Witch Hunt (1994) arvostelu – Hollywoodin noitatouhut

Witch Hunt (1994)

Witch Hunt (1994) on komediallinen, yliluonnollinen rikosmysteeri 1950-luvun Hollywoodista, jossa noituus on totisinta totta ja osa arkipäivää. Virkaintoinen senaattori Crockett (Eric Bogosian) on ottanut missiokseen kieltää noituuden lailla ja ahdistelee sen harjoittajia minkä ehtii. Yksityisetsivä H. P. Lovecraft (juu’u – luitte oikein; roolissa Dennis Hopper) pysyttelee erossa taikuudesta, mutta tekee kuitenkin läheistä yhteistyötä noitana tunnetun Hypolita Kropotkinin (Sheryl Lee Ralph) kanssa.

Lovecraft saa toimeksiannon näyttelijätär Kim Hudsonilta (Penelope Ann Miller), joka epäilee miehensä, tuottaja N. J. Gottliebin olevan uskoton. Lovecraft ryhtyy selvittämään asiaa, muttei ehdi tutkimuksissaan pitkälle ennen kuin Gottlieb-rassu murhataan. Kaikki viittaa siihen, että Gottlieb on surmattu taikakeinoin: lähes kaksimetrinen mies löydetään toimistonsa lattialta kutistuneena niin pieneksi, että hänen ruumiinsa kannetaan rikospaikalta lounaslaatikossa.

Hypotila ja Lovecraft työskentelevät samoissa toimistotiloissa.

Lovecraft heittää vesilintua Hudsonilta saamallaan toimeksiannolla ja ryhtyy tutkimaan Gottliebin surmaa Hypolitan avustuksella. Jäljet johtavat omituisen puhtaaksi puunattuun rantahuvilaan ja sen jälkeen taloon, jonka henkilökunta toteuttaa taikuuden avulla vieraiden villeimmätkin toiveet. Matkan varrella Loveraft törmää pariin otteeseen vanhaan tuttuunsa Finn Machaan (upea Julian Sands) – taitavaan, yksisilmäiseen noitaan, joka herättää Hypolitassa pahoja aavistuksia.

Witch Huntin maailmassa mikä tahansa voi olla silmänlumetta. Yksi elokuvan kantavista teemoista onkin se, ettei mikään ole sitä, miltä näyttää. Kyse ei ole pelkästään noituudella rakennetuista illuusioista, vaan meille kaikille tutuista ilmiöistä: valehtelijoista, kaksinaamaisista ihmisistä ja takinkäätäjistä.

Eksoottisen talon emäntä Vivien Dart muovaa kuiskauksillaan kauppatavarasta asiakkaalle mieluisan.

Taikuus on Witch Huntin maailmassa pelkkä väline, jota voidaan käyttää hyvään tai pahaan. Se tekee elämästä kätevämpää ja mukavampaa siinä missä vaikkapa sähköinen hiustenkuivain tai kaunis auto. Jos joku käyttää taikuutta itsekkäisiin tarkoituksiin – ja näin Witch Huntissa myös tapahtuu -, ei vika ole taikuudessa sinänsä, vaan henkilön motiiveissa.

Witch Huntin perusasetelma heijastelee 1950-luvun kommunistivainoja, jotka alkoivat, kun senaattori McCarthy keksi hakea uralleen nostetta syyttämällä milloin ketäkin kommunistiksi. Noita- ja kommunistivainojen rinnastaminen toisiinsa on sinänsä nokkelaa, mutta yhtäläisyyksien käsittely jää tyngäksi. Analogiaa olisi ollut syytä viedä pidemmälle ja etsiä lisää kytköksiä ilmiöiden väliltä.

1990-luvun erikoistehosteita. Good times.

Witch Huntin näyttämöllepano tuo mieleen Tim Burtonin elokuvat, ennen kaikkea Saksikäsi Edwardin ja Cry Babyn. Taikatemput on toteutettu 90-luvun alulle ominaisella tyylillä, jossa nojataan vahvasti kömpelöihin trikkikuviin. Aika on patinoinut elokuvaa kauniisti: toisaalta sen fiftarivaikutteisesta estetiikasta voi tykätä ilman ironian häivääkään, toisaalta ysäriefektit lämmittävät jokaisen sisintä kaihertavaa nostalgiannälkää.

*****

Apostle (2018) arvostelu – 2010-luvun The Wicker Man

Apostle arvostelu
Apostle (2018)

Apostle (2018) on kauhuelokuva uskosta, taistelusta ja vallasta. On vuosi 1905. Thomas (Dan Stevens) saa tietää, että hänen siskonsa on siepattu etäiselle saarelle, jota asuttaa omituinen pakanakultti. Kun kultin jäsenet penäävät perheeltä lunnasrahoja, Thomas päättää matkustaa saarelle siskoaan pelastamaan.

Saaren asukkaat elävät vaatimattomissa oloissa. Yhteisön voima on vahva: ihmiset pitävät huolta toisistaan. Saarella velloo kuitenkin epämääräinen kauhu, jonka aiheuttajaa Thomasin on vaikea tunnistaa. Pelkäävätkö asukkaat omia autoritäärisiä johtajiaan vai omaa jumaluuttaan, jota varten kukin vuodattaa säännöllisesti veriuhrin omista suonistaan?

Thomas saapuu saarelle kohtuullisen hyvissä hengen ja sielun voimissa.

Yhteisön perustaja ja henkinen airut Malcolm (Martin Sheen) pitää silmät kipunoiden saaren vaatimattomassa ”kirkossa” hurmiohenkisiä puheita yhteisön loistavasta tulevaisuudesta. Malcolm on oppikirjaesimerkki karismaattisesta johtajasta, joka saa sanoillaan muutettua kivisen ja kituliaan saaren maanpäälliseksi paratiisiksi. Yleisö nyökyttelee ja alistuu.

Hiljalleen Thomasille selviää, että Apostlen uskonto perustuu kaupankäyntiin: kun jumaluudelle annetaan, olettavat saaren asukkaat saavansa jotain vastineeksi lahjoistaan. Tämä ajattelutapa eroaa huomattavasti ajalle ominaisesta, kristillisestä eetoksesta, jonka seuraajat eivät odota hyvistä teoistaan palkintoa maallisen elämän aikana. (Osa myöhemmistä kristillisyyden suuntauksista toki muistuttaa tässä suhteessa ajattelultaan paljonkin Apostlen pakanoita, hyvänä esimerkkinä vaikkapa amerikkalainen menestysteologia.) Kaupankäyntiin nojaava kultti on johtanut lopulta kummalliseen asetelmaan, jossa johtajat kohtelevat jumaluuttaan pikemminkin työkaluna kuin ikiaikaisena, ylimaallisena olentona.

Saaren uumen paljastaa merkkejä saarelaisten oudosta uskonnosta.

Saaren yhteisöä piinaavat siis puute, nälkä, pelko ja epäluulo – vaan eipä sen pelastajaksi tuomitulla Thomasilla mene juuri sen paremmin. Alusta asti on selvää, että laudanum-tippoja pipetillä nappaileva protagonistimme kantaa niskassaan jotakin suurta, painavaa ja psyykkistä. Apostlen alussa hänet esitellään penseänä ja sisäänpäinkääntyneenä tyyppinä. Trauma, joka on tehnyt Thomasista sen ihmisen joka hän on, harmillisesti paljastetaan elokuvan lopussa. Kuvaus Thomasin kokemista iskuista on liiankin eksoottinen ja dramaattinen, ja se turvottaa hänen taustatarinansa niin kummalliseksi, että siihen on vaikea suhtautua enää vakavasti.

Traumatakauman heikkouksista huolimatta Thomasin tarina sulkeutuu kauniisti kuin soittorasia: hän on täyttänyt tehtävänsä.

Apostlessa on kohtauksia, jotka menevät ihon alle.

Apostle on väkivaltainen ja verinen elokuva. Kohtauksia, jotka sisältävät graafista väkivaltaa, on suhteellisen vähän, mutta ne ovat sitäkin julmempia. Niiden äänisuunnittelu ja kuvaus ovat sen verran ilkeitä, että tilanteet tunkeutuvat ihon alle sutjakasti kuin näytteenottoneula verikokeessa. Kamera pyörii ympäri, metalli nakuttaa korvissa metallia vasten, vaijeri kiristyy vihloen, linssi sumenee merkiksi sammuvasta tajunnasta.

Apostlen verikekkereiden järjestelyistä huolehtii nimetön, äänetön ja kasvoton hahmo, jota kutsutaan lopputeksteissä nimellä The Grinder. Paremman aliaksen puutteessa ennätin nimetä tämän huppupäisen hahmon Markkulan Pasiksi. Otus on kaikessa hiljaisuudessaan ja persoonattomuudessaan vain suuri kysymysmerkki: Kuka hän on? Miksi hänen päänsä näyttää narukerältä? Ja mistä hän saa jatkuvasti tuoretta verta päälleen? Suurin osa Apostlen mysteereistä selviää ennen kuin lopputekstit pyörähtävät käyntiin, mutta narukeräpäähän liittyvät kysymykset jäävät vaille vastauksia.

Pasi-perkele.

Apostlen alkuasetelma tuo mieleen The Wicker Man -kauhuklassikon. Tuonnempana elokuvassa on pari kohtausta, jotka vaikuttavat suorastaan pastisseilta tietyistä The Wicker Manin kohtauksista. Kyse ei ole matkimisesta tai kopioimisesta, vaan tyylikkäästä kunnianosoituksesta The Wicker Manille. Apostle on kuin 2010-luvulle saateltu versio The Wicker Manin käsittelemästä tarina-aihiosta ja tematiikasta. Se on huomattavasti väkivaltaisempi, epäloogisempi, ”sairaampi” ja hullumpi kuin The Wicker Man, joiden folkkipakanoiden suviset nakuilurituaalit näyttävät Apostlen epäjumalanpalvojien rinnalla hempeän harmittomilta.

*****

Hereditary – Pahan perintö (2018) arvostelu

Hereditary arvostelu
Hereditary – Pahan perintö (2018)

Hereditary – Pahan perintö (2018) on kauhuelokuva vanhemmuudesta ja veren mukana periytyvistä, henkilökohtaisista kirouksista. Päähenkilö Annie Graham on kahden teini-ikäisen lapsen äiti ja pienoismallitaiteilija. Grahamin perhe on nykyaikainen hyvä perhe: Annie ja hänen puolisonsa Steven tarjoavat lapsilleen kaiken, mitä nämä tarvitsevat. Elokuvan tarinan edetessä perhe ajautuu kuitenkin tilanteeseen, jossa vanhemmat eivät voi suojella lapsiaan.

Elokuva alkaa Annien Ellen-äidin hautajaisista. Annie kuvailee äitiään hautajaispuheessa itsepäiseksi ja vaikeaksi naiseksi – siis tavalla, jolla juuri kuolleesta ei missään nimessä tulisi puhua. De mortuis nil nisi bonum. Omituista kyllä, koko Annien perhe on helpottunut Ellenin poismenon johdosta – ainoastaan Annien varhaisteini-ikäinen tytär Charlie vaikuttaa surevan mumminsa kuolemaa.

Charlie suree mummivainaata. Annie lohduttaa.

Annie kuvailee vertaistukiryhmässä äitiään monipersoonallisuushäiriöiseksi ja isäänsä psykoottiseksi ja masentuneeksi. Hän kertoo, että hänen veljellään oli skitsofrenia. Sekä veli että isä olivat päätyneet jo nuorella iällä itsemurhaan. Annien perinnöllinen taakka ja taipumus mielen sairauksiin painaa kuin tonnin sementtisäkki.

Onko kyse siis mielisairauksista ja niiden perinnöllisyydestä kertovasta elokuvasta? Tarkoitetaanko ”pahan perinnöllä” vereen sekoittunutta taipumusta skitsofreniaan ja psykoosiin? Niin voisi luulla.

Annie käsittelee taiteessaan paljon omia ja perheensä kokemuksia. Hän on valinnut ilmaisukanavakseen pienoismalliveistokset – eräänlaiset tosielämän nukkekodit. Hereditaryn ensimmäisessä kohtauksessa kuvataan yhtä Annien pienoismalleista: kamera zoomaa nukkekodin huoneeseen, jossa nukkuu teini-ikäinen poika. Yhtäkkiä pienoismallihuoneen ovi avautuu ja sisään astuu Steven. Emme olekaan pienoismallissa, vaan oikeassa talossa, jossa asuu oikeita ihmisiä.

Yö kätkee syliinsä murtuneen perheen jäänteet.

Kuten nukkekodin ihmiset, myös Hereditaryn perhe elää oman todellisuutensa ulkopuolella asuvan, itseään suuremman voiman vallassa. Mikä surullisinta, he ovat itse autuaan tietämättömiä niistä suurista ja armottomista voimista, jotka määräävät heidän elämänsä suunnan. Tästä muistuttaa myös omituinen valoilmiö, joka välähtää siellä täällä elokuvan kohtauksissa – se tuo mieleen Annien käyttämän luupin, joka heijastaa kameraan valoa elokuvan trailerissa. Aivan kuin keskushahmojen toimintaa tarkkailisi joku tai jokin kaikkitietävä ja voimakas ”Master of Puppets”, joka pysyttelee visusti Annien, Stevenin ja heidän lastensa näkökentän ulkopuolella.

Paitsi että ei sittenkään – elokuvan suuri paha ei oikeastaan edes ole kaikkitietävä ja voimakas, vaan hämmentynyt, peloissaan ja eksyksissä. Mutta spoilereiden välttämiseksi ei siitä nyt sen enempää.

Hereditaryn painajaiskuvat ovat voimakkaita, mutta yksinkertaisia.

Toni Collette tekee todennäköisesti elämänsä parhaan roolityön Annie Grahamina. Milly Shapiro on hengästyttävän hyvä valinta lievästi jälkeenjääneen ja erikoisen Charlien rooliin. Myös Alex Wolff suoriutuu työstään Peterinä hyvin. Mietin pitkään, mistä Wolffin näytteljän naama on tuttu, kunnes annoin periksi Googlelle – tosiaan, tämä kaverihan näytteli My Friend Dahmerissa nuorta Derf Backderfia! Gabriel Byrne jää Stevenin roolissa hieman valuksi – sivuhahmoksi, joka ei saa tilaa hengittää ja kehttyä.

Hereditary on hirvittävän pelottava elokuva. Sen kauhu rakentuu pimeiden, unenomaisten kohtausten varaan. Maailman logiikka pettää, ja joudumme keskelle painajaista, jonka ei pitäisi ja joka ei saisi olla totta. Se ei kuitenkaan ole pelkästään hirvittävän pelottava elokuva – se on pohjimmiltaan draamaelokuva perheestä, äärimmäisestä petoksesta ja epäilyksestä, joka syntyy, kun omat lapset käyttäytyvät vähän liian oudosti.

*****

Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983) arvostelu

Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983) arvostelu
Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983)

Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983) on David Cronenbergin ohjaama kauhuelokuva miehestä, joka saa auto-onnettomuuden seurauksena kyvyn nähdä tulevaan. Stephen Kingin romaaniin perustuva elokuva on melkoinen kummajainen Cronenbergin tuotannossa. Tarina on hyvin ”kingimäinen”: yliluonnollinen ja kammottava tuodaan suoraan uneliaan amerikkalaisen arjen keskelle. Ja kuten Kingin tarinoissa niin usein, myös The Dead Zonessa yliluonnollisuus ja muut kauhuelementit unohtuvat ja haipuvat katsojan mielessä eräänlaiseksi tapetiksi, jotka luovat näyttämön päähenkilön sisäiselle taistelulle.

Johnny Smith (Christopher Walken) opettaa high schoolissa englannin kieltä ja kirjallisuutta. Hänet tavataan elokuvassa ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen Edgar Allan Poen Korppi-runoa uneliaille teineille. Johnny tapailee kollegaansa Sarahia ja suunnittelee kosivansa tätä. Palatessaan kotiin treffeiltä hän kuitenkin joutuu auto-onnettomuuteen ja vajoaa viideksi vuodeksi koomaan. Johnny menettää mielenrauhansa ja elämänsä rakkauden – aivan kuten Korppi-runon päähenkilö.

Johnny toivoo yhteistä tulevaisuutta Sarahin kanssa.

Kun Johnny herää, hän huomaa saaneensa selvänäköisyyden kyvyn. Ensin hän alkaa nähdä kohtauksia ympärillään olevien ihmisten menneisyydestä ja nykyisyydestä. Tieto Johnnyn poikkeuksellisista kyvyistä leviää nopeasti paikallisen sheriffin korviin, jolloin tämä tulee pyytämään Johnnyn apua murhaajan kiinniotossa.

Johnny huomaa, että hän voi käyttää kykyään hyvään. Selvänäköisyys on hänelle sekä lahja että taakka: sadat ihmiset pyytävät hänen apuaan, jota hän ei kuitenkaan voi tarjota kuin muutamille.

Paikallinen selvänäkijä saa seriffiltä pyynnön auttaa murhaajan kiinniotossa.

Ajan myötä Johnnyn kyky kehittyy ja terävöityy edelleen. Hän alkaa saada näkyjä tulevasta ja huomaa voivansa vaikuttaa näkemiinsä tapahtumakulkuihin. Näkymät tulevasta velvoittavat häntä toimimaan, jolloin vastuu hänen harteillaan on yhä raskaampi.

The Dead Zone on elokuva velvollisuudesta ja kunniasta. Kun Johnny pyrkii estämään näkyjensä onnettomuuksia, häntä pidetään hulluna. Hän onnistuu pelastamaan valinnoillaan ihmishenkiä, mutta jää vaille tunnustusta sankariteoistaan. Johnnyssa ruumiillistuu äärimmäinen epäitsekkyys: hän saa teoistaan palkaksi parhaimmillaan taskulämmintä kiitosta, pahimmillaan hullun leiman. Christopher Walkenin upea roolisuoritus tukee tarinaa.

Johnnyn valinnoilla on kauaskantoisia vaikutuksia.

The Dead Zone on siisti, huoliteltu ja tasapainoinen elokuva ja jälleen kerran vahva näyte Stephen Kingin tarinanpunontataidosta. Kauhuelokuvaksi se on hyvin kesy. Katsoin elokuvan joulun pyhinä isäni ja veljeni kanssa – tämä kertoo jotakin siitä, miten siloinen elokuva on kyseessä. The Dead Zonessa ei sinänsä ole mitään vikaa – henkilökohtaisesti vain kaipaan elokuvilta enemmän rosoa, mätää ja hiiltä.

*****