Kiitos George R. R. Martin 2011-2019. Kahdeksan tuotantokauden mittaiseksi venynyt Game of Thrones on nyt päättynyt. Paketissa on noin kolmen täyden vuorokauden edestä addiktoivaa televisioviihdettä.

Mikä oikeastaan teki Game of Thronesista niin ikonisen ja kiinnostavan sarjan? Käsittelen tätä kirjoituksen alussa. Lopuksi jaan hieman ajatuksiani kahdeksannesta tuotantokaudesta. Selkeyden vuoksi: kun puhun Game of Thronesista, tarkoitan nimenomaan televisiosarjaa – en romaanisarjaa.

Osa 1: Miksi Game of Thrones on niin suosittu?

Jos olet nähnyt sarjan ensimmäiset seitsemän tuotantokautta, voit lukea huoletta tämän osan tekstistä – se ei sisällä spoilereita kahdeksannesta tuotantokaudesta (joskin olen käyttänyt sen kuvituksena stillejä kahdeksannelta tuotantokaudelta). Jonkinasteisia spoilereita tuotantokausista 1-7 on luvassa tekstin alkuosassa. Voit halutessasi siirtyä lukemaan aiempia kausia koskevia tekstejä (1. kausi, 2. kausi, 3. kausi, 4. kausi, 5. kausi, 6. kausi, 7. kausi).

1. Game of Thronesin tarina rakentuu odottamattomien käänteiden  varaan, jotka rikkovat kerronnan perinteitä.

Game of Thrones onnistui järkyttämään ja yllättämään katsojia jatkuvasti – aina ensimmäisestä tuotantokaudesta viimeiseen asti. Jo sarjan ensimmäisten tuotantokausien aikana moni keskeinen hahmo kuoli täysin yllättäen. Opimme sen, että kuka tahansa saattaa poistua sarjan miesvahvuudesta milloin vain. Kenenkään selviytymiseen ei voinut luottaa. Toisinaan epävarmuus oli raastavaa, mutta ei katselua voinut lopettaa keskenkään. Jakso toisensa jälkeen meidän oli saatava tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi.

2. Game of Thronesin maailma on rikas ja uskottava, ja se laajenee ja täyteläistyy jatkuvasti.

Game of Thrones muistuttaa kokemustamme omasta maailmastamme: käsityksemme siitä laajenee jatkuvasti, ilman keinotekoisia rajauksia.

Olisi hauska tietää, millaiset muistiinpanot Martinilla on saagansa eri alueiden historiasta, hahmoista ja kulttuureista. Game of Thronesin eteen on tehty kuvaamaton määrä taustatyötä, joka näkyy valmiissa sarjassa pieninä, lähes huomaamattomina viitteinä. Sarjan maailma ei lopu siihen, mihin kirjailija tai käsikirjoittaja on vetänyt rajan (”en jaksa miettiä tätä, ei tätä kuitenkaan edes käsitellä sarjassa”). Se laajenee, kasvaa ja paljastaa jatkuvasti itsestään uutta. Siksi sen maailma tuntuu olevan loputon, vailla tavanomaisia fiktion asettamia rajoja. Tässä mielessä se muistuttaa kokemustamme omasta maailmastamme: käsityksemme siitä laajenee jatkuvasti, ilman keinotekoisia rajauksia.

3. Game of Thronesin hahmot kieltäytyvät reppanan ja sairaan rooleista.

Bran Stark liikkuu vammansa vuoksi pyörätuolilla, mikä ei estä häntä olemasta sarjan suurin visionääri. Jon Nietos on äpärä ja helvetin kova jätkä. Sansa Stark on raa’an henkisen ja seksuaalisen väkivallan uhri ja yksi sarjan voimakkaimmista henkilöistä. Tyrion Lannisteria on potkittu päähän hänen lyhytkasvuisuutensa vuoksi lapsesta pitäen – silti hän on kenties sarjan älykkäin hahmo. Hänen veljensä Jamie Lannister on käsipuoli, ja kuitenkin täysin kykenevä toimimaan arjessa ja jopa puolustamaan itseään. Varys on palliton olmiolento, jonka vaikutusvalta ulottuu vallan syvimpiin kamareihin asti. Daenerys Targaryen on maanpaossa elävä orpo, leski – ja Lohikäärmeiden Kuningatar.

Esimerkit riittävät jo. Game of Thronesin maailmassa vamma, vaatimaton syntyperä tai muu sellainen ominaisuus, joka saa usein muut katselemaan ihmistä nenänvartta pitkin, ei ole esteenä menestykselle. Henkilöt, joita muut pitävät ”vajavaisina”, ”sairaina” tai ”kyvyttöminä”, voivat sarjan maailmassa kukoistaa.

4. Game of Thronesin hahmot eivät ole yksiselitteisesti hyviä tai pahoja.

En ole koskaan tavannut hyvää tai pahaa ihmistä – sen sijaan olen tavannut ihmisiä, joissa positiiviset ja negatiiviset ominaisuudet ovat edustettuina erilaisissa suhteissa.

Cersei Lannister on kamala, itsekäs ämmä, mutta samalla rakastava äiti, joka tekee lastensa eteen mitä vain. Arya Stark ei pelkää mitään, mutta kantaa kaunaa ja kostaa väkivalloin. Daenerys Targaryen on vapauttanut legioonittain orjia ja pyrkii tekemään maailmasta sorretuille paremman paikan elää, mutta kohtelee armottomasti niitä, jotka eivät suostu polvistumaan hänen edessään. Tyrion Lannisterin pää on terävä kuin valyrialainen tikari – samalla hän on himojensa orja ja siksi altis monille vaaroille.

Tässä Game of Thrones muistuttaa kaikessa monimutkaisuudessaan omaa maailmaamme. En ole koskaan tavannut hyvää tai pahaa ihmistä – olen tavannut vain ihmisiä, joissa positiiviset ja negatiiviset ominaisuudet ovat edustettuina erilaisissa suhteissa. Sama pätee kaikkiin Game of Thronesin hahmoihin… tai ainakin melkein: Euron Greyjoysta ja Ramsay Boltonista en ole aivan varma.

5. Game of Thronesin hahmot vaikuttavat edustavan jotakin stereotypiaa tai arkkityyppiä, mutta eivät sitten edustakaan.

Elämää ei ole juonellistettu. Siksi sen vaiheet ovat toisinaan yllättäviä, surullisia, turhauttavia, jopa järkyttäviä.

Erehdyimme luulemaan Peikoksikin nimettyä Tyrion Lannisteria hovinarriksi, jota ei kiinnosta maailmassa muu kuin viini, naiset ja nauru. Tutustuimme Daenerys Targaryeniin vaaleana neitseenä – naisena, joka näyttää olevan tuomittu murtumaan väkivaltaisen ja miehisen dothraki-kansan puristuksessa. Kuvittelimme Arya Starkin olevan ylivilkas poikatyttö, joka nenilleen saatuaan rientää äitinsä helmoihin. Oletimme, että Sansa Stark on romanttinen naishahmo, joka riutuu ja kuihtuu kokemiensa kärsimysten jälkeen. – He kaikki yllättivät meidät.

Oma lukunsa ovat Robert Baratheon ja Eddard Stark. He vaikuttavat hahmoilta, tulevat varmasti pysyttelemään sarjan juonessa mukana vielä pitkään – ja sitten kävi kuten kävi. Vastaavia kohtaloita on oikea elämä täynnä – miehiä, jotka kuolevat parhaassa iässään ja joilta odotetaan vielä paljon. Elämää ei ole juonellistettu. Siksi sen vaiheet ovat toisinaan yllättäviä, surullisia, jopa järkyttäviä.

6. Game of Thronesin naiset ovat rohkeita ja vahvoja.

Game of Thronesin naiset eivät tyydy rakastajattaren, vaimon ja äidin rooleihin.

Sansa Stark joutuu puolisonsa käsissä inhottavan väkivallan kohteeksi – ja hallitsee kokemuksestaan selvittyään Pohjoista viisaudella ja vakaalla kädellä. Kun Cersei Lannister menettää sen, mikä on hänelle kaikkein tärkeintä, hän ei halvaannu tuskasta, vaan kiipeää valtakunnan huipulle. Daenerys Targaryen kaitsee lohikäärmekatrasta ja kokoaa armeijan, jonka veroista Westeros ei ole ennen kohdannut. Yara Greyjoy peittoaa miespuoliset rautasaarelaiset ja nousee Rautasaarten valtiaaksi (ainakin siihen asti, kunnes kusipää-Euron astuu kuvaan). Brienne voittaa taistelukentällä melkein kenet tahansa niin voimassa kuin taidossa. Arya Stark käy läpi koettelemuksia, jotka ovat omiaan syöksemään kenet tahansa hulluuteen – ja selviää.

Game of Thronesin naiset eivät tyydy rakastajattaren, vaimon ja äidin rooleihin, vaan taistelevat kruunusta siinä missä muutkin. He eivät pääse helpolla,  mutta mitä heidän tielleen sattuukin, he kestävät sen.

7. Game of Thronesissa nähdään tissejä ja gorea.

Tätä ei varmaan tarvitte purkaa sen kummemmin.

8. Eurooppa on Westeros.

Meillä ei ole Targaryenin, Lannisterin, Starkin tai Greyjoyn huoneita – sen sijaan meillä on Perussuomalaiset, Kokoomus, Keskusta ja RKP.

Keväällä 2019 Suomen eduskuntavaalien vaalipäivä ja Game of Thronesin viimeisen tuotantokauden aatto osuivat peräittäisille päiville. Katukuvassa näkyi vieretysten vaalimainontaa ja Game of Thrones -mainoksia. Nauratti – tämä on aivan liian hauskaa ollakseen sattumaa!

Me elämme valtaistuinpelin keskellä. Meillä ei ole Targaryenin, Lannisterin, Starkin tai Greyjoyn huoneita – sen sijaan meillä on Perussuomalaiset, Kokoomus, Keskusta ja RKP. Uutisissa ei kerrota white walkereiden aiheuttamasta uhkasta, vaan siirtolaisista, jotka pyrkivät Eurooppaan. Kuten Kuninkaansataman hovilla, myös meidän hallitsijamme raapivat päätään, kun valtakunnan kassalippaan pohja pilkottaa. Talvi tulee ja se on kylmempi kuin koskaan ennen – toisaalla jäätiköt sulavat. Maailma muuttuu, ja me pelkäämme.

Osa 2: Game of Thronesin 8. tuotantokausi

Spoiler alert! Koska kahdeksannen tuotantokauden käänteet ovat aiheuttaneet kiihkeää keskustelua Game of Thronesin seuraajien keskuudessa, teen poikkeuksen ja käsittelen tuotantokauden tapahtumia melko yksityiskohtaisesti. Spoilereita kahdeksannesta tuotantokaudesta on siis luvassa tästä eteenpäin. Luet omalla vastuullasi.

Kahdeksatta tuotantokautta on kritisoitu armottomasti – enimmäkseen heppoisin argumentein. Keräsin tähän muutamia kriittisten äänten toistamia ajatuksia ja summaan, millaisia mietteitä ne herättävät minussa.

1. ”Dany muuttui yllättäen hyvästä tyypistä sekopääksi”

Daenerys on tyypillinen esimerkki hahmosta, joka puhuu yhtä ja tekee toista. Hän ei muutu Hulluksi Kuningattareksi viimeisellä tuotantokaudella – hän on alusta lähtien ollut Hullu Kuningatar.

Tuotantokauden viidennessä jaksossa Daenerysin armeija hyökkää Kuninkaansatamaan. Lyhyen mutta armottoman yhteenoton jälkeen Cersei antautuu. Sodankäynnin sääntöjen mukaan taistelun pitäisi loppua tähän, mutta Daenerys ei ole saanut tarpeekseen, vaan tuhoaa Kuninkaansataman täysin ja tappaa silmittömässä raivossaan lukemattomia viattomia siviilejä. Hänestä paljastuu Mad Queen, Hullu Kuningatar.

Nyt netti on täynnä parkua siitä, että tämä muutos Danyn mielenlaadussa tapahtui liian nopeasti.

Mietitäänpä. Daenerys on pitkin sarjaa surmannut ihmisiä mitä julmimmilla tavoilla milloin mistäkin syystä – useimmiten siksi, että joku kieltäytyy tunnustamasta hänen valtaansa ja polvistumaan hänen edessään. Hän puhuu itsestään vapauttajana ja tyrannien tuhoajana, vaikka hänen tekonsa ovat jo kauan paljastaneet, että hän on tyranni itsekin. Hänen oma valtansa ja auktoriteettinsa ovat hänelle tärkeämpiä asioita kuin kansan hyvinvointi.

Kun tahdot todella tuntea toisen ihmisen, älä luota hänen sanoihinsa vaan katso hänen tekojaan. Daenerys on tyypillinen esimerkki hahmosta, joka puhuu yhtä ja tekee toista. Hän ei muutu Hulluksi Kuningattareksi viimeisellä tuotantokaudella – hän on alusta lähtien ollut Hullu Kuningatar. Tähän on viitattu koko sarjan ajan lukemattomia kertoja. Siksi on hämmentävää, kuinka vaikeaa katsojien on ollut vastaanottaa viimeisen tuotantokauden tapahtumia.

2. ”Cersein loppu oli liian vaatimaton”

Cersei oli viehtynyt draamaan ja pitkitettyyn kärsimykseen. Monet hänen vihollisistaan kuolivat näyttävästi ja tuskallisesti. Cersein surmaaminen yhtä näyttävin elkein olisi ollut kuin hänen oman perintönsä jatkamista.

Cersein kuolintapa synnytti myös minussa tunteen siitä, että hahmon tarina ei saanut kunnollista sulkeumaa. Juuri tämä on jutun juju: sulkeuman puutos turhauttaa, mutta sellainen maailma on. Tosielämä tarjoaa hyvin harvoin kunnollisia mahdollisuuksia sulkeuman kokemukselle. Se on ärsyttävää ja traagista, mutta siihen meidän on totuttava.

3. ”Aryan olisi pitänyt surmata Cersei”

Sota ei ole organisoitua tai hallittua – se on puhdasta kaaosta, joka estää meitä toimimasta järkevästi.

Kauden toiseksi viimeinen jakso, jossa Arya säntäilee ympäri Kuninkaansatamaa Cerseitä etsien, on erinomainen kuvaus sodasta. Sota ei ole pauhaavia torvia ja viivasuorissa riveissä marssivia, uhmakkaita nuoria miehiä. Sota ei ole kunniaa tai sankaruutta. Sota ei ole organisoitua tai hallittua – se on puhdasta kaaosta, joka estää meitä toimimasta järkevästi. Tämän Arya oppii Kuninkaansataman tuhossa. Hänen tahdonvoimansa ja kaunansa Cerseitä kohtaan eivät vedä vertoja sodan ehdottomalle tuhovoimalle.

Sekä meitä katsojia että Aryaa oli tarpeen muistuttaa siitä, että elämä ei yksinkertaisesti aina mene suunnitellun ja toivotun kaavan mukaisesti.

4. ”Jaimen hahmo meni ihan pilalle”

Jaimen viimeiset käänteet olisi kenties tosiaankin ollut syytä kirjoittaa toisin. Hahmo on kehittynyt sarjan ajan johdonmukaisesti itsenäisempään ja moraalisempaan suuntaan. Hän ei ole enää siskonsa käden jatke, vaan sotilas, joka tekee itse omat ratkaisunsa. Aivan viime hetkellä tapahtuu kuitenkin dramaattinen käännös: Jaime hyvästelee pohjoisen ja Briennen – ja suuntaa takaisin Cersein käsivarsille. En löydä tälle ratkaisulle mielekästä perustetta.

5. ”Viimeisen kauden rytmi ei toimi”

Totta. Sarjan aiemmilla tuotantokausilla dramaattisista tilanteista on otettu irti kaikki mahdollinen. Kun joku on vaarassa kuolla, uskalias kokeilu onnistuu tai jotain muuta jännää tapahtuu, ovat sarjan tekijät pitäneet huolen siitä, että katsojat pidättelevät olohuoneissaan hengitystään. Toisinaan jaksoja on päätelty mehukkaisiin cliffhangereihin.

Toisin on viimeisellä tuotantokaudella. Branin ja Jaimen kohtaaminen, Jon Nietoksen ensimmäinen lento lohikäärmeellä, Missandein kuolema, Daenerysin surmaaminen, Jon Nietoksen syntyperän paljastuminen, Hurtan ja Vuoren kohtaaminen, Varysin kuolema, Cersein raskaus – nämä ja monet muut käänteet olisivat kaivanneet ympärilleen enemmän happea, tilaa ja dramaattisia jakson päätöksiä.

Tuotantokaudet 1-6 koostuivat kukin kymmenestä noin tunnin mittaisesta jaksosta. 7. tuotantokaudella jaksoja oli 7. Näistä suurin osa tunnin mittaisia, lisäksi kauden lopussa oli pari noin 1,5-tuntista jaksoa. 8. tuotantokaudella oli mittaa vain 6 jakson verran – toisaalta jaksot olivat huomattavasti pidempiä. Jälkiviisaana voin sanoa, että jaksojen määrällä ja pituudella kikkailu ei ollut hyvä ratkaisu. Parempi olisi ollut pysytellä hyväksi todetussa mallissa (10 x 1 h). Tämä tuskin olisi ratkaissut kaikkia viimeisen tuotantokauden rytmiin liittyviä ongelmia, mutta ainakin se olisi tehnyt niiden selvittämisestä merkittävästi helpompaa.

Se, että sarjan päättelyyn olisi annettu enemmän aikaa kuin kuusi alle 1,5-tuntista jaksoa, olisi kenties tarkoittanut myös sitä, että isompi osa sarjan ”irrallisista langoista” olisi somittu kiinni ja muutama hieman epäuskottava ratkaisu olisi hoidettu paremmin. En viittaa irrallisilla langoilla esimerkiksi Daario Naharisiin, Ellaria Sandiin tai Jaqen H’ghariin, joiden perään monet viimeistä kautta kritisoivat ovat haikailleet – he ovat hoitaneet tehtävänsä, joten en pahastunut siitä, ettei heidän hahmoihinsa palattu. Mutta missä on epäkuollut Viserion? Miksi Euron Greyjoy onnistuu yllättämään ja surmaamaan toisen Danyn lohikäärmeistä niin helposti?

6. ”Night Kingin kuolema ja Kuolleiden armeijan kukistuminen kävivät liian helposti”

Minulle olisi ollut antikliimaksi, jos Muurin takaa vyöryvät, aivottomat zombimöröt olisivat paljastuneet 8. tuotantokauden suurimmaksi viholliseksi.

Moni sarjan ystävistä ilmeisesti suhtautui Night Kingiin sarjan tärkeimpänä vihollisena. He, jotka näin tekivät, erehtyivät – eikä tämän pitäisi tulla suurena yllätyksenä. Game of Thrones on aivan liian älykäs ja monisävyinen sarja perustaakseen tärkeimmän ristiriidan ja taistelun ”sisäpuolen” ja ”ulkopuolen” välille.

Kaikki suuret, tärkeät taistelut ovat tosiasiassa sisäisiä – valtakunnan sisäisiä, perheen sisäisiä, yksilön sisäisiä. Minulle olisi ollut antikliimaksi, jos Muurin takaa vyöryvät, aivottomat zombimöröt olisivat paljastuneet 8. tuotantokauden suurimmaksi viholliseksi. Tätä näkee jo ihan tarpeeksi vähä-älyisissä zombielokuvissa, kiitos ei. Hyvä vain, että Kuolleiden armeijasta päästiin eroon hyvissä ajoin.

7. ”Jon Nietoksen olisi pitänyt päätyä jonnekin muualle kuin takaisin Yövartioon”

Toivoin itsekin näkeväni Jon Nietoksen sarjan lopussa jossakin muualla kuin Yövartiossa, johon Ned Stark hänet lähetti sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella. Sarjan aikana Jonin kehityskaari on ollut komea: piskuinen äpäräpoika nousi Yövartion johtoon, kuoli, heräsi kuolleista, pääsi lempimään naista (useampaakin, mm. omaa tätiään), sai tietää olevansa Targaryenin suvun kruununperillinen ja surmasi valtavan määrän ihmisiä, jotka ansaitsivatkin kuolla (mm. oman tätinsä). Tästä kaveristahan olisi pitänyt tehdä Seitsemän valtakunnan kuningas, eikö vain?

Yhteydet Jon Nietoksen ja Jeesuksen välillä ovat suorastaan hämmästyttävän selkeät.

Jonin tarina tuo kuitenkin mieleeni erään länsimaisen tarinaperinteen tunnetuimmista kertomuksista – nimittäin Jeesuksen tarinan. Molemmille on jo ennen syntymää varattu erityinen tehtävä. Molemmat ponnistelivat saavuttaakseen asemansa ja täyttääkseen tehtävänsä. Molemmat  nousivat kuolleista. Molemmat pelastivat ihmiskunnan – eikä kumpikaan saanut tästä teosta juuri kiitosta osakseen. Päinvastoin: heitä kohdeltiin rikollisina ja hylkiöinä. Heitä rangaistiin.

Yhteydet Jon Nietoksen ja Jeesuksen välillä ovat suorastaan hämmästyttävän selkeät. Tätä vasten Nietoksen kohtalo tuntuu täysin loogiselta.

Myönnän tosin, etten ymmärrä, miksi Yövartio on ylipäätään enää olemassa. Villit ovat Pohjoisen liittolaisia, eikä Kuolleiden armeija aiheuta enää päänvaivaa. Mitä Jon Nietos siis oikein vartioi?

Mikä minua harmitti finaalijaksossa: Westerosista tulikin demokratiaa muistuttava elektiivinen monarkia. Valtaistuinpeli ei lopu koskaan.

Sons of kings can be cruel and stupid, as you well know. His will never torment us. That is the wheel our queen wanted to break. From now one rulers will not be born, they will be chosen on this spot by the lords and ladies of Westeros, to serve the realm.

– Tyrion Lannister sarjan päätösjaksossa

Nyt tuli vähän oksennusta suuhun.

Tyrion Lannisterin kaavailema hallintomalli on eräänlainen sekoitus nykyaikaista ja antiikin demokratiaa. En osaa sanoa, mikä saa hänet luulemaan, että tällainen malli tekisi lopun poliittisesta pelistä tai että aatelisten äänestämä kuningas ei voisi olla ”julma ja typerä”. Mieleen tulee monta kymmentä suomalaista, demokraattisin menetelmin valittua kansanedustajaa, joihin nämä määreet – julma ja typerä – sopivat mainiosti.

No, Westerosiin saatiin hallintojärjestelmä, jollaista se ei ennen ole kokenut. Kyllä tästä tietty sulkeuman tuntu syntyy, vaikka järjestelmä onkin todennäköisesti kakkeli.

Viimeisiä ajatuksia

Game of Thronesin kaltaista sarjaa on mahdoton päättää tavalla, joka tyydyttäisi kaikkia tai edes suurinta osaa.

En ole itsekään täysin tyytyväinen Game of Thronesin viimeiseen tuotantokauteen.

Loppu oli ”huono”, koska Game of Thronesin charmi on aina perustunut ekspansioon – siihen, että tulee aina lisää ja monimutkaisempaa. Sarjan päätös vaatii tämän ominaisuuden tukahduttamista.

Toinen Game of Thronesin suosiota selittävä tekijä on se, että sarja muistuttaa monissa suhteissaan tosielämää: Sen hahmot eivät ole yksiselitteisen hyviä tai pahoja. Monet sen hahmoista saattavat vaikuttaa tietyn arkkityypin edustajilta – kunnes he rikkovat tuon arkkityypin itse. Sulkeuma ei ole Game of Thronesin tyylille ominainen elementti – ja nimenomaan sulkeumaa sarjan päätöskausi vaatii.

Näköalattomien ”mä en tykänny”-, ”vika tuotantokausi tehtävä uusiksi”- ja ”2/10”-heittojen sijaan kaipaisin kommentoijilta hieman syvällisempiä, perusteluja ajatuksia siitä, kuinka sarjan olisi sitten pitänyt loppua. Ehkä tällainen pohdinta saisi monet huomaamaan, että Game of Thronesin kaltaista sarjaa on mahdoton päättää tavalla, joka tyydyttäisi kaikkia tai edes suurinta osaa.

Ehkäpä paras päätös sarjalle olisi ollut se, että viimeistä tuotantokautta ei koskaan olisi tehty. Ne, jotka nyt nyyhkivät kahdeksannen tuotantokauden kehnoutta, voisivat melankolisesti haaveilla siitä, kuinka hyvä viimeinen tuotantokausi olisi, jos se olisi joskus tehty.