Black Monday (2019) arvostelu

Black Monday (2019)

Black Monday (2019) on löyhästi historiallinen komediasarja 1980-luvun Wall Street -jupeista ja talouden romahduksesta. Tarina pyörii pienen, osakkeiden välitykseen erikoistuneen The Jammer Groupin ympärillä. Yrityksen perustaja ja sielu on Maurice ”Mo” Monroe, vaatimattomista oloista noussut moottoriturpa ja Wall Streetin 11. paras treidaaja. Yrityksen kakkosmie… öh, kakkoshenkilö ja järjen ääni on Mon entinen heila Dawn Towner, joka hillitsee Mon villeimpiä ideoita ja joka saa sukupuolensa vuoksi jatkuvasti osakseen vain murto-osan siitä arvostuksesta, joka hänelle kuuluisi.

Sarjan ensimmäisessä jaksossa Mo palkkaa The Jammer Groupiin vastavalmistuneen Blair Pfaffin (Andrew Rannels). Keltanokka-Blair on kehittänyt algoritmin, jolla osakekauppaa voidaan automatisoida. Harmi vaan, että algoritmia on testattu lähinnä leikkirahoilla, ja kun Blair päästetään tositoimiin, käy hassusti. Mo antaa anteeksi ja ottaa Blairin siipiensä suojiin – miksi, se jää tässä vaiheessa vielä epäselväksi. Black Mondayssa kaikella on kuitenkin syynsä… No, ainakin melkein kaikella.

80-luvun tyyliä. Vasemmalta: Maurice ”Mo” Monroe, Blair Pfaff ja Dawn Towner.

Wall Street -elokuvista voisi kai jo puhua omana lajityyppinään. Yletön juhliminen, juppien prameat mittatilauspuvut, alkeellisista monitoreista vihreinä hohtavat pörssikurssit, olkatoppaukset, kokaiinista valkeat nenät ja pilvenpiirtäjistä kohti välitöntä kuolemaa syöksyvät, pörssissä rahansa menettäneet ihmiskehot kuuluvat asiaan. Black Monday kasaa nämä kaikki yhteen ja pyöräyttää koko sotkun toiseen potenssiin. Lopputulos on silkkaa kasariparodiaa.

Pidänkin Black Mondayssa tavattomasti juuri sen ajankuvasta. Pukusuunnittelu on koko sarjan kiinnostavimpia puolia. The Jammer Groupin miehet ovat samanaikaisesti nukkavieruja ja prameita. He kalpenevat sarjan kuningattaren eli Dawnin rinnalla – hänen luomivärinsä kimaltavat sateenkaaren väreissä. Dawnin asut ovat kasaria 2010-luvun twistillä: kaikki on vielä kirkkaampaa, vielä suurempaa, vielä överimpää.

Kasarilla kaikki oli isompaa – tämä pätee niin kampauksiin kuin tietokoneisiin.

Dawnin asema ei ole helppo. Hän on korkeasti koulutettu, ärhäkkä ja sanavalmis nainen, jota aliarvioidaan jatkuvasti. Dawn ei kuitenkaan lannistu eikä valita. Kun joku taputtelee häntä työpaikalla takamukselle, hän vastaa samalla mitalla – siis taputtelemalla takamukselle. 2010-luvulta katsottuna hänen valintansa näyttävät hieman omituisilta: tärkeintä hänelle ei ole tehdä työelämää helpommaksi naisille, vaan pärjätä itse miesten hallitsemassa maailmassa. Jos se tarkoittaa sitä, että törkyläppään pitää lähteä mukaan, hän tekee sen.

Blairin upporikas morsian Tiffany ajatuu Black Mondayn tapahtumien keskiöön.

Varmaankin tähän mennessä on jo selvää, että pidin Black Mondayssa ensisijaisesti sen tyylistä. Rakastin myös sen huumoria. Itse tarina jää ajoittain sivuosaan – jaksoissa tapahtuu niin paljon, että välillä ihan vaikea pysyä kärryillä, missä mennään ja miksi.

Black Monday on kiinnostavimpia HBO Nordicin sarjauutuuksia pitkään aikaan. Sarjan ensimmäiselle tuotantokaudelle ollaankin tekemässä jatkoa – kakkoskauden pitäisi tärähtää linjoille jo vuonna 2020.

*****

Once upon a Time in Hollywood (2019) arvostelu – Paska läppä

Once upon a Time in Hollywood (2019)

Quentin Tarantinon Once Upon a Time in Hollywoodin (2019) lajityypistä on syytä ymmärtää kaksi asiaa. Ensimmäinen, suhteellisen ilmeinen asia on se, että se on komedia. Toinen asia – ja tämä tuntuu jääneen hämmästyttävän monelta huomaamatta – on se, että se on klassinen western: aivan kuten lännenelokuvissa, myös tässä elokuvassa hyvikset on helppo erottaa pahiksista.

Klassisella westernillä tarkoitan Peckinpahia edeltävää westerniä. Sellaista, jossa paha saa turpaan ja kunnolla. Sellaista, jonka arvomaailma on turvallinen, ah-niin-konservatiivinen ja pahanhajuinen.

Ennen kuin puhutaan enemmän Once upon a Time in Hollywoodista, peruutetaan vähän. Quentin Tarantino on minulle tavattoman tärkeä ohjaaja – tai oli ainakin silloin, kun olin nuori. Tulin elokuvistainnostumisikään (eli täytin 15 vuotta) samana vuonna, kun Kill Bill vol. 1 tuli ensi-iltaan. Rakastuin. Katsoin kakkososan, ja sen jälkeen Pulp Fictionin, Jackie Brownin, Reservoir Dogsin ja… no, siinähän ne itse asiassa olivatkin.

Ja siitä alkoi alamäki.

Death Proof oli yhtä ilmassa lentävää irtojalkaa lukuun ottamatta pitkäveteinen elokuva. Kunniattomat paskiaiset oli muutamia elokuvallisia yksityiskohtia lukuun ottamatta apea ja täysin hyödytön. Se oli minulle niin suuri pettymys, etten jaksanut kiinnostua Tarantinon westerneistä. Django Unchained ja The Hateful Eight ovat minulta vieläkin näkemättä. Älkää yrittäkö suositella näitä minulle – katson nämä, jos joskus sattuu tulemaan sopiva mielentila.

Yhtäkkiä huomaan, että on kulunut 15 vuotta Kill Bill vol. 1:n ensi-illasta ja että nuoruuteni ohjaajasankarin tuotannosta puolet ei kiinnosta minua vähääkään. Tältä ilmeisesti tuntuu olla aikuinen?

Cliff Booth ja Rick Dalton tekevät kaiken yhdessä.

No niin, sitten itse asiaan. Once Upon a Timen tarina jakautuu kolmeen linjaan. Keskeisimmässä linjassa kulahtanut western-näyttelijä Rick Dalton (Leonardo DiCaprio) ponnistelee saadakseen tähtensä uuteen nousuun. Kannoilla pyörii bestis ja sijaisnäyttelijä Cliff Booth (Brad Pitt). Toinen linja keskittyy Sharon Tateen, joka… ei tee oikeastaan mitään kiinnostavaa, vaan haahuilee silmät ihastuksesta pyöreinä ympäri Hollywoodia. Kolmas linja esittelee katsojille Mansonin Perheen, jotka pitävät majaa Hollywoodin lähellä Spahn Ranchilla.

Vaikka Mansonin Perhettä koskeva tarinalinja saa osakseen vähemmän ruutuaikaa kuin muut linjat, on selvää, että Once Upon a Time in Hollywoodia myydään Mansonin nimellä – ja Mansonin nimihän myy. Perheestä ja sen tekemistä rikoksista kirjoitetaan ja tehdään elokuvia niin paljon siksi, että niillä on suuri symbolinen merkitys (ehkä muitakin syitä on, minusta tämä on kuitenkin kiinnostavin).

Michelle Phillips, Sharon Tate ja Mama Cass juhlivat Playboy-kartanolla.

Manson ja hänen seuraajansa syntyivät toisaalta LSD:n sumentamasta hippiliikkeestä, toisaalta pöhöttyneestä keskiluokasta. Manson merkitsi rakkauden- ja rauhannälkäisen hippiliikkeen tuhoa ja kuolemaa. En vieläkään ymmärrä, mitä 1960-luvun lopun Los Angelesissa oikein tapahtui. Mikä meni pieleen? Siksi aihetta käsittelevät teokset jaksavat kiinnostaa. Once upon a Time in Hollywood ei ikävä kyllä tarjoa tähän järin kiinnostavia näkökulmia. Ehkä leffaa ei sittenkään olisi kannattanut markkinoida Tate-Manson-1969-kulmalla.

Mansonin väkivaltaiset hipit ovat kuin Tolkienin alkuperäinen ajatus uruk-haista. Silmarillionissa Tolkien esitti, että uruk-hai ovat muodostuneet turmeulluista ja kidutetuista haltioista. Keskimaan kaunein ja ylväin olento, haltia, on siis ikään kuin kääntynyt omaksi vastakohdakseen – primitiiviseksi, pahantahtoiseksi ja julmaksi uruk-haiksi. Suunnilleen saman kehityskulun näen hippiliikkeen kulussa kohti Mansonia ja vuoden 1969 väkivaltaa.

Dalton on esiintynyt westernien lisäksi myös television, ööh, tanssi-ööh-mainoksissa. Tai jotain.

Manson ja hänen Perheensä olivat rajapyykki kauniin, aurinkoisen 1960-luvun ja ankean 1970-luvun välillä. 60-luku olisi loppunut ilman Mansoniakin – silti hänellä on tärkeä symbolinen merkitys miehenä, joka lopetti rakkauden ja rauhan vuosikymmenen.

Ja siksi aina, kun Mansonin ottaa puheeksi, pitäisi olla jotain sanottavaa. Mansonin nimi ei ole välimerkki, vaan voimasana.

Vaan Tarantinon elokuvapa kolisee tyhjyyttään – tai sitten en vain saa selvää, mitä hän yrittää sanoa. Ehkä tällaista on väärin odottaa Tarantinolta. En ole varma, onko hänellä koskaan aikaisemminkaan ollut mitään oikeaa sanottavaa. Kenties hänen elokuvansa ovatkin aina olleet vain sitä, miltä ne näyttävät: ylipitkiä, hienon näköisiä musiikkivideoita.

Cliff nappaa kyytiinsä Spahn Ranchille liftaavan Pussycatin. Tarantinon jalkafetissille omistettu kohtaus: check.

On Once upon a Time in Hollywoodissa jotain hyvääkin. Sen hyvän nimi on Brad Pitt. Hän on rutistunut ja paahtunut niin tyylikkäästi, että melkein itkettää. Ei sillä, että sarjan toisessa pääosan esittäjässä eli Leonardo DiCapriossa olisi mitään vikaa. DiCaprio on erinomainen esimerkki näyttelijästä, joka vain paranee vanhetessaan. Once Upon a Time in Hollywoodissa on muutama kohtaus, joissa hän tuo hahmonsa rikkinäisyyden esiin tavattoman taitavasti.

Margot Robbie on Sharon Tatena tylsä ja väritön. On kiusallista, kuinka suuri ero hänen olemuksessaan on verrattuna ihka-aitoon Sharon Tateen, jonka elokuvista on leikattu katkelmia Once Upon a Time in Hollywoodiin. Paha moka. Kun Tatea esittämään ei kerran ole löydetty viiltävän karismaattista näyttelijätärtä, ei ressukkaa olisi kannattanut häpäistä laittamalla hänet oikean Taten viereen.

Jos Margot Robbien suoritus jää hailakaksi, onnistuvat muut elokuvan naisnäyttelijät paremmin. Margaret Qualley tekee ihanan lihaisan pikkuroolin teinityttö Pussycatina. Stranger Thingsin kolmannelta tuotantokaudelta suurelle yleisölle tutuksi tullut Maya Hawke on Linda Kasabianina positiivinen yllätys. Mikey Madison hysteerisenä Susan Atkinsina tuo mieleen Ringin, Kaunan ja muut japanilaiset kauhuelokuvat, joissa mustatukkaiset naiset aukovat suitaan silmät ymmyrkäisinä. Roolityö jää mieleen – hyvässä vai pahassa, siitä en ole varma.

Jostain syystä elokuvaan on runtattu myös Luke Petty, Al Pacino ja Michael Madsen. He tulevat ja menevät ilman, että ehtivät oikeastaan tehdä mitään.

Leffaan mahtuu myös kohtaus, jossa Cliff päätyy ottamaan mittaa Bruce Leestä. Leen perikunta pahotti mielensä.

Yleensä en valita elokuvien epärealistisuudesta. Sen sijaan yritän usein hiljentää epärealistisuudesta valittavat äänet mumisemalla jotakin lajityypistä ja konventioista ja siitä, että fiktio on fiktiota eikä elämää. Once upon a Time in Hollywoodin kliimaksikohtauksessa hulluttelu viedään kuitenkin niin pitkälle, että touhu alkaa kyllästyttää jopa minua – kohtaus on kaikessa villiydessään yksinkertaisesti hölmö.

Vanhojen Tarantino-elokuvien ystävänä odotan edelleen Tarantinolta tyylikästä, sarjakuvamaista ja visuaalisesti raikasta väkivaltaa. Once Upon a Time in Hollywoodin väkivalta tuo kuitenkin mieleen lähinnä Tom Savinin ja Joe D’Amaton. Älkää ymmärtäkö väärin; tarkoitukseni ei ole halventaa Savinia tai D’Amatoa. Tarantinon elokuvilta odotan kuitenkin hieman korkeampien tuotantoarvojen väkivaltaa – jotain muuta kuin suttuista gorea.

TL;DR: Once Upon a Time in Hollywood on huono komediaelokuva.

*****

Tuca and Bertie (2019) arvostelu

Tuca and Bertie (2019)

Tuca and Bertie (2019) on hulvaton animaatiokomedia kahdesta kolmekymppisestä naisesta, jotka ovat parhaita kavereita huolimatta persooniensa eroista. Räävitön ja kovaääninen Tuca painaa kaasua silloin, kun ehkä olisi parasta hiljentää, eikä huoli turhia huomisesta. Vaatimaton ja huolehtivainen Bertie puolestaan pelaa varman päälle ja ahdistuu, kun joku katsoo.

Tuca on tukaani ja Bertie on laulurastas. Kaikki muutkin sarjan hahmot ovat ihmismäisiä lintuja, koiria, kasveja, liskoja, hyönteisiä tai muita olentoja, jotka eivät omassa todellisuudessamme puhu tai osallistu muutoin aktiivisesti järjestäytyneen yhteiskunnan toimintaan. Mukaan mahtuu jopa puhuva kakku, kiukutteleva arkistokaappi ja tissi, joka lähtee yksin baariin.

Tuca and Bertien ensimmäisessä jaksossa pitkäaikaiset kämppikset jakavat tavaransa: Tuca siirtyy Bertien luota yläkerran yksiöön, koska Bertie tahtoo jatkossa asua yhdessä poikaystävänsä Specklen (lintu hänkin) kanssa. Asetelma on suoraan tosielämästä. Juuri kolmenkymmenen tietämillä moni alkaa rakentaa perhettä tai syventyy työuraansa niin vahvasti, että kavereille ei jää aikaa. Ystävyyssuhteet uhkaavat kuihtua. Tucalla ja Bertiellä on omat vaikeutensa, mutta heidän siteensä kestää ainakin ensimmäisen tuotantokauden koettelemukset.

Tuca lainaa Bertieltä sokeria, koska niin naapurit tekevät.

Sekä ihmismäiset eläimet että sarjan visuaalinen ilme muistuttavat Bojack Horsemanista, jonka tuottaja Lisa Hanawalt on Tuca and Bertie -sarjan takana. Yhteistä sarjoilla on myös ahdistavien ja vakavien aiheiden käsittely huumorin keinoin. Rikkinäisen lapsuuden eläneellä Tucalla on taipumusta viinanhuuruisiin ylilyönteihin, eikä hän sopeudu työelämään lainkaan. Rahaa tulee rikkaalta Tallulah-tädiltä, joka tahtoo vastineeksi shekeilleen moittia ja alistaa Tucaa tunteakseen olonsa paremmaksi. Bertie joutuu seksuaalisen häirinnän kohteeksi useammassa eri yhteydessä, ja hänen suhteensa Speckleen on nuoruudessa läpikäytyjen traumojen vuoksi vaikea. Hän on uskomattoman taitava, mutta heikon itsetuntonsa vuoksi ei osaa vaatia itselleen hänelle kuuluvaa asemaa.

Elämän kuhmuja kuvataan tällä kertaa nimenomaan naisten näkökulmasta. Se on Tuca and Bertien vahvuus.

Bertien työkaveri Dirk on mulkku.

Lempijaksoni on tuotantokauden toinen jakso, The Promotion. Jos pohdit, onko Tuca and Bertie juuri sinulle sopiva sarja, katso vähintään kaksi ensimmäistä jaksoa – ensimmäinen jakso on hapuileva, mutta toisessa mennään jo asiaan. Jaksossa Bertien työkaveri Dirk lausuu outoja kommentteja Bertien vartalosta ja vihjailee, että Bertie on pukeutunut ”seksikkäästi” (o_O) miellyttääkseen esimiestään. Ensin Bertie hämmentyy, sitten kiusaantuu.

Kun Bertie menee puhumaan asiasta HR-osastolle, HR-päällikkö kieltäytyy ojentamasta Dirkiä ja sen sijaan hyssyttelee asiaa:

[Dirk] on söötti. Onnentyttö! Hän varmaan tarkoitti kehua. Älä levittele tätä – yhtiön maine voi mennä.

Bertie tuupataan HR-päällikön huoneesta ulos kädessään esite, jossa annetaan ohjeita siihen, kuinka ”flirttailla vastuullisesti” ja iskeä mies työpaikalla.

🤮

Kun HR-päälliköltä ei heru ymmärrystä, päättää Bertie ottaa kokemansa ahdistelun avoimesti puheeksi työpaikalla. Silloin käy ilmi, että moni muukin nainen on kokenut työpaikalla samaa. HR-osaston hyssyttelevä asenne on siis johtanut siihen, että rääväsuu, jonka puheet aiheuttavat ahdistusta ja ei-toivottua itsetietoisuutta monissa työpaikan naisissa, saa rellestää miten tykkää.

”Let’s not get into a mob mentality here”, on Dirkin kommentti hänelle esitettyihin syytöksiin. Perusvastaus. Asiallinen keskustelu oikeista ongelmista on helppo tukahduttaa vetoamalla ”joukkohysteriaan” ja ”julkisiin lynkkauksiin”.

Bertien tissi saa tarpeekseen Dirkin tuhmista puheista ja lähtee kesken päivän bariin.

Valitettavasti työelämästä löytyy vieläkin niitä, joille tärkeintä on se, että ”yhtiön maine ei mene”. Bertien kokemus on realismia.

Tämäntyyppiset asiat ovat toisinaan miehille vaikeita, melkein mahdottomia ymmärtää.

Tuca and Bertielle on ominaista nimenomaan #metoon jälkeinen tapa nostaa kipeitä aiheita puheeksi.  Sarja tekee sen kiihkottomasti, mutta jämäkästi.

Aivan jokainen nainen löytää Tuca and Bertiestä valtavasti samastumiskohtia. Moni saattaa löytää siitä myös itsensä: Sarjaa katsoessani pohdin lähes jatkuvasti, kumpaa päähahmoista muistutan itse enemmän. Toisaalta pyrin Bertien tavoin olemaan tekemättä itsestäni turhaa numeroa ja aliarvioin jatkuvasti osaamistani. Toisaalta olen Tucan tavoin kovaääninen ja – kuten sarjan showrunner Lisa Hanawalt asian varmasti ilmaisisi – ”gross and disgusting”. Kallistun lopulta sille kannalle, että olen enemmän Tuca kuin Bertie.

Tuca elää rikkaan Tallulah-tätinsä rahoilla.

Niin, puhutaanpa hetki Lisa Hanawaltista. Tai annetaan hänen pikemminkin puhua itse. Hanawalt osallistui taannoin Netflixin showrunnereiden all-female-paneeliin. Put a ”She” in Call Sheet -paneeli on katsottavissa Youtubessa – suosittelen sitä lämpimästi. Hän nostaa paneelissa konkreettisesti esille sen, kuinka nainen yhä on viihdemaailmassa ”se toinen sukupuoli”, poikkeama normista:

I was trying to think of examples I’ve seen in adult animation where I see myself in another character and they’re so rare.

You know, just as an example, on BoJack [Horseman], I noticed all the background gags that you see in between scenes, just little background things, but they were all with male characters.

And I raised the issue, I, you know, put up a speed bump and everyone was mad at me for a few days ’cause I was like, ”Why are they all men?” Women are funny and gross, too.

There was a gag where, like, a car rushes by and a dog’s tongue whooshes and licks the lady next to her. And I wanted them both to be women and everyone was like, ”Well, why? That’ll complicate things. If it’s two women, people will wonder why they’re both women. And if it’s a man and a woman, it’ll be sexual. And, like, you have to draw the boobs on the character and that complicates it, too, ’cause people will be looking at her boobs.”

And I was like, ”This is ridiculous.” Women are gross, women are funny, like, we need to represent that.

Juuri tämän vuoksi Tuca and Bertie on tärkeä sarja. Juuri tähän kiteytyy sen vetovoima. Sen käsittelemät tilanteet, teemat ja ongelmat koskettavat ensisijaisesti naisia, joiden kokemusten ei pitäisi olla toiseutta – joiden kokemusten pitäisi olla osa normia.

Ja se saattaa olla myös sarjan sudenkuoppa.

En nimittäin halua, että vain naiset katsovat Tuca and Bertietä. Toivon, että ihmiset sukupuolestaan riippumatta kiinnostuvat sarjasta. Kaikkien ei tarvitse pitää siitä – todennäköisesti monet vihaavat sarjaa, koska se on suorapuheinen, kulmikas, outo ja toisinaan ällöttävä.

Speckle ja Bertie etsivät seksielämäänsä piristystä pornosta.

Pääasia kuitenkin on, että myös he katsovat sarjaa. Lisa Hanawalt on samaa mieltä – hän toivoo, että ne, jotka eivät sarjasta pidä,  voisivat ”vihakatsoa” (hate watch) sitä.

Tuca and Bertien Tomatometer-lukema Rotten Tomatoesissa on tämän jutun kirjoitushetkellä täydet 100 prosenttia.

Tästä huolimatta sarjan levittäjä Netflix ilmoitti huhtikuun lopussa, ettei se tilaa uusia tuotantokausia Tuca and Bertiestä. Buu! Uskon, että osittain tämä johtuu siitä, ettei Netflix itse onnistunut suosittelemaan sarjaa oikeille katsojaryhmille. Itsekin olin vähällä skipata sarjan, mutta taikasanat ”from the creators of Bojack Horseman” saivat mieleni muuttumaan.

Hanawalt on kuulemma toiveikas sen suhteen, että sarjalle löytyisi uusi koti jostakin toisesta levityskanavasta. Nähtäväksi jää, kuinka käy.

*****

Witch Hunt (1994) arvostelu – Hollywoodin noitatouhut

Witch Hunt (1994)

Witch Hunt (1994) on komediallinen, yliluonnollinen rikosmysteeri 1950-luvun Hollywoodista, jossa noituus on totisinta totta ja osa arkipäivää. Virkaintoinen senaattori Crockett (Eric Bogosian) on ottanut missiokseen kieltää noituuden lailla ja ahdistelee sen harjoittajia minkä ehtii. Yksityisetsivä H. P. Lovecraft (juu’u – luitte oikein; roolissa Dennis Hopper) pysyttelee erossa taikuudesta, mutta tekee kuitenkin läheistä yhteistyötä noitana tunnetun Hypolita Kropotkinin (Sheryl Lee Ralph) kanssa.

Lovecraft saa toimeksiannon näyttelijätär Kim Hudsonilta (Penelope Ann Miller), joka epäilee miehensä, tuottaja N. J. Gottliebin olevan uskoton. Lovecraft ryhtyy selvittämään asiaa, muttei ehdi tutkimuksissaan pitkälle ennen kuin Gottlieb-rassu murhataan. Kaikki viittaa siihen, että Gottlieb on surmattu taikakeinoin: lähes kaksimetrinen mies löydetään toimistonsa lattialta kutistuneena niin pieneksi, että hänen ruumiinsa kannetaan rikospaikalta lounaslaatikossa.

Hypotila ja Lovecraft työskentelevät samoissa toimistotiloissa.

Lovecraft heittää vesilintua Hudsonilta saamallaan toimeksiannolla ja ryhtyy tutkimaan Gottliebin surmaa Hypolitan avustuksella. Jäljet johtavat omituisen puhtaaksi puunattuun rantahuvilaan ja sen jälkeen taloon, jonka henkilökunta toteuttaa taikuuden avulla vieraiden villeimmätkin toiveet. Matkan varrella Loveraft törmää pariin otteeseen vanhaan tuttuunsa Finn Machaan (upea Julian Sands) – taitavaan, yksisilmäiseen noitaan, joka herättää Hypolitassa pahoja aavistuksia.

Witch Huntin maailmassa mikä tahansa voi olla silmänlumetta. Yksi elokuvan kantavista teemoista onkin se, ettei mikään ole sitä, miltä näyttää. Kyse ei ole pelkästään noituudella rakennetuista illuusioista, vaan meille kaikille tutuista ilmiöistä: valehtelijoista, kaksinaamaisista ihmisistä ja takinkäätäjistä.

Eksoottisen talon emäntä Vivien Dart muovaa kuiskauksillaan kauppatavarasta asiakkaalle mieluisan.

Taikuus on Witch Huntin maailmassa pelkkä väline, jota voidaan käyttää hyvään tai pahaan. Se tekee elämästä kätevämpää ja mukavampaa siinä missä vaikkapa sähköinen hiustenkuivain tai kaunis auto. Jos joku käyttää taikuutta itsekkäisiin tarkoituksiin – ja näin Witch Huntissa myös tapahtuu -, ei vika ole taikuudessa sinänsä, vaan henkilön motiiveissa.

Witch Huntin perusasetelma heijastelee 1950-luvun kommunistivainoja, jotka alkoivat, kun senaattori McCarthy keksi hakea uralleen nostetta syyttämällä milloin ketäkin kommunistiksi. Noita- ja kommunistivainojen rinnastaminen toisiinsa on sinänsä nokkelaa, mutta yhtäläisyyksien käsittely jää tyngäksi. Analogiaa olisi ollut syytä viedä pidemmälle ja etsiä lisää kytköksiä ilmiöiden väliltä.

1990-luvun erikoistehosteita. Good times.

Witch Huntin näyttämöllepano tuo mieleen Tim Burtonin elokuvat, ennen kaikkea Saksikäsi Edwardin ja Cry Babyn. Taikatemput on toteutettu 90-luvun alulle ominaisella tyylillä, jossa nojataan vahvasti kömpelöihin trikkikuviin. Aika on patinoinut elokuvaa kauniisti: toisaalta sen fiftarivaikutteisesta estetiikasta voi tykätä ilman ironian häivääkään, toisaalta ysäriefektit lämmittävät jokaisen sisintä kaihertavaa nostalgiannälkää.

*****