Black Monday (2019) on löyhästi historiallinen komediasarja 1980-luvun Wall Street -jupeista ja talouden romahduksesta. Tarina pyörii pienen, osakkeiden välitykseen erikoistuneen The Jammer Groupin ympärillä. Yrityksen perustaja ja sielu on Maurice ”Mo” Monroe, vaatimattomista oloista noussut moottoriturpa ja Wall Streetin 11. paras treidaaja. Yrityksen kakkosmie… öh, kakkoshenkilö ja järjen ääni on Mon entinen heila Dawn Towner, joka hillitsee Mon villeimpiä ideoita ja joka saa sukupuolensa vuoksi jatkuvasti osakseen vain murto-osan siitä arvostuksesta, joka hänelle kuuluisi.

Sarjan ensimmäisessä jaksossa Mo palkkaa The Jammer Groupiin vastavalmistuneen Blair Pfaffin (Andrew Rannels). Keltanokka-Blair on kehittänyt algoritmin, jolla osakekauppaa voidaan automatisoida. Harmi vaan, että algoritmia on testattu lähinnä leikkirahoilla, ja kun Blair päästetään tositoimiin, käy hassusti. Mo antaa anteeksi ja ottaa Blairin siipiensä suojiin – miksi, se jää tässä vaiheessa vielä epäselväksi. Black Mondayssa kaikella on kuitenkin syynsä… No, ainakin melkein kaikella.

Wall Street -elokuvista voisi kai jo puhua omana lajityyppinään. Yletön juhliminen, juppien prameat mittatilauspuvut, alkeellisista monitoreista vihreinä hohtavat pörssikurssit, olkatoppaukset, kokaiinista valkeat nenät ja pilvenpiirtäjistä kohti välitöntä kuolemaa syöksyvät, pörssissä rahansa menettäneet ihmiskehot kuuluvat asiaan. Black Monday kasaa nämä kaikki yhteen ja pyöräyttää koko sotkun toiseen potenssiin. Lopputulos on silkkaa kasariparodiaa.

Pidänkin Black Mondayssa tavattomasti juuri sen ajankuvasta. Pukusuunnittelu on koko sarjan kiinnostavimpia puolia. The Jammer Groupin miehet ovat samanaikaisesti nukkavieruja ja prameita. He kalpenevat sarjan kuningattaren eli Dawnin rinnalla – hänen luomivärinsä kimaltavat sateenkaaren väreissä. Dawnin asut ovat kasaria 2010-luvun twistillä: kaikki on vielä kirkkaampaa, vielä suurempaa, vielä överimpää.

Dawnin asema ei ole helppo. Hän on korkeasti koulutettu, ärhäkkä ja sanavalmis nainen, jota aliarvioidaan jatkuvasti. Dawn ei kuitenkaan lannistu eikä valita. Kun joku taputtelee häntä työpaikalla takamukselle, hän vastaa samalla mitalla – siis taputtelemalla takamukselle. 2010-luvulta katsottuna hänen valintansa näyttävät hieman omituisilta: tärkeintä hänelle ei ole tehdä työelämää helpommaksi naisille, vaan pärjätä itse miesten hallitsemassa maailmassa. Jos se tarkoittaa sitä, että törkyläppään pitää lähteä mukaan, hän tekee sen.

Varmaankin tähän mennessä on jo selvää, että pidin Black Mondayssa ensisijaisesti sen tyylistä. Rakastin myös sen huumoria. Itse tarina jää ajoittain sivuosaan – jaksoissa tapahtuu niin paljon, että välillä ihan vaikea pysyä kärryillä, missä mennään ja miksi.

Black Monday on kiinnostavimpia HBO Nordicin sarjauutuuksia pitkään aikaan. Sarjan ensimmäiselle tuotantokaudelle ollaankin tekemässä jatkoa – kakkoskauden pitäisi tärähtää linjoille jo vuonna 2020.

*****