapaikoista erityisen mieleenpainuvaksi voi mainita vain Essoksen mantereella sijaitsevan Qarthin kaupungin sekä Tywin Lannisterin (Charles Dance) hallitseman, osittain raunioituneen Harrenhalin linnan. Kieltämättä paketissa vaikuttaa jo toisen tuotantokauden perusteella olevan se riski, että kone jää jauhamaan tyhjää ja toistamaan jo kertaalleen käytettyjä visuaalisia ja kerronnallisia elementtejä. Saa nähdä, miten on kolmannen kauden laita – aion toki katsoa senkin.

GOT2-harrenhal
Raunioiden estetiikkaa: Harrenhal.

Erilaisia kaupunkeja, raunioita, tasankoja ja polkuja nähdään sarjassa niin paljon, että ilman karttaa katsoja kokee eksyvänsä. Kakkoskauden DVD-paketin mukana tuli onneksi paperinen kartta, jonka tekstit ovat kuitenkin niin pientä suttua, etten ota niistä juuri selvää, vaikka olen nuori ja silmäni hyvät. Onneksi verkosta löytyy apu tähänkin ongelmaan. Osoitteessa Quartermaester.info on taitavasti rakennettu interaktiivinen kartta, josta saa selville, millaista reittiä kukin sarjan keskushahmoista on kulkenut. Hienoin juttu kartassa on se, että se on varsin spoilerisensitiivinen: käyttäjä voi ilmoittaa, mihin asti hän on kirja- tai televisiosarjaa seurannut, jolloin kartassa nähdään valitun hahmon liikkeet ainoastaan niin pitkälle kuin katsoja hänen vaiheitaan jo tuntee.

*****

Game of Thrones, 2. tuokantokausi, DVD @ Discshop
Game of Thrones, 2. tuotantokausi, BD @ Discshop
Game of Thrones, 2. tuotantokausi, BD (steelbook) @ Discshop

Game of Thrones, 2. tuotantokausi, DVD @ CDON
Game of Thrones, 2. tuotantokausi, BD @ CDON