Mindhunter (2017–, ohj. David Fincher) arvostelu – Mitä hullu tuntee

Mindhunter, 1. tuotantokausi (2017)

David Fincherin tuottama ja osittain ohjaama Mindhunter (2017–) on rikosdraamasarja sarjamurhaajien profiloinnin kehityksestä. Tekstin ensimmäistä tuotantokautta käsittelevä osio on kirjoitettu syyskuussa 2018. Olen sittemmin täydentänyt tekstiä toista tuotantokautta koskevalla osiolla elokuussa 2019.

Mindhunter: 1. tuotantokausi

On vuosi 1977. Uudenlainen väkivallan muoto hämmentää FBI:n tutkijoita. Enää ihmiset eivät surmaa vain vaimojaan, äitejään ja kavereitaan, vaan väkivaltaa kohdistetaan tuntemattomiin. Panttivankineuvottelija Holden Ford saa ajatuksen: Charles Mansonin jälkeiselle ajalle ominaista väkivaltaa voidaan torjua vain ymmärtämällä sitä. Ford keplottelee itsensä FBI:n käyttäytymistieteiden yksikössä työskentelevän Bill Tenchin apupojaksi ja pääsee kiertämään ympäri Yhdysvaltoja – ensin kouluttamassa paikallispoliiseille FBI:n tekniikoita, myöhemmin jututtamassa maan kuuluisimpia väkivaltarikollisia eri vankiloissa.

Bill Tench (vas.) ja Holden Ford kiertävät jututtamassa Amerikan tunnetuimpia ja pelätyimpiä rikollisia.

Sarjamurhaajat ovat keskeinen osa länsimaisen populaarikulttuurin kuvastoa. On vaikea ymmärtää, että on ollut aika, jolloin sarjamurhaajan käsitettä ei ole ollut olemassa – ja että on ollut aika, jolloin pienelle prosentille ominaisen patologian tutkimusta sarjamurhaajien haastatteluilla ja analyysilla on pidetty epäilyttävänä, jopa kerettiläisenä. Se, mitä Ford ja Tench tekevät, näyttää meidän silmissämme täysin normaalilta ja loogiselta – jopa välttämättömältä. Silti he saavat taistella hampaat irvessä tutkimuksensa jatkamisen puolesta ja kohtaavat mitä kummallisimpia ennakkoluuloja.

Ford ja Tench saavat onneksi vahvistusta tiimiinsä akateemisesta maailmasta: tohtori Wendy Carr tuo tutkimukseen kaivattua systematiikkaa.

Tench ja Carr ovat omissa tehtävissään kokeneita ja arvostettuja tekijöitä. Silti tutkimusryhmän tähti on untuvikko Ford, joka on projektin todellinen perustaja ja suunnannäyttäjä.

Carr perehyy Fordin ja Tenchin aikaansaannoksiin.

Kolmikon keskinäiset suhteet tuovat mieleen amerikkalaisen ydinperheen. Tench on Fordille turvallinen ja lämmin isä, joka vuorotellen puolustaa ja ojentaa tätä. Carr on kirkkaan älykäs, kaunis mutta etäinen äiti, joka ohjailee ja säätelee perheen arkipäivää voimalla ja tyylillä. Ihmelapsi ja uuden ajan airut Ford raivaa polkuaan väkivaltarikollisten viidakossa ja taistelee ymmärtääkseen sarjamurhaajien ajatuksenjuoksua.

”How to get ahead of ’crazy’, if you don’t know how crazy thinks?” kysyy Tench sarjan ykköskauden trailerissa. Lausahdus on leikattu kohtauksesta, jossa Tench puolustaa Fordin tutkimusprojektia FBI:n isokenkäisille. He ymmärtävät Fordin ja Tenchin työn arvon vain, kun projekti myydään heille yrityksenä estää hulluja tappamasta, pahoinpitelemästä ja raiskaamasta tavallisia, ei-hulluja ihmisiä.

Sarjamurhaaja syntyi 1970-luvulla.

Hullut ja ei-hullut – Ford ja Tench sortuvat harvoin tällaisiin yksinkertaistuksiin. He tekevät kaikkensa välttääkseen työssään ”hullun” käsitettä ja muita vastaavia termejä. He eivät haastattele tai tutki ”hulluja”, vaan ihmisiä, jotka ovat tehneet äärimmäisen väkivaltaisia ja julmia tekoja. Teot ovat näiden ihmisten yhteinen nimittäjä – ei ”hulluus”, ei edes ”psykopatia” tai ”sosiopatia”.

Tärkeintä Tenchin ja Fordin tutkimukselle ei ole se, ”mitä hullu ajattelee”, vaan pikemminkin se, mitä väkivaltainen ja sadistinen ihminen tuntee. Osa haastateltavista avaa tutkijoille auliisti sitä, mitä heidän päässään on murhien aikaan liikkunut. Osa taas on omien rikostensa edessä niin hämmennyksissä, etteivät he osaa kertoa Fordille ja Tenchille paljoakaan tekojensa taustoista.

Fordin työ ryvettää hänen suhdettaan Debbie-tyttöystävään. Debbietä kuvataan sarjassa usein hekumoiden, kuin sadistisen murhaajan näkökulmasta.

Sarjan kiinnostavimmat ja intensiivisimmät kohtaukset on rakennettu itse murhaajien ympärille: Ed Kemper, Jerry Brudos ja Richard Speck. Erityisesti kohtaukset, joissa Ford haastattelee yksin Ed Kemperiä, jäätävät selkäpiitä. Yli kaksimetrinen ja lähes 140-kiloinen Kemper on keskimittaisen Fordin rinnalla jättiläinen.

Kemper tuo esille sen uhan ja pelon, joka syntyy, kun ihminen kohtaa kahden kesken itseään ylivoimaisesti vahvemman henkilön. Ford tietää, että Kemper voisi halutessaan murtaa hänen niskansa kuin ranskanperunan – aivan samalla tavalla kuin saman asian on tiennyt jokainen nainen, joka on tullut miehen murhaamaksi tai raiskaamaksi. Fordista tulee hetkeksi uhri, avuton – nainen.

Ed Kemper opettaa Fordille, kuinka kaulavaltimo katkaistaan.

Kemperin, Brudosin ja Speckin lisäksi sarjassa viitataan ja jopa kuvataan muutamia huonommin tunnettuja rikollisia, joilla on niin ikään vastineensa tosielämässä. Lisäksi ykköskauden introissa vilahtelee viiksekäs, lentäjälaseihin ja kauluspaitaan sonnustautunut mies, joka asentaa työkseen hälytysjärjestelmiä omakotitaloihin (ja joka on suhteellisen helppo tunnistaa erääksi tosielämän murhaajaksi). Nämä pätkät enteilevät varmaankin toisen tuotantokauden tapahtumia (edit 8/2019: Eivät enteile). Myös sarjan kolmella keskushahmolla – Fordilla, Tenchillä ja Carrilla  – on esikuvansa FBI:n historiassa.

Sarjan keskushenkilöiden ehkäpä vaikein ongelma on se, etteivät he voi omassa asemassaan tehdä ennaltaehkäisevää työtä. He voivat vain jatkaa tutkimustaan ja vetää jonkinlaisia johtopäätöksiä siitä, millaiset seikat edesauttavat väkivaltaisen ja sadistisen yksilön syntyä. He eivät kuitenkaan voi osoittaa sormellaan ketään ja sanoa: ”Pidättäkää tuo mies” ennen kuin mitään on tapahtunut.

Kerrankin kolmikkoa hymyilyttää.

Tai kyllä he tavallaan voivat. Palaute on silloinkin negatiivista. Teit niin tai näin, aina menee väärin.

Jokaista kiinniotettua murhaajaa kohden on vähintään yksi kylmä ruumis. Toisinaan ruumiita on enemmän kuin yksi: kaksi, kymmenen, viisikymmentä, sata.  Näin oli vuonna 1977, ja näin on edelleen. Se turhauttaa Fordia ja Tenchiä – ja arvelen, että se turhauttaa myös tämän päivän rikostutkijoita.

Mindhunter: 2. tuotantokausi

Mindhunter, 2. tuotantokausi (2019)

Luulitteko, että Mindhunterin ensimmäinen kausi oli synkkä?

Joku murhaa Atlantassa mustia lapsia ja teinejä ja jättää heidän ruumiinsa ojanpientareille mädäntymään. Murhattujen poikien äidit uskovat, että asialla on KKK tai vähintään yksin toimiva rasisti. Holden Ford on toista mieltä: hän on varma, että Atlantassa rellestää seksuaalisesti motivoitunut, musta sarjamurhaaja. Musta Atlanta ei kuitenkaan ole järin ihastunut Fordin teoriaan. Ajatus KKK:stä on paljon mukavampi kuin teoria siitä, että murhaaja olisi yksi omista.

Pian Ford ja Tench huomaavat olevansa Atlantassa ei-toivottuja henkilöitä.

Kotopuolessa Virginiassa asiat etenevät toivottuun suuntaan – tavallaan. Quanticon johtoon astuu Ted Gunn, jonka agendalla tehdä Fordin, Tenchin ja Carrin projektista valtavirtaa. Ryhmälle luvataan lisää resursseja sitä mukaa, kun työmäärä kasvaa. Töitä tosiaan riittää, mutta lisävoimien koulutus käy hitaasti. Kun Tench ja Ford ovat jumissa Atlantassa, alkavat Carr ja Smith ottaa vastuuta haastatteluista.

Fordin ja Tenchin haastatteluvuorossa on Samin poikana tunnettu David Berkowitz.

Mindhunter on kuin vahakabinetti: se viihdyttää meitä, koska meistä on kiinnostavaa katsella, kuinka taitavasti tiettyjen tunnettujen väkivaltarikollisten ulkonäkö ja olemus on kopioitu. Toisen tuotantokauden vahanukkeja ovat Charlie Manson, Atlantan lapsimurhista tuomittu Wayne Williams, David ”Samin poika” Berkowitz ja Elmer Wayne Henley, joka tuomittiin rikoskumppaninsa Dean Corllin murhasta. Myös Ed Kemperin hahmoon palataan.

Vahanukkenäyttely viihdyttää aikansa. Toisella tuotantokaudella fokus ei ole enää yhtä vahvasti väkivaltarikollisten haastatteluissa, vaan pikemminkin haastatteluiden avulla luodun teorian soveltamisessa. Veikkaan, että haastatteluiden määrä vähenee entisestään tulevilla tuotantokausilla. Vahanuket tuskin kuitenkaan poistuvat kokonaan.

Tenchien naapurustossa sattuu ja tapahtuu.

Siinä missä ensimmäisellä tuotantokaudella käsiteltiin paljon Fordin suhdetta tyttöystäväänsä, astuu Tench toisella tuotantokaudella näyttömän etualalle. Tench vaimoineen on adoptoinut pojan, joka alkaa oireilla psyykkisesti. Vaimo vaatii Tenchiä viettämään enemmän aikaa kotona – Ford taas vaatii häntä osallistumaan aktiivisemmin Atlantan tutkimuksiin. Lopputuloksena on kompromissi, johon kukaan ei ole tyytyväinen. Tuotantokauden suurin sankari onkin Tench – hän oikeasti yrittää, ja silti mikään ei riitä, kellekään.

Kauden antisankari puolestaan on Tenchin mulkosilmäinen vaimo Nancy, joka yrittää kätkeä tunkkaisen keskiluokkaisuutensa räjähtäneen permiksen alle – ja jota on ihana vihata. Kun viranomaiset havahtuvat Tenchien pojan tilanteeseen, ei Nancy tahdo ottaa apua vastaan, vaan selittelee, miten hyvin ja perin normaalisti poika käyttäytyy. Systeemi, joka on rakennettu tukemaan perheiden hyvinvointia ja yhteistä turvallisuutta, on Nancyn mielestä tunkeileva ja epäilyttävä.

Nainen, jota on ihana vihata: Nancy Tench.

Nancyn hahmo ei ole läpeensä negatiivinen, ja hänen käytöksensä on oikeastaan hyvinkin ymmärrettävää. Minulle hän kuitenkin näyttäytyy itsekkään äidin arkkityyppinä – hahmona, jonka päämäärä on suojella ”omiaan” juuri siksi, että he ovat hänen omiaan. Jonka prioriteettijärjestyksessä oman lapsen ympärille luotu kupla on aina tärkein – viis muiden hyvinvoinnista tai turvallisuudesta.

Mindhunterin toista tuotantokautta on markkinoitu Charles Mansonilla. Ei varmaankaan ole sattumaa, että toisen tuotantokauden ensi-ilta osui lähelle Tate-LaBianca-murhien 50-vuotispäivää (kuten myös Tarantinon Once Upon a Time in Hollywood, josta lisää toisessa blogauksessa). Mansonin osuus sarjassa on kuitenkin lyhyt ja sekava. Tench ja Ford astuvat Mansonin luo vaikeassa mielentilassa, eivätkä kemiat toimi. Outoa on, etteivät he palaa jututtamaan Mansonia – jos he kerran ovat niin vakuuttuneita siitä, että voivat oppia Mansonista jotakin, miksi he luovuttavat ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen?

Damon Herriman esittää Charles Mansonia sekä Mindhunterissa että uunituoreessa Once Upon a Time in… Hollywoodissa.

Ehkä pointti on juuri se, että Manson tuottaa aina pettymyksen. Ehkä Mindhunterin tekijät tahtovat pudottaa Mansonin siltä jalustalta, jolle hänet on länsimaisessa populaarikulttuurissa nostettu. Ehkä tarkoitus oli nimenomaan osoittaa, että Manson on pelkkä runoileva sekopää – tyhjä arpa, jolla ei ole tutkijoille mitään annettavaa.

Tex Watsonin kanssa toteutettu haastattelu on antoisampi. Watson oli yksi Mansonin perheeseen kuuluneista nuorista, jotka toteuttivat tämän suunnittelemia väkivallantekoja. Watsonin kirkassilmäinen pohdinta hänen omasta vastuustaan ja Mansonin roolista on huomattavasti valaisevampaa katseltavaa kuin Mansonin päätön kouhkaus.

Moni langanpätkä jää Atlantan lapsimurhien tapauksessa roikkumaan vapaana. Kuvassa Tenchin ja Fordin lisäksi paikallinen agentti Jim Barney.

Toisen tuotantokauden päätarina eli Atlantan lapsimurhia korkeva juonikulku päättyy surkeasti – aivan kuten se päättyi tosielämässäkin. Poissa on esimerkiksi Bundyn ja Mansonin oikeudenkäynteihin liittyvä sulkeuman tunne, kliimaksi, jossa paha saa viimein palkkansa. Tämä on Mindhunteria puhtaimmillaan: avointa, turhauttavaa kerrontaa, jossa karman laki ei toteudu. Rivien välistä todetaan, että Atlantan lapsimurhien tapauksessa Ford epäonnistui ainakin osittain.

Ei se mitään – Ford, Tench ja Carr vasta kehittelevät ja testaavat teoriaansa. Tämä on vain alkua. Epäviralliset lähteet huhuilevat, että sarjaa olisi luvassa vielä ainakin kolmen tuotantokauden verran. Kiinnostavaa on nähdä, kantavatko nämä tuotantokaudet vuoteen 2005 asti, jolloin… No, eipä spoilata.

*****

My Friend Dahmer (2017) arvostelu

my friend dahmer arvostelu
My Friend Dahmer (2017)

My Friend Dahmer (2017) on tositapahtumiin perustuva elokuva sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin nuoruudesta. Elokuva pohjautuu Derf Backderfin samannimiseen sarjakuvaromaaniin. Backderf ja Dahmer olivat senior high’ssa luokkakavereita ja tunsivat toisensa pintapuolisesti. Sen paremmin Dahmeria oppi tuntemaan tuskin kukaan hänen ikätovereistaan.

My Friend Dahmer on erikoinen elokuva. Toisin kuin elokuvat yleensä, se ei ole kiinnostunut kuvaamaan sitä, mikä ihmisiä kiinnostaa kaikkein eniten: se ei kuvaa niitä tapahtumia, joiden vuoksi tiedämme, kuka Dahmer on. Se ei kuvaa sitä, miksi Dahmer oli erilainen kuin me muut. Pikemminkin se pyrkii osoittamaan, kuinka vähän teini-ikäinen Dahmer ainakin näennäisesti poikkesi meistä muista.

my friend dahmer arvostelu
Vasemmalla Ross Lynch Jeffrey Dahmerina, oikealla ihka-aito teini-Dahmer.

Senior high -ikäinen Dahmer (Ross Lynch) oli tapetinvärinen nuorukainen, joka oli kiinnostunut biologiasta. Vaikka hän oli yksinäinen, ei häntä kiusattu. Dahmer alkoi kuitenkin nousta yhä näkyvämmäksi hahmoksi koulussa, kun hän alkoi järjestää spontaaneja ”kohtauksia” koulun käytävillä. Dahmerin esitys koostui huudoista, kaatuilusta ja kouristelusta. Tarkoitus oli huvittaa luokkakavereita ja saada muut läsnäolijat hämilleen.

Hulluuskohtauksillaan Dahmer alkoi saada positiivista huomiota. Kouluun perustettiin jopa Dahmer-fanikerho, johon myös Backderf kuului. Dahmerista tuli koulun pelle – pelle, jota ei kuitenkaan kutsuttu yhteisiin illanviettoihin tai mihin menoihin. Jos Dahmer halusi pelleilyllään saada paitsi huomiota, myös ystäviä, hän epäonnistui surkeasti.

Kukaan luokkakavereista ei edes aavistanut, mitä Dahmerin kotona oli meneillään – puhumattakaan siitä, millaiset ajatukset vilistivät Dahmerin päässä.

my friend dahmer arvostelu
Dahmer sulautuu joukkoon.

Oikeastaan Dahmerin ajatusten koko synkkyys ei elokuvassa kovinkaan hyvin välity sellaiselle katsojalle, joka ei tunne Dahmerin tarinaa ennestään. On selvää, että Dahmer on yksinäinen ja masentunut perheensä rikkoutumisen vuoksi. On selvää, että hän on homo ja että hän kokee epävarmuutta ”kielletyn” seksuaalisuutensa vuoksi. Mutta mistä kaikesta hän jo teini-ikäisenä fantasioi, se jää melko pienten viittausten varaan. Tässä mielessä Backderfin sarjakuvaromaani oli huomattavasti suorasukaisempi.

Dahmerin Joyce-äidin kuvaus ei nähdäkseni ole kovin onnistunut. Joyce esitetään yksinkertaisesti äkkipikaisena, hermostuneena ja vaikeana naisena. Esitys jää pintapuoliseksi, Joycen sisäiset ongelmat (joita Backderf onnistuu sarjakuvaromaanissaan metkasti kuvaamaan) jäävät piiloon. Lisäksi elokuvassa unohdetaan kokonaan ajatus siitä, että näytellyillä kouristuskohtauksillaan Dahmer kenties imitoi omaa äitiään, jolla ilmeisesti oli aika ajoin jonkinlaisia kouristuksia. Sen sijaan Dahmerin Lionel-isä on toteutettu tavalla, joka vastaa hyvin sitä mielikuvaa, joka Dahmerin isästä on mediassa syntynyt.

my friend dahmer arvostelu
Dahmer ja Lionel-isä.

Lukaisin huvikseni tätä tekstiä kirjoittaessani vanhan tekstini Backderfin sarjakuvasta. Yleensä omia tekstejä lukiessani punastelen häpeästä, mutta tämä teksti on poikkeus – minusta se on aika hyvä, ehkäpä jopa blogin parhaita tekstejä. Linkitän sen tähän vielä uudestaan – jos Dahmer kiinnostaa, suosittelen lukaisemaan: Derf Backderf: My Friend Dahmer (2012).

Tuota tekstiä lukiessani muistin, kuinka paljon oikeastaan pidin Backderfin My Friend Dahmerista – ja samalla huomasin, kuinka kalpeaksi elokuvakokemukseni jäi kirjakokemukseen verrattuna. Mistä mahtaa olla kyse? Kenties olin kirjaa lukiessani paremmin virittynyt aihepiiriin (tällä hetkellä alan olla sarjamurha-aiheisiin teoksiin melko kyllästynyt). Toisaalta voi olla, että kirjaa lukiessani minulla oli aikaa ajatella – aikaa pohtia Dahmerin elämää, yksinäisyyttä ja kipua.

my friend dahmer arvostelu
Dahmer harrastaa yksin.

Myönnettävä on, että My Friend Dahmer oli minulle hienoinen pettymys. Se ei tarkoita, että en olisi pitänyt elokuvasta. Odotukseni taisivat vain olla liian korkealla. On tämä kutenkin kiinnostavampi kuin vuoden 2002 Dahmer-elokuva.

Ja jotta saadaan kaikki aiheeseen edes etäisesti liittyvät sisäiset linkit samaan läjään,  mainittakoon myös Don Davisin The Jeffrey Dahmer Story – An American Nightmare. Spoiler: se on aika huono.

Ps. Ross Lynch on älyttömän komea.

*****

Perikato (2004) arvostelu — Natseja ja ihmisiä

perikato elokuva 2004
Perikato (2004)

Perikato (Der Untergang, Saksa/Itävalta/Italia 2004) kertoo kolmannen valtakunnan kuolonkouristuksista ja Adolf Hitlerin viimeisistä elinpäivistä. Elokuvan suurin ansio on siinä, että se onnistuu välittämään sen murskaavan tunnelman, joka vallitsi natsieliitin keskuudessa kolmannen valtakunnan viimeisten päivien aikana. Lähes jokainen Führerbunkerin asukas tiesi sen: kolmas valtakunta oli kuin juna, jonka raiteet johdattavat suoraan päin peruskallion jyrkkää seinää. Suuntaa ei voitu enää muuttaa eikä vauhtia hidastaa.

Koko Saksan kansa opetettiin kansallissosialistien hallinnon ajan uskomaan tuhatvuotiseen valtakuntaan ja suureen tulevaisuuteen. Kansallissosialistien valtaannousun ja sen valloitussodan, joka myöhemmin opittiin tuntemaan toisena maailmansotana, piti olla pelkkä alku Saksan kansan loistokaudelle – ja kuinkas sitten kävikään?

Perikato 2004
Sotatoimia johdetaan ahtaasta karttahuoneesta käsin.

Minua on riivannut jo pitkään halu ymmärtää, mikä ja miksi Saksassa oikein tapahtui vuosina 1920—1945. Silti vasta nyt uskallan väittää voivani edes jossain määrin ymmärtää, miltä toisen maailmansodan päättyminen ja kolmannen valtakunnan kaatuminen on tuntunut niistä saksalaisista, jotka kannattivat avoimesti kansallissosialistista ideologiaa.

Muistan elävästi, kun Perikato tuli ensi-iltaan vuonna 2004. Vaikka elokuva otettiin pääosin erittäin positiivisesti vastaan, törmäsin sanomalehdissä ja elokuvamedioissa myös kriittisiin huomioihin. Kritiikin ydin oli siinä, että kansallissosialistit kuvataan Perikadossa ”liian inhimillisinä” – liian selvästi tuntevina ihmisinä ja liian vähän sadistisina ja ylpeinä hirviöinä, jollaisina natsit on tyypillisesti totuttu elokuvissa näkemään. Ilmeisesti kritiikin takana on olettamus siitä, että tietyn henkilön tilanteeseen ja tunteisiin samastuminen tarkoittaa automaattisesti hänen ideologiansa ja maailmankatsomuksensa hyväksymistä.

Olen ihmeissäni, kuinka kukaan aikuinen ihminen voi sekoittaa nämä asiat – ymmärtämisen ja hyväksymisen – keskenään. Jos tietyn henkilön tunteiden ymmärtäminen tarkoittaisi myös hänen ideologiansa kritiikitöntä jakamista, emme voisi koskaan tuntea varauksetonta empatiaa ketään kohtaan.

perikato 2004
Göbbelsin lapsikatras laulaa setä Hitlerille.

Tähän pohdintaan Perikadossa kannustaa ennen kaikkea Magda Göbbelsin (Corinna Harfouch) hahmo. Magda edustaa kansallissosialistisen maailmankuvan ideaalinaista: voimakastahtoista ja tehtävilleen täysin omistautunutta äitiä. Hänen on niin uskollinen aatteelleen, että voi hyväksyä ajatusta elämästä ilman kansallissosialismia, vaan päättää mieluummin surmata itsensä ja lapsensa. Magda kirjoitti kaksi päivää ennen kuolemaansa näin:

By now we have been in the Führerbunker for six days already—daddy, your six little siblings and I, for the sake of giving our national socialistic lives the only possible honourable end — — Our glorious idea is ruined and with it everything beautiful and marvelous that I have known in my life. The world that comes after the Führer and national socialism is not any longer worth living in and therefore I took the children with me, for they are too good for the life that would follow, and a merciful God will understand me when I will give them the salvation.

Tämä teksti ei ole Perikadon käsikirjoittajien sepitettä, vaan lainattu sanasta sanaan kirjeestä, jonka tosielämän Magda kirjoitti vanhimmalle lapselleen. Hiljaseksi vetää. Magda ei surmannut lapsiaan ”pahuuttaan”, vaan koska halusi säästää lapsensa sellaiselta elämältä, jota hän ei pitänyt elämisen arvoisena.  – Juuri Magdan kirjeen myötä aloin ymmärtää, kuinka lohduttomana ja vaikeana vannoutuneet kansallissosialistit kokivat ajatuksen siitä, että heidän pitäisi jatkaa elämäänsä kolmannen valtakunnan romahtamisen jälkeen.

Perikato on täynnä erinomaisia näyttelijävalintoja ja roolisuorituksia. Bruno Ganz tekee Adolf Hitlerinä luultavasti elämänsä parhaan roolin; hän seilaa roolisuorituksessaan jatkuvasti äärimmäisen raivon ja hellyttävän sympatian välillä. Ganzin Hitler ei ole hirviö, vaan sairas ja onneton ihminen. Magdaa esittävä Corinna Harfouch onnistuu roolissaan julmuuteen ja itsetuhoon asti omistautuneena äitinä erinomaisesti. Joseph Göbbelsiä esittävän Ulrich Matthesin suoritus jää vaisummaksi, vaikka casting on tämänkin hahmon suhteen hyvin onnistunut. Mainittakoon vielä Albert Speeriä esittävä Heino Ferch, joka luo roolihahmostaan juuri sellaisen ”hyvän natsin”, jollaisena Speer tunnetaan.

Perikato Eva Braun Juliane Köhler
Juliane Köhler tekee hienon roolin iloluontoisena Eva Braunina.

Perikadon katselun ja kuluneen syksyn julkisen keskustelun myötä olen alkanut pohtia, mitä oikeastaan tarkoittavat sellaiset tokaisut kuin ”natseja/rasisteja/fasisteja/[jotain muuta ihmisryhmää] täytyy vastustaa” tai ”vastustan natseja/rasisteja/fasisteja/[jotain muuta ihmisryhmää]”. Minun on vaikea samastua tällaiseen lausumaan, sillä en ymmärrä, mitä järkeä on jonkin ihmisryhmän vastustamisessa. Ei kai vika ole ihmisissä, vaan ideologioissa, maailmankuvissa, ajatuksissa? Ehkä myös keinoissa, joilla näitä ideologioita pyritään ajamaan?

Myös sitä, mitä tarkoitetaan vaikkapa natsismilla, fasismilla tai rasismilla, on syytä pysähtyä pohtimaan. Asia on ollut viime aikoina kovin ajankohtainen: monet ovat luonnehtineet vaalien jälkeen Donald Trumpia fasistiksi (tässä yksi esimerkki). En ole kuitenkaan nähnyt, että kukaan tällaisia kommentteja lausuneista olisi vaivautunut kertomaan, mitä hän fasismilla tarkoittaa. Koska fasismi on jo lähtökohtaisesti hyvin hajanainen ja kontekstisidonnainen ilmiö, jolla ei ole minkäänlaista ideologista perusteosta, olisi tämän asian käsittely sitäkin tärkeämpää. Fasismista näyttää kuitenkin tulleen eräänlainen leimakirves, jonka merkityssisällöstä kukaan ei ole kiinnostunut keskustelemaan – ja joka on näin ollen tyhjentynyt merkityksistä.

Mitä fasismilla tai natsismilla siis tarkoitetaan tänä päivänä, ja miksi niitä täytyy vastustaa? Onko ongelma natsin ja fasistin ideologiassa, puheissa vai teoissa? Mitä natsin tai fasistin täytyy lakata tekemästä, jotta häntä ei tarvitse enää vastustaa? Mitä konkreettisia asioita natsismin ja fasismin vastustaminen pyrkii poistamaan maailmasta (natsismi ja fasismi eivät kelpaa vastauksiksi)?

Tällaiset kysymykset voivat tuntua hulluilta, niin itsestään selvinä näitä asioita pidämme. Mielestäni on kuitenkin välttämätöntä määritellä tarkasti, konkreettisesti ja selväsanaisesti, mitä oikeasti vastustetaan ja miksi, ennen kuin vastarintaan ryhdytään. Jos tätä ei tehdä, ei vastarinta ei ole terveellä pohjalla. Ne asiat, joita pidämme itsestään selvinä ja joita emme kyseenalaista, muodostuvat lopulta oman maailmankuvamme mustiksi aukoiksi.

Olen nähnyt Perikadon vain kerran aikaisemmin, varmaankin vuonna 2005. Noihin aikoihin Perikato-videoparodiat eivät olleet vielä nousseet netti-ilmiöksi. – Jos ilmiö ei ole jollekulle tuttu, tässä yksi esimerkki:

Jännitin ennen elokuvan uusintakatselua, ovatko nettiparodiat onnistuneet vesittämään karttahuonekohtauksen. Onko alkuperäisen kohtauksen tunnelma menetetty parodiavideoiden katselun myötä?

Vastaus on: ei, paitsi ihan vähän. Perikadon tunnelma sakeutuu heti elokuvan alussa niin melankoliseksi, että katsojan mieli on jo aika matalalla karttahuonekohtauksen alussa. Tiettyjen dialogin kulminaatiokohtien myötä mieleen tulee, mitä Hitlerin suuhun on kyseisen kohdan puitteissa erilaisissa videoissa laitettu, mutta koomiseksi kohtaus ei ole silti muuttunut. Elokuva ei ole parodiavideoiden myötä menettänyt lainkaan alkuperäistä vaikutusvoimaansa.

Perikato saattaa olla paras toisesta maailmansodasta koskaan tehty elokuva; tähän mennessä näkemistäni elokuvista sille vetää vertoja vain Lopullinen ratkaisu (Conspiracy, Iso-Britannia/Yhdysvallat 2001).

*****

Eisenstein in Guanajuato (2015) arvostelu – Silmissä vilisee

eisenstein_in_guanajuato poster
Eisenstein in Guanajuato (2015)

Ah, Peter Greenaway. Ihanaa, että teet edelleen elokuvia. Ihanaa, että elokuviasi levitetään myös Suomessa (suuri kiitos siitä Atlantic Filmille ja Future Filmille). Olet ylivoimaisesti kiinnostavimpia elossa olevia elokuvantekijöitä, ja uskallan toivoa, että teet vielä jotain suurta, vaikka oletkin jo eläkkeesi ansainnut. Uskallan myös toivoa, että suomalaiset levitysyhtiöt vielä joskus tarttuvat tiettyihin vanhoihin elokuviisi ja julkaisevat niistä uusia kotikatselutallenteita. Ainakin Kokki, varas, vaimo ja rakastaja on ollut hyvän aikaa sitten loppuunmyyty Suomen markkinoilta. A Zed and Two Noughtsista ei tietääkseni ole täkäläistä kotikatselutallennetta koskaan tehtykään. Se on suuri sääli, sillä A Zed and Two Noughts on mielestäni yksi maailman parhaista elokuvista.

Greenaway ja elämäkertaelokuva kuulostaa oudolta yhdistelmältä. Siksi suhtauduin Eisenstein in Guanajuato -elokuvaan (Alankomaat/Belgia/Suomi/Meksiko/Ranska 2015) jokseenkin epäluuloisesti. Greenaway on toki aiemminkin tehnyt tositapahtumiin pohjautuvia elokuvia – ja myös onnistunut niissä: Rembrandtin elämää ja tuotantoa käsittelevä Yövartio on mielestäni varsin kiinnostava elokuva. Ajallinen etäisyys Yövartion kuvaamiin tapahtumiin mahdollistaa sen ronskin ja spekulatiivisen otteen, jonka Greenaway työskentelyssään vaatii. Eisenstein in Guanajuaton kohdalla hän tekee samoin kuin Yövartiossa: hän ottaa lyhyen katkelman Eisensteinin elämästä ja muovaa, vatkaa, sotkee ja vaivaa sitä niin, ettei elokuvan Eisensteinillä ole lopulta kovinkaan paljon yhteistä historiallisen Eisensteinin kanssa.

Ei se väärin ole. Mutta tällaista elokuvaa ei kuuna kullan valkeana pitäisi markkinoida elämäkertaelokuvana.

Eisenstein in Guanajuato kuvaa Eisensteinin kuuluisaa elokuvamatkaa Meksikoon. Eisenstein kuvasi ¡Que viva México! -elokuvaa varten valtavan määrän materiaalia, kunnes elokuvan rahoittajat menettivät malttinsa ja iskivät rahahanat kiinni. Eisenstein joutui palaamaan kotiinsa Moskovaan lähes vuoden kestäneiden kuvausten jälkeen. Elokuva ei koskaan valmistunut.

eisenstein_in_guanajuato-elmer
Elmer Bäck on elokuvan tähti.

Oikeastaan Eisenstein in Guanajuato ei ole kiinnostunut Eisensteinistä elokuvantekijänä, vaan ihmisenä. Kohtauksia, jotka liittyvät suoranaisesti meneillä olevaan tuotantoon, on elokuvassa sangen vähän. Sen sijaan Eisenstein nähdään tekemässä kaikenlaista muuta: tutustumassa nähtävyyksiin, syömässä, peseytymässä, viihdyttämässä tuttaviaan, rakastelemassa. Koskaan hän ei lakkaa puhumasta.

Jyhkeäotsainen ja pörrötukkainen Eisenstein ei ole helpoin mahdollinen hahmo castattavaksi. En tiedä tarkalleen, mitä esituotantovaiheessa on oikein tapahtunut, mutta lopulta pääosan esittäjäksi on valikoitunut suomalainen (ja Suomessa verrattain tuntematon) Elmer Bäck. Ratkaisu tuntuu alkuun oudolta: Bäck lausuu englantia häpeilemättömän suomalaisittain. Miksi rooliin ei ole valittu venäläistä näyttelijää?

Pikaisella googletuksella selviää, että tuotantotiimi on pyrkinyt saamaan elokuvaan venäläisiä niin näyttelijöiksi kuin muihinkin tehtäviin – huonolla menestyksellä. Venäläisten haluttomuus osallistua elokuvan tuotantoon johtuu mitä ilmeisimmin tavasta, jolla elokuvassa kuvataan Eisensteinin seksuaalisuutta. Me kaikkihan tiedämme, kuinka kovassa huudossa homoseksuaalisuus Venäjällä on.

eisenstein_in_guanajuato-bunuel
Elokuvassa käytetään jaettua kuva-alaa ja arkistomateriaalia. Tässä kuvaan on päässyt Luis Buñuel.

Elokuvan ytimessä ovat Eisensteinin keskustelut oppaansa  Palomino Cañedon (Luis Alberti) kanssa. Mukana ei ole montaakaan kohtausta, jossa Cañedo ei olisi läsnä. Puhtaan ammatillinen suhde syvenee ensin ystävyydeksi ja muuttuu lopulta luonteeltaan intiimiksi. Cañedo on Eisensteinille opas sanan syvemmässä mielessä: hänen avustuksellaan Eisenstein oivaltaa jotain itsestään.

Elmer Bäck tekee elokuvassa erinomaisen roolisuorituksen. Hän pyörii, puhuu, huutaa, kierii ja mekkaloi elokuvan jokaisen kohtauksen täyteen elämää. On vähän vaikea uskoa, että historiallinen Eisenstein olisi ollut olemukseltaan tällainen – mutta mitä sitten? Eisenstein in Guanajuatoa kannattaa katsoa pikemminkin puhtaasti fiktiivisenä elokuvana, johon on saatu inspiraatiota Eisensteinin elämästä ja hahmosta.

eisenstein_in_guanajuato-kolme
Eisenstein ei hiljene koskaan. Mary Craig Sinclair ja Cañedo kuuntelevat.

Kuvauksen ja leikkauksen kannalta elokuva on ”niin Greenawayta”. On jaettua kuva-alaa, kuvaraitojen kerrostamista, outoja leikkauksia ja villejä kamera-ajoja. Tämä sopii oikein hyvin Eisensteinistä kertovaan elokuvaan, sillä Eisenstein tunnetaan ennen kaikkea elokuvaleikkaukseen liittyvästä työstään. Elokuvan jälkeen silmissä vähän vilisee, mutta ei se mitään, niin Greenaway-elokuvan jälkeen kuuluukin.

Elokuvan suurin heikkous liittyy musiikkiin. Kun kyse on Greenawayn elokuvasta, ovat odotukset musiikin suhteen kovat. Hänen yhteistyönsä Michael Nymanin kanssa on tuottanut todella komeita kokonaisuuksia, ja Greenawayn parhaat elokuvat ovat paljosta velkaa nimenomaan Nymanille. Valitettavasti Nyman ei ole osallistunut Eisenstein in Guanajuaton tuotantoon – kuten ei muidenkaan Greenawayn tuoreempiin elokuviin. Harmillista. En tiedä, kuka vastaa Eisenstein in Guanajuaton musiikista – enkä haluakaan tietää, niin haljua ja mitäänsanomatonta se on.

eisenstein_in_guanajuato-symmteria
Greenawayn viehtymys symmetriaan näkyy taas kerran voimakkaasti.

Eisenstein in Guanajuato on varmaa Greenawayta. Se ei tarjoa yllätyksiä – ei hyvässä eikä pahassa. Tuntuu keljulta sanoa näin Greenawayn ohjauksesta, mutta kokonaisuutena se on – jännistä rakennuspalikoista huolimatta – keskinkertainen.

*****

Eisenstein in Guanajuato DVD @ Discshop