Elämä, kuten elokuvat, on täynnä hassuja sattumia. Katsoin Dracula Untoldin ja American Sniperin (Yhdysvallat 2014) perättäisinä päivinä, enkä voinut olla huomaamatta tiettyjä yhtäläisyyksiä näiden elokuvien välillä. Siinä välissä piipahdin ystävien luona istumassa iltaa; olohuoneen telkkarissa pyöri Rambo – Taistelija 2. Etkoilta matka jatkui kohti paikallista keikkaluolaa. Paikan päällä ostin distropöydästä kaksi Rambo-pinssiä: toisessa oli promokuva First Bloodista (joka kuuluu mielestäni maailman parhaisiin elokuviin ja jota suosittelen varauksetta kaikille yli 16-vuotiaille), toisessa taas kuva Rambo – Taistelija 2:sta. Myyjällä oli tiskin takana tyhjä Cannibal Holocaust -VHS-kotelo. Olin aiemmin samana päivänä tehnyt jotain, mitä en tee kovinkaan usein: katselin kyseisen elokuvan (jota en suosittele varauksetta kenellekään, koska Cannibal Holocaust on paitsi hyvä, myös melkoisen ahdistava elokuva) loppukohtausta Youtubesta. Miksi ihmeessä näin tein, siitä en ole aivan varma.

Rambo-elokuvat, Cannibal Holocaust, Dracula Untold, American Sniper. Parin päivän mittaiselle ajanjaksolle ahtautui elokuvamassa, jonka kautta saa hyvinkin kiinnostavan perehdytyksen sotaan ja muihin väkivaltaisiin selkkauksiin. American Sniper keskittyy näistä elokuvista selkeimmin väkivallan jälkiseuraamuksiin yksilön kannalta. Elokuva perustuu Yhdysvaltain sotavoimien tuottoisimman tarkka-ampujan eli Chris Kylen elämäkertaan. – Sana ”tuottoisin” kuulostaa tässä yhteydessä jotenkin ristiriitaiselta, eihän tarkka-ampuja periaatteessa tuota mitään. Tai tuottaahan: ruumiita, joita voitaneen pitää sodan vääjäämättömänä jalostusjätteenä.

Oikeastaan olin kyllä päättänyt, etten katso American Sniperia. Republikaani-Eastwoodin tuoreemmat ohjaukset eivät ole suuremmin lämmittäneet mieltäni, ja American Sniper vaikutti vieläkin pahemmalta: elokuvan pömpöösistä patrioottisuudesta ja päähenkilön muovisesta herooisuudesta liikkui ikäviä huhuja. Kaikkea ei tunnetusti ehdi katsoa, ja nykyään skippaan armottomasti melkein kaiken, mikä ei henkilökohtaisesti kiinnosta. American Sniper oli kuitenkin erinomainen osoitus siitä, että välillä kannattaa katsoa myös elokuvia, joita ei ennakkokäsitysten, markkinoinnin ja kritiikkien pohjalta haluaisi katsoa.

Elokuvan Chris Kyle (Bradley Cooper, joka tekee elokuvassa mahtavan roolityön) kasvaa kodissa, jossa pelätään Jumalaa ja rakastetaan aseita. Perheen päällä on selvä käsitys siitä, kuinka maailma makaa: on kolmenlaisia ihmisiä – lampaita, susia ja lammaskoiria, jotka suojelevat lampaita susilta. Lammas ei saa olla, ei myöskään susi. Maailmassa ollaan siis tavoittelemassa lammaskoiran roolia. Kun Chris vuosia myöhemmin näkee, kuinka pahat arabit pommittavat viattomia jenkkejä, hän päättää lähteä lammaskoiraksi terrorismin vastaiseen sotaan.

Chris pyrkii ja pääsee arvostettuun SEAL-koulutukseen. Valmistuttuaan hän saa komennuksen Irakiin. Kotiin jää odottamaan tuore vaimo Taya (Sienna Miller), joka kantaa vatsassaan Chrisin esikoista. Irakissa Chrisistä kuoriutuu erinomainen tarkka-ampuja. Hänen maineensa leviää sekä omien että vihollisjoukkojen keskuudessa. Pian Chrisia aletaan nimittää huimien tappolukemiensa ansiosta Legendaksi. Komea lempinimi ei saa miestä ylpistymään.

American Sniperia on kritisoitu erityisesti siitä, että se ei kuvaa Chris Kylen tarinaa täysin todenmukaisesti. Jos pahoja kieliä on uskominen, tosielämän Kyle oli verenhimoinen punaniska, joka piti irakilaisia primitiivisinä villeinä. On kuitenkin hyvä muistaa, että elämä on elämää, elokuva taas elokuvaa. Jotta elämästä saadaan kiinnostavaa elokuvaa, on dramatisoitava. Todellisten tapahtumien kuvaaminen juuri sellaisina kuin ne tapahtuivat tai todellisten henkilöiden kuvaaminen juuri sellaisina kuin he olivat on silkka mahdottomuus. Henkilöihin ja tapahtumiin on mahdollista valita monenlaisia näkökulmia, eikä niistä yksikään kerro koko totuutta. Kuvaaminen edellyttää aina rajaamista. Jotain jää väistämättä rajauksen ulkopuolelle.

Tosielämän Kylen suhtautuminen irakilaisiin oli ilmeisen dehumanisoiva. In his memoir, Kyle reportedly described killing as ”fun”, something he ”loved”; he was unwavering in his belief that everyone he shot was a ”bad guy”. ”I hate the damn savages,” he wrote. ”I couldn’t give a flying fuck about the Iraqis”, referoi The Guardian. On kieltämättä pelottavaa, että tällä tavoin ajattelevaa hahmoa juhlitaan jossakin suurena sotasankarina – mutta vielä pelottavampaa olisi, jos nämä näkemykset olisi punottu osaksi American Sniperissa nähtävää Chris Kyleä. Lienee parempi, että suuret massat pitävät sankarinaan kenties fiktiivistä, mutta humaania versiota supersotilas-Kylesta. Elokuvan Chris on sympaattinen tyyppi, eräänlainen kokoelma todellisen Chris Kylen ja muiden Irakissa taistelleiden jokamiesten ominaisuuksia. Kaikki todellisiin henkilöihin pohjautuvat henkilöhahmot ovat juuri tällaisia kokoelmia. ”American Sniper”, kuten kaikkien maailman sotaelokuvien päähenkilöt, on tuntematon sotilas – ei todellinen henkilö.

Tavallaan kyllä ymmärrän tosielämän Kylen ajatusmaailmaa. Muistelen erään RUKin käyneen ystäväni kertoneen, että varusmieskoulutuksessa viholliseen opetetaan suhtautumaan nimettömänä ja persoonattomana olentona, ei ihmisenä. (Oikaiskaa te armeijan käyneet, jos olen ymmärtänyt jotakin väärin.) Vihollinen ei ole kenenkään poika, isä, veli tai ystävä, vaan erilaisista kudoksista ja nesteistä koostuva möykky. Kyle vei ajatuksen vielä pidemmälle ja näki vihollisensa villi-ihmisinä, jotka eivät pimeässä primitiivisyydessään edes ansaitse elää. Tällainen ajattelutapa tekee tappamisesta paljon helpompaa. Kukapa haluaisi ylläpitää sellaisia ajatusmalleja, jotka tekevät oman työn toteuttamisesta vaikeaa?

Huomasin elokuvaa katsellessani miettiväni, vahvistaako se entisestään mustavalkoista polarisaatiota ”hyvien jenkkien” ja ”pahojen islamistien” välillä. Amerikkalaiset kyllä ampuvat ja räjäyttävät, mutta eihän se ole mitään verrattuna al-Qaidaan, joka poraa reikiä ihmisten kalloihin ja teloittaa panttivankeja leikkaamalla näiltä päitä irti… vai onko? Mitä kaikkea Abu Ghraibissa mahtoi oikein tapahtua? Entä mitä tapahtuu Guantanamo Bayssa yhä tänäkin päivänä? Tämä olisi oikeastaan kokonaan toisen elokuvan aihe, eikä asialla varmaankaan kannata American Sniperin puitteissa liiaksi vaivata päätään. Kenen tarina olisi Guantanamo Bayn ”tiedustelijoille” sitä, mitä Chris Kylen tarina oli Irakissa palvelleille SEALeille?

Terroristeille heruu sentään jonkin verran sympatiaa: heidän sotatoimensa kuvataan julmina, mutta jokseenkin säälittävinä. Joissakin taistelukohtauksissa on suorastaan koominen sävy. Al-Qaida ajelee toimuisia katuja vanhalla, kolhuisella henkilöautolla, jonka Hummerilla huristeleva jenkkijoukkio sitten rusentaa vasemmalla kädellään. Adidaksen verkkareihin ja shemagheihin pukeutuneet islamistit purkautuvat autonromusta, jolloin päästä varpaisiin panssaroidut amerikkalaiset tulittavat heidät hengiltä. Mutta kuka on väittänyt, että sotiminen olisi reilua peliä? Kun kunnon varusteista on pulaa, on islamistien käytettävä aseenaan pelkoa.

Jossain vaiheessa Kylen ja hänen tiiminsä varusteisiin, aseisiin ja ajoneuvoihin alkaa ilmestyä pääkallologoja, jotka muistuttavat erehdyttävästi Marvelin Tuomari-hahmon tunnuskuvaa. Kuva on ilmeisesti viittaus Kylen perustamaan Craft International -yritykseen (lue: yksityisarmeijaan) ja sen logoon. Olenko ainoa, jonka mielestä tällainen logo ei tunnu aivan sopivalta turvallisuusalan yritykselle? Aivan kuin valinnalla yritettäisiin kertoa, että sota on cool samaan tapaan kuin videopelit ja sarjakuvat. Aivan kuin sota olisi vain miesten poikamaista, hauskaa kisailua – onko se? Onko viileiden logojen spreijaus kiväärin kädensijaan oksettavaa aivopesua vai hyväksyttävä tapa tuoda ripaus glooriaa keskelle sodan tomuista todellisuutta? Tämän elementin elokuvasta olisi voinut karsia. Tällaisenaan en saa otetta siitä viestistä, joka amerikkalaissotilaista yritetään tämän logon myötä antaa.

Lähes kaikki sotaelokuvat ovat pasifistisia elokuvia. Kaikki hyvät sotaelokuvat ovat pasifistisia elokuvia.  Kuinka on American Sniperin laita – onko se sotaelokuva, ja jos on, onko se hyvä sellainen? Vastaus molempiin kysymyksiin on varovainen kyllä. American Sniperia on verrattu paljon Vietnamin sodan veteraaneista kertoviin elokuviin, erityisesti Ramboon, Kauriinmetsästäjiin ja Ilmestyskirja. Nytiin (joka ei päällisin puolin ehkä kerro Vietnamin veteraaneista, mutta jos nyt tarkkoja ollaan, niin kyllä se kertoo). Voidaan hyvällä syyllä olettaa, että American Sniper tekee Irakin sodalle sen, mitä David Morellin Ajojahti (First Blood, 1972) teki Vietnamin sodalle: avaa viihteen areenalla keskustelun siitä, millaisia traumoja veteraanit pääkopassaan kantavat ja kuinka heidän sopeutumistaan yhteiskuntaan voidaan edistää. Saa nähdä, millaisia elokuvia keskustelunavaus poikii.

American Sniperia on kritisoitu myös siitä, että se antaa yksipuolisen kuvan Irakin sodasta jättäessään sodan taustasyyt käsittelemättä. Elokuvassa ei eksplisiittisesti oteta kantaa Irakin sotaan poliittisena ilmiönä. Moni kriitikko tuntuu sortuneen samanlaiseen ajatteluun kuin George W. Bush: jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan. Jos elokuvantekijä ei Irakin sotaa sivuavassa elokuvassaan ota kantaa kyseistä sotaa vastaan, hän aivan selvästi kuuluu sodan kannattajiin… Tai sitten ei. Olisiko sittenkin mahdollista, että Eastwood ei yksinkertaisesti ole kiinnostunut ottamaan kantaa tähän? Minusta on ihan ok, jos jollakulla ei ole Irakin sodan oikeutuksesta tai oikeuttamattomuudesta mitään mielipidettä. Itse asiassa: mitä vähemmän mielipiteitä, sen parempi.

Tärkeintä on ymmärtää, että American Sniper ei ole elokuva Irakin sodan syistä tai taustoista. Nämä seikat on tietoisesti rajattu elokuvan käsittelyn ulkopuolelle ja sillä siisti. Sen sijaan se kertoo siitä, mitä sota – mikä tahansa sota – tekee sotilaille. Muistot tulitaisteluista, kuolemanpelosta ja irtoraajoista eivät jää taistelukentille. Ne seuraavat kotiin ja saavat joidenkin veteraanien pääkopan kolisemaan irtoruuvien painosta pahemman kerran.

Päivän nippelitieto: on hyvä muistaa, että Chris Kylen 160 vahvistettua tappoa ovat kaukana maailmanennätyksestä. Maailman tuottoisimman (eehh…) tarkka-ampujan titteliä kantaa talvisodassa palvellut Simo Häyhä. Hyvä Suomi! Häyhän tappolukema huitelee ilmeisesti jossakin kahdensadan tietämillä – jotkin lähteet puhuvat jopa yli 500 taposta. Ja kuten arvata saattaa, hänen ympärilleen rakennettiin aikanaan sankarimyyttiä ihan samanlaisella tarmolla kuin Kylen ympärille 2000-luvulla.

Väistämättä sitä miettii, kuinka Dracula Untoldissa mainittu motto pätee American Sniperiin: ”Sometimes the world doesn’t need another hero, sometimes what it needs is a monster”. Asia on sen verran monimutkainen, etten osaa muodostaa siihen mitään selkeää mielipidettä.

Silti: American Sniper on parasta, mitä Clint Eastwood on pitkään aikaan tehnyt.

*****

American Sniper DVD @ Discshop
American Sniper BD @ Discshop
American Sniper VOD @ Discshop
American Sniper VOD HD @ Discshop