Mikä meitä oikeastaan kiehtoo antiikin Roomassa? Tätä olen pohtinut viime viikkoina, ja uskon viimein löytäneeni jonkinlaisen vastauksen. Ainakin oma Rooma-harrastuneisuuteni liittyy siihen, kuinka paljon omalla kulttuurillamme ja Roomalla on yhteistä. (Samasta syystä olen kiinnostunut toisinaan katselemaan itseäni peilistä.)

En tarkoita demokratiaa – joka tarkoitti Roomassa jotakin aivan muuta kuin mitä se tarkoittaa nykyään – tai muita käsitteitä, ilmiöitä tai keksintöjä, joita olemme Roomalta perineet. Tarkoitan sitä, että Länsi-Rooman viimeisinä vuosisatoina imperiumin ydinalueiden asukkaat varmaankin ymmärsivät, että imperiumin kissanpäivät olivat takanapäin. Sama pätee eurooppalaiseen “imperiumiin” tänä päivänä.

Me tiedämme, että suuret vuosisatamme ovat jo menneet. Kiina ja Venäjä nousevat niin että suhisee, ja Eurooppa, tai oikeastaan koko läntinen maailma, jää kilpailussa yhä kauemmas kärjestä.

Jokaisella imperiumilla on omat ikoninsa. Yksi Euroopan tärkeistä ikoneista on Notre Dame, jonka kokema tuho kosketti kuluneena keväänä meistä monia – toisia suorastaan irrationaalisen voimakkaasti. Aluksi reaktioiden voima hämmensi, mutta nyt ymmärrän paremmin. Kyllä se sattuu, kun omaan kulttuuripiiriin liittyvä ikoni liekehtii. Sen merkitystä on vaikea tulkita, ja siinä mielessä se on kuin kutiseva läikkä kyynärtaipeessa: se saattaa harmitonta nokkosihottumaa tai sitten ensimmäinen merkki orastavasta spitaalista, joka vie ensin raajat ja sitten hengen.

Myös Roomalla oli ja on omat ikoninsa: Colosseum, Circus Maximus, Pietarinkirkko, Forum Romanum, Pantheon… Eräs tämän päivän eurooppalaisille tuntemattomampi Rooman ikoni oli keisari Neroa esittävä, 30-metrinen Colossus-patsas. Neron kyseenalainen jälkimaine ei estänyt roomalaisia pitämästä patsasta merkittävänä oman imperiuminsa symbolina.

Ulverin The Assassination of Julius Caesar (2017) on pyörinyt viime viikot kuulokkeissani ahkerasti (helkkarin hyvä levy, menkää ja kuunnelkaa). Keskiajalla teologi Bene Venerabilis kirjoitti epigrammin, jota myös Ulver siteeeraa So Falls The World -kappaleessa. Koska olen latinafetisisti, laitan tähän suomenkielisen käännöksen lisäksi myös alkukielisen tekstin.

Quamdiu stabit Colyseus stabit et Roma;
Quamdiu cadet Colyseus cadet et Roma;
Quamdiu cadet Roma cadet et mondus.

Niin kauan kuin Colossus pysyy, pysyy Rooma;
Kun Colossus kaatuu, kaatuu Rooma;
Kun Rooma kaatuu, kaatuu maailma.

Paradoksaalista kyllä, epigrammi on peräisin vasta 600-luvulta jaa. – siis yli 100 vuotta Länsi-Rooman kukistumisen jälkeen ja yli 200 vuotta Rooman imperiumin jakautumisen jälkeen. Kun Bene Venerabilis kirjoitti kuuluisat säkeensä, Rooma oli tosiasiassa jo kaatunut.

Colossus oli kuitenkin ilmeisesti yhä pystyssä. Mitä sille tapahtui, siitä eivät historiankirjat anna varmaa tietoa. Toisinaan ikonit sortuvat rytisten ja näyttävästi, toisinaan ne katoavat ajan, tuulen ja sateiden mukana. Kenties Colossus pistettiin kilon palasiksi ja käytettin rakennusmateriaaliksi. Ehkä se sulautui osaksi jotakin uutta ikonia. Patsaasta on tänä päivänä jäljellä pelkkä jalusta.

Niin kaatui Colossus – Rooma oli kaatunut jo aiemmin. Maailma ei kuitenkaan kaatunut.

Silti ymmärrän, miksi roomalaiset kokivat oman imperiuminsa niin tärkeäksi koko maailmalle – eiväthän he olleet nähneet yhtä suurta imperiumia missään muualla. Se ei suinkaan tarkoita, etteikö sellaisia olisi ollut – kyllä niitä oli. Ihmisillä on kuitenkin taipumusta huomata vain se, mitä tapahtuu heidän välittömässä läheisyydessään. Se, mikä tapahtui kauan sitten jossain muualla, unohtuu.

Me olemme tämän päivän roomalaisia. Me sorrumme samaan harhaan kuin Rooma. Me luulemme olevamme maailman napa. Me luulemme, että kun Eurooppa kaatuu, tai kun Länsi kaatuu, kaatuu koko maailma.

Ei se kaadu. Se kohauttaa olkapäitään ja jatkaa kuten ennenkin.