Apostle (2018) arvostelu – 2010-luvun The Wicker Man

Apostle arvostelu
Apostle (2018)

Apostle (2018) on kauhuelokuva uskosta, taistelusta ja vallasta. On vuosi 1905. Thomas (Dan Stevens) saa tietää, että hänen siskonsa on siepattu etäiselle saarelle, jota asuttaa omituinen pakanakultti. Kun kultin jäsenet penäävät perheeltä lunnasrahoja, Thomas päättää matkustaa saarelle siskoaan pelastamaan.

Saaren asukkaat elävät vaatimattomissa oloissa. Yhteisön voima on vahva: ihmiset pitävät huolta toisistaan. Saarella velloo kuitenkin epämääräinen kauhu, jonka aiheuttajaa Thomasin on vaikea tunnistaa. Pelkäävätkö asukkaat omia autoritäärisiä johtajiaan vai omaa jumaluuttaan, jota varten kukin vuodattaa säännöllisesti veriuhrin omista suonistaan?

Thomas saapuu saarelle kohtuullisen hyvissä hengen ja sielun voimissa.

Yhteisön perustaja ja henkinen airut Malcolm (Martin Sheen) pitää silmät kipunoiden saaren vaatimattomassa ”kirkossa” hurmiohenkisiä puheita yhteisön loistavasta tulevaisuudesta. Malcolm on oppikirjaesimerkki karismaattisesta johtajasta, joka saa sanoillaan muutettua kivisen ja kituliaan saaren maanpäälliseksi paratiisiksi. Yleisö nyökyttelee ja alistuu.

Hiljalleen Thomasille selviää, että Apostlen uskonto perustuu kaupankäyntiin: kun jumaluudelle annetaan, olettavat saaren asukkaat saavansa jotain vastineeksi lahjoistaan. Tämä ajattelutapa eroaa huomattavasti ajalle ominaisesta, kristillisestä eetoksesta, jonka seuraajat eivät odota hyvistä teoistaan palkintoa maallisen elämän aikana. (Osa myöhemmistä kristillisyyden suuntauksista toki muistuttaa tässä suhteessa ajattelultaan paljonkin Apostlen pakanoita, hyvänä esimerkkinä vaikkapa amerikkalainen menestysteologia.) Kaupankäyntiin nojaava kultti on johtanut lopulta kummalliseen asetelmaan, jossa johtajat kohtelevat jumaluuttaan pikemminkin työkaluna kuin ikiaikaisena, ylimaallisena olentona.

Saaren uumen paljastaa merkkejä saarelaisten oudosta uskonnosta.

Saaren yhteisöä piinaavat siis puute, nälkä, pelko ja epäluulo – vaan eipä sen pelastajaksi tuomitulla Thomasilla mene juuri sen paremmin. Alusta asti on selvää, että laudanum-tippoja pipetillä nappaileva protagonistimme kantaa niskassaan jotakin suurta, painavaa ja psyykkistä. Apostlen alussa hänet esitellään penseänä ja sisäänpäinkääntyneenä tyyppinä. Trauma, joka on tehnyt Thomasista sen ihmisen joka hän on, harmillisesti paljastetaan elokuvan lopussa. Kuvaus Thomasin kokemista iskuista on liiankin eksoottinen ja dramaattinen, ja se turvottaa hänen taustatarinansa niin kummalliseksi, että siihen on vaikea suhtautua enää vakavasti.

Traumatakauman heikkouksista huolimatta Thomasin tarina sulkeutuu kauniisti kuin soittorasia: hän on täyttänyt tehtävänsä.

Apostlessa on kohtauksia, jotka menevät ihon alle.

Apostle on väkivaltainen ja verinen elokuva. Kohtauksia, jotka sisältävät graafista väkivaltaa, on suhteellisen vähän, mutta ne ovat sitäkin julmempia. Niiden äänisuunnittelu ja kuvaus ovat sen verran ilkeitä, että tilanteet tunkeutuvat ihon alle sutjakasti kuin näytteenottoneula verikokeessa. Kamera pyörii ympäri, metalli nakuttaa korvissa metallia vasten, vaijeri kiristyy vihloen, linssi sumenee merkiksi sammuvasta tajunnasta.

Apostlen verikekkereiden järjestelyistä huolehtii nimetön, äänetön ja kasvoton hahmo, jota kutsutaan lopputeksteissä nimellä The Grinder. Paremman aliaksen puutteessa ennätin nimetä tämän huppupäisen hahmon Markkulan Pasiksi. Otus on kaikessa hiljaisuudessaan ja persoonattomuudessaan vain suuri kysymysmerkki: Kuka hän on? Miksi hänen päänsä näyttää narukerältä? Ja mistä hän saa jatkuvasti tuoretta verta päälleen? Suurin osa Apostlen mysteereistä selviää ennen kuin lopputekstit pyörähtävät käyntiin, mutta narukeräpäähän liittyvät kysymykset jäävät vaille vastauksia.

Pasi-perkele.

Apostlen alkuasetelma tuo mieleen The Wicker Man -kauhuklassikon. Tuonnempana elokuvassa on pari kohtausta, jotka vaikuttavat suorastaan pastisseilta tietyistä The Wicker Manin kohtauksista. Kyse ei ole matkimisesta tai kopioimisesta, vaan tyylikkäästä kunnianosoituksesta The Wicker Manille. Apostle on kuin 2010-luvulle saateltu versio The Wicker Manin käsittelemästä tarina-aihiosta ja tematiikasta. Se on huomattavasti väkivaltaisempi, epäloogisempi, ”sairaampi” ja hullumpi kuin The Wicker Man, joiden folkkipakanoiden suviset nakuilurituaalit näyttävät Apostlen epäjumalanpalvojien rinnalla hempeän harmittomilta.

*****

Hereditary – Pahan perintö (2018) arvostelu

Hereditary arvostelu
Hereditary – Pahan perintö (2018)

Hereditary – Pahan perintö (2018) on kauhuelokuva vanhemmuudesta ja veren mukana periytyvistä, henkilökohtaisista kirouksista. Päähenkilö Annie Graham on kahden teini-ikäisen lapsen äiti ja pienoismallitaiteilija. Grahamin perhe on nykyaikainen hyvä perhe: Annie ja hänen puolisonsa Steven tarjoavat lapsilleen kaiken, mitä nämä tarvitsevat. Elokuvan tarinan edetessä perhe ajautuu kuitenkin tilanteeseen, jossa vanhemmat eivät voi suojella lapsiaan.

Elokuva alkaa Annien Ellen-äidin hautajaisista. Annie kuvailee äitiään hautajaispuheessa itsepäiseksi ja vaikeaksi naiseksi – siis tavalla, jolla juuri kuolleesta ei missään nimessä tulisi puhua. De mortuis nil nisi bonum. Omituista kyllä, koko Annien perhe on helpottunut Ellenin poismenon johdosta – ainoastaan Annien varhaisteini-ikäinen tytär Charlie vaikuttaa surevan mumminsa kuolemaa.

Charlie suree mummivainaata. Annie lohduttaa.

Annie kuvailee vertaistukiryhmässä äitiään monipersoonallisuushäiriöiseksi ja isäänsä psykoottiseksi ja masentuneeksi. Hän kertoo, että hänen veljellään oli skitsofrenia. Sekä veli että isä olivat päätyneet jo nuorella iällä itsemurhaan. Annien perinnöllinen taakka ja taipumus mielen sairauksiin painaa kuin tonnin sementtisäkki.

Onko kyse siis mielisairauksista ja niiden perinnöllisyydestä kertovasta elokuvasta? Tarkoitetaanko ”pahan perinnöllä” vereen sekoittunutta taipumusta skitsofreniaan ja psykoosiin? Niin voisi luulla.

Annie käsittelee taiteessaan paljon omia ja perheensä kokemuksia. Hän on valinnut ilmaisukanavakseen pienoismalliveistokset – eräänlaiset tosielämän nukkekodit. Hereditaryn ensimmäisessä kohtauksessa kuvataan yhtä Annien pienoismalleista: kamera zoomaa nukkekodin huoneeseen, jossa nukkuu teini-ikäinen poika. Yhtäkkiä pienoismallihuoneen ovi avautuu ja sisään astuu Steven. Emme olekaan pienoismallissa, vaan oikeassa talossa, jossa asuu oikeita ihmisiä.

Yö kätkee syliinsä murtuneen perheen jäänteet.

Kuten nukkekodin ihmiset, myös Hereditaryn perhe elää oman todellisuutensa ulkopuolella asuvan, itseään suuremman voiman vallassa. Mikä surullisinta, he ovat itse autuaan tietämättömiä niistä suurista ja armottomista voimista, jotka määräävät heidän elämänsä suunnan. Tästä muistuttaa myös omituinen valoilmiö, joka välähtää siellä täällä elokuvan kohtauksissa – se tuo mieleen Annien käyttämän luupin, joka heijastaa kameraan valoa elokuvan trailerissa. Aivan kuin keskushahmojen toimintaa tarkkailisi joku tai jokin kaikkitietävä ja voimakas ”Master of Puppets”, joka pysyttelee visusti Annien, Stevenin ja heidän lastensa näkökentän ulkopuolella.

Paitsi että ei sittenkään – elokuvan suuri paha ei oikeastaan edes ole kaikkitietävä ja voimakas, vaan hämmentynyt, peloissaan ja eksyksissä. Mutta spoilereiden välttämiseksi ei siitä nyt sen enempää.

Hereditaryn painajaiskuvat ovat voimakkaita, mutta yksinkertaisia.

Toni Collette tekee todennäköisesti elämänsä parhaan roolityön Annie Grahamina. Milly Shapiro on hengästyttävän hyvä valinta lievästi jälkeenjääneen ja erikoisen Charlien rooliin. Myös Alex Wolff suoriutuu työstään Peterinä hyvin. Mietin pitkään, mistä Wolffin näytteljän naama on tuttu, kunnes annoin periksi Googlelle – tosiaan, tämä kaverihan näytteli My Friend Dahmerissa nuorta Derf Backderfia! Gabriel Byrne jää Stevenin roolissa hieman valuksi – sivuhahmoksi, joka ei saa tilaa hengittää ja kehttyä.

Hereditary on hirvittävän pelottava elokuva. Sen kauhu rakentuu pimeiden, unenomaisten kohtausten varaan. Maailman logiikka pettää, ja joudumme keskelle painajaista, jonka ei pitäisi ja joka ei saisi olla totta. Se ei kuitenkaan ole pelkästään hirvittävän pelottava elokuva – se on pohjimmiltaan draamaelokuva perheestä, äärimmäisestä petoksesta ja epäilyksestä, joka syntyy, kun omat lapset käyttäytyvät vähän liian oudosti.

*****

Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983) arvostelu

Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983) arvostelu
Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983)

Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983) on David Cronenbergin ohjaama kauhuelokuva miehestä, joka saa auto-onnettomuuden seurauksena kyvyn nähdä tulevaan. Stephen Kingin romaaniin perustuva elokuva on melkoinen kummajainen Cronenbergin tuotannossa. Tarina on hyvin ”kingimäinen”: yliluonnollinen ja kammottava tuodaan suoraan uneliaan amerikkalaisen arjen keskelle. Ja kuten Kingin tarinoissa niin usein, myös The Dead Zonessa yliluonnollisuus ja muut kauhuelementit unohtuvat ja haipuvat katsojan mielessä eräänlaiseksi tapetiksi, jotka luovat näyttämön päähenkilön sisäiselle taistelulle.

Johnny Smith (Christopher Walken) opettaa high schoolissa englannin kieltä ja kirjallisuutta. Hänet tavataan elokuvassa ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen Edgar Allan Poen Korppi-runoa uneliaille teineille. Johnny tapailee kollegaansa Sarahia ja suunnittelee kosivansa tätä. Palatessaan kotiin treffeiltä hän kuitenkin joutuu auto-onnettomuuteen ja vajoaa viideksi vuodeksi koomaan. Johnny menettää mielenrauhansa ja elämänsä rakkauden – aivan kuten Korppi-runon päähenkilö.

Johnny toivoo yhteistä tulevaisuutta Sarahin kanssa.

Kun Johnny herää, hän huomaa saaneensa selvänäköisyyden kyvyn. Ensin hän alkaa nähdä kohtauksia ympärillään olevien ihmisten menneisyydestä ja nykyisyydestä. Tieto Johnnyn poikkeuksellisista kyvyistä leviää nopeasti paikallisen sheriffin korviin, jolloin tämä tulee pyytämään Johnnyn apua murhaajan kiinniotossa.

Johnny huomaa, että hän voi käyttää kykyään hyvään. Selvänäköisyys on hänelle sekä lahja että taakka: sadat ihmiset pyytävät hänen apuaan, jota hän ei kuitenkaan voi tarjota kuin muutamille.

Paikallinen selvänäkijä saa seriffiltä pyynnön auttaa murhaajan kiinniotossa.

Ajan myötä Johnnyn kyky kehittyy ja terävöityy edelleen. Hän alkaa saada näkyjä tulevasta ja huomaa voivansa vaikuttaa näkemiinsä tapahtumakulkuihin. Näkymät tulevasta velvoittavat häntä toimimaan, jolloin vastuu hänen harteillaan on yhä raskaampi.

The Dead Zone on elokuva velvollisuudesta ja kunniasta. Kun Johnny pyrkii estämään näkyjensä onnettomuuksia, häntä pidetään hulluna. Hän onnistuu pelastamaan valinnoillaan ihmishenkiä, mutta jää vaille tunnustusta sankariteoistaan. Johnnyssa ruumiillistuu äärimmäinen epäitsekkyys: hän saa teoistaan palkaksi parhaimmillaan taskulämmintä kiitosta, pahimmillaan hullun leiman. Christopher Walkenin upea roolisuoritus tukee tarinaa.

Johnnyn valinnoilla on kauaskantoisia vaikutuksia.

The Dead Zone on siisti, huoliteltu ja tasapainoinen elokuva ja jälleen kerran vahva näyte Stephen Kingin tarinanpunontataidosta. Kauhuelokuvaksi se on hyvin kesy. Katsoin elokuvan joulun pyhinä isäni ja veljeni kanssa – tämä kertoo jotakin siitä, miten siloinen elokuva on kyseessä. The Dead Zonessa ei sinänsä ole mitään vikaa – henkilökohtaisesti vain kaipaan elokuvilta enemmän rosoa, mätää ja hiiltä.

*****

Prince of Darkness (1987) arvostelu ja vanhoille elokuville nauramisesta

Prince of Darkness (1987)

Prince of Darkness (Suomessa myös nimellä Pimeyden valtias, 1987) on John Carpenterin klassikkoelokuva, joka yhdistelee keskenään tieteen ja uskonnon maailmaa. Kävin katsomassa elokuvan ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen, kun tamperelainen Cinemadrome-festivaali esitti sen filmiltä viime viikonloppuna.

Unohduksiin vajonnut Unen veljeskunta on vuosituhansien ajan vartioinut autiokirkon kellariin kätkettyä salaisuutta. Kun veljeskunnan viimeinen jäsen kuolee ja jättää jälkeensä päiväkirjan, alkaa paikallinen pappi selvittää, mitä kirkon kellarissa on meneillään. Pian hän hälyttää paikalle paikallisen yliopiston fysiikanopettajan eli tohtori Birackin. Hän puolestaan kokoaa yliopiston parhaista opiskelijoista moniammatillisen tutkimusryhmän, joka suuntaa tutkimaan kirkon kellaria.

Mitä kellarista sitten löytyy? Suuri sylinteri täynnä vihreää mönjää ja paksu latinankielinen kirja, jossa kerrotaan, että sylinterin sisällä on itse Saatana. Tämän tehtävä on avata portti oman todellisuutemme ja antimaterian maailman välille ja päästää näin itse Pahuuden ylin ilmentymä eli Antijumala meidän keskuuteemme.

Prince of Darkness
Vihreästä mönjästä purkautuu Saatana.

Yliopiston väki on ihmeissään. Sylinterin sisältö ”käyttäytyy” tavalla, joka ei ole millekään fyysiselle aineelle ominainen. Fyysikot hämmästelevät sylinteristä valuvaa datavirtaa ja teologian opiskelija kääntää latinankielistä kirjaa, jonka kertoma tarina muuttuu sivu sivulta oudommaksi. Pappi halailee nurkassa Raamattuaan. Ja kun sylinterin sisältö purkautuu, on sillä tutkijoiden mieliin ja käytökseen kummallinen vaikutus. Lisäksi yliopistoväki alkaa nähdä varoituksenomaista unta varjomaisesta hahmosta.

Prince of Darknessin alkuasetelma on mehukas. Tapa, jolla elokuvassa yhdistetään uskonnollista ja tieteellistä kontekstia, tuo mieleen aika monta hyvää sarjaa ja elokuvaa – mainittakoon esimerkkeinä vaikkapa Twin Peaks ja Alien/Prometheus-elokuvat (niistäkin olen joskus kirjoitellut: Alien – Kahdeksas matkustaja, Alien: Covenant ja Prometheus). Valitettavasti aiheen kehittely tyssää alkutekijöihinsä, kun hahmot aloittavat riivauselokuville ominaisen huutamisen ja juoksentelun. Toisaalta elokuvassa on kiehtovaa Kristus-symboliikkaa: yksi henkilöhahmoista päättää asettaa henkensä alttiiksi pelastaakseen maailman Antijumalalta.

Prince of Darkness
Prince of Darknessin kliimaksikohtaus on kuin Jean Cocteaun elokuvasta.

Toistuva uni varjomaisesta hahmosta on kiehtova, ja sen alkuperä jää vaille tyhjentävää selitystä. Vaikuttaa siltä, että uni ei ole oikeasti uni, vaan viesti tulevaisuudesta. Mutta kuka sen on lähettänyt ja miksi? Uskon löytäneeni tähän aukottoman tulkinnan, mutta jätetään sen tarkempi käsittely toisaalle. John Carpenter saattaa muuten suunnitella TV-sarjaa Prince of Darknessista – ehkä sen myötä saamme lisätietoja outojen unien alkuperästä.

Esteettiseltä kannalta Prince of Darkness on ainutlaatuinen elokuva. Sen ”peilikohtaukset” voisi melkeinpä olla peräisin Luis Buñuelin tai Jean Cocteaun elokuvasta. Myös sylinteristä kattoa kohti ”valuva” vesi on toteutettu visuaalisesti todella kiehtovalla tavalla. Mainita täytyy myös elokuvan musiikista, joka on taattua kasarisyntikkaa.

***

Prince of Darkness -näytöksen aikana muistin, miksi en juuri koskaan käy elokuvissa: koska elokuvanäytöksissä on muita ihmisiä. Olen hyvin suvaitsematon muista katselijoista lähteviä häiriöääniä, hajuhaittoja ja muita ärsykkeitä kohtaan. Erityisesti teinimeininki, joka kikattelee ja mölyää Finnkinon näytökset pilalle, kannustaa pitämään loitolla elokuvateattereista. Niagaran ja muiden vastaavien, maakuntakohtaisten elokuvakeskusten teatterit ovat yleensä rauhallisempia, mutta kyllä vain niissäkin porsastellaan.

Prince of Darkness nauratti Cinemadromen yleisöä kovasti. Mä ymmärrän, miksi näin: elokuva ei ole kestänyt aikaa kovin hyvin. Osa näyttelijöistä ylinäyttelee. Erikoistehosteet näyttävät juuri siltä mitä ovatkin, eli 80-luvulla tehdyn kauhuelokuvan erikoistehosteilta. Lisäksi Prince of Darknessissa on myös varta vasten kirjoitettua huumoria. Esimerkiksi Brian Marshin (Jameson Parker) pikkutuhmat läpät ja Walterin (Dennis Dun) kökköhuumori eivät ole syntyneet elokuvaan tahattomasti.

prince of darkness arvostelu
Zombityttöjen tuijotus nauratti Cinemadromen yleisöä.

ymmärrän, miksi Prince of Darkness naurattaa. En silti nauranut mukana, sillä saan elokuvasta kuin elokuvasta enemmän irti silloin, kun suhtaudun sen tekoajan ihanteisiin ymmärtäen ja sen tekijöihin myötämielisesti – en ivallisesti. Ja vain tällaisten lähestymistavan myötä voin arvioida elokuvaa siten, että teen oikeutta sen perimmäiselle luonteelle. Ihminen, joka viitsii katsoa elokuvaa vain omasta kapeasta näkökulmastaan käsin, kokee sen väistämättä yksipuolisesti ja vaillinaisesti.

TL; DR: Kikattelu vanhalle elokuvalle on merkki laiskuudesta.

Elokuva on kollektiivinen kokemus, sanotaan. Ja vitut, sanon minä. Saa nähdä, milloin eksyn seuraavan kerran elokuvateatteriin – kuinka kauan kestää unohtaa, miten kertakaikkisen ankeaa muiden ihmisten läsnäolo on?

Yritän pyyhkiä asian mielestäni seuraavaan Cinemadromeen mennessä.

*****