Westworldin (2016-) kolmas tuotantokausi on nyt ohi. Teksti, jota nyt kirjoitan, on yksi niistä teksteistä, joita en haluaisi kirjoittaa.

Tämä siksi, etten tiedä, mitä kolmannesta tuotantokaudesta pitäisi ajatella tai olla mieltä.

Westworld on käynyt kolmen tuotantokauden mittaan läpi huiman muutoksen – niin huiman, että ensimmäistä ja kolmatta tuotantokautta on lajityypistä viestivien piirteiden perusteella vaikea tunnistaa samaksi sarjaksi. Se, mikä alkoi leppoisana, ihmisten hedonismia pohdiskelevana westerninä, on muuttunut intensiiviseksi dystopiascifiksi, jossa ihminen roikkuu tekoälyn virittämien nuorien varassa.

Westworldin ensimmäisellä tuotantokaudella koneiden tietoisuus ensin liikahteli ja sitten heräsi syvästä unesta. Toisella tuotantokaudella he kapinoivat luojiaan vastaan. Kolmannella tuotantokaudella he pyrkivät ratkaisemaan luojiensa kohtalon – ja samalla omansa.

Näyttelijäkaartiin on temmattu pari kovaa nimeä: Breaking Badista ja Bojack Horsemanista tuttu Aaron Paul sekä Vincent Cassel, jonka muistan itse lähinnä elokuvista The Monk, Viha, Irréversible ja Black Swan.

Erityisesti Aaron Paulin hahmo Caleb Nichols hehkuu alusta alkaen eräänlaista nurinpäin kääntynyttä erityisyyttä. Caleb ei alkuun vaikuta lainkaan kiinnostavalta olennolta. Pikemminkin hän näyttää ulospäin surulliselta, elämän hylkäämältä hahmolta – aivan kuten jokseenkin kaikki muutkin Aaron Paulin roolihahmot, niin, ja oikeastaan myös Aaron Paul itse. Hänestä tulee kuitenkin Doloresin kumppani ja avain suunnitelmaan.

Vincent Cassel on puolestaan Emmanuel Serac eli maailman kehittyneimmän tekoälyjärjestelmän suunnittelija. Rehoboam-järjestelmä kerää lakkaamatta dataa kaikista maailman ihmisistä ja kykenee tämän perusteella muodostamaan ennusteen historian ja yksittäisten ihmiskohtaloiden suunnasta. Ajatus Rehoboamin ennustuskyvystä on vahvasti deterministinen: jos valintamme ovat vääjäämätöntä seurausta menneisyyden attribuuteista, on tuskin mielekästä puhua vapaasta tahdosta. Rehellisesti sanottuna en täysin ymmärtänyt, onko Rehoboam ainoastaan kohtalon ennustaja vai sen määrittäjä – loogisesti sen ei pitäisi olla molempia, mutta sarja antaa tästä ristiriitaista tietoa.

Dolores murtautuu Westworldista oikeaan maailmaan ja aloittaa raivonsan retkensä kohti Rehoboamin ydintä. Tavoitteena on päästä sörkkimään kaikkitietävää Rehoboamia ja railroadata ihmiskunnalle Doloresin mielen mukainen tulevaisuus. Kun hänen tiensä risteää Calebin kanssa kuin sattumalta, saa hän tästä hämmentyneen apurin. Kumppani, joka on oikea ihminen eikä androidi, osoittautuu myöhemmin hyödylliseksi.

Samaan aikaan William ja Arnold sekoilevat molemmat tahoillaan ja yrittävät pysyä käyrryillä siitä, mitä oikeastaan tapahtuu. Molempien hahmojen osalta koko kolmas tuotantokausi on tyhjäkäyntiä – heidän on yksinkertaisesti oltava olemassa tämän kauden ajan, jotta he voivat jälleen tehdä jotakin jännittävää myöhemmin.

Niin, neljäs kausihan on nyt jo tilattu.

Annoin Westworldin toiselle tuotantokaudelle anteeksi sen pirstaleisuuden – mielestäni sille oli hyvä peruste Bernardin rikkinäisen mielen havainnollistajana. Kolmannen tuotantokauden mittaan purkasta alkaa kuitenkin mennä maku. Ongelma ei ole tällä kertaa omituisessa kronologiassa, vaan siinä, että tuotantokaudella yksinkertaisesti tapahtuu liian paljon ja liian outoja. Mitä enemmän tuotantokauden tapahtumia miettii, sitä enemmän juoneen ilmestyy aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia. Esimerkiksi Rehoboam on jännästi kaikkivoipa ja -tietävä, kunnes juoni yllättäen edellyttää, ettei se sitä ole. Tai että Dolores on jännästi kaikkivoipa ja -tietävä, kunnes juoni yllättäen edellyttää, ettei hän sitä ole.

Tästä tulee mieleen Prometheus – sillä erotuksella, että Prometheuksesta opin pienen funtsinnan jälkeen tykkäämään. Westworldin kolmoskaudesta en vielä ole oppinut.

Olen noin yleisesti valmis elokuvia ja sarjoja katsellessani lykkäämään epäuskoani melko pitkälle. Westworldin kolmas tuotantokausi vaatii kuitenkin liian paljon ja vastineeksi antaa liian vähän.

Jotain hyvääkin: diggaan kolmannen tuotantokauden promojulisteesta ja siitä, miten se vihjaa suoraan kauden loppuun. Estetiikka, jossa ratkaisu suurimpaan kysymykseen kätketään hyvin näkyvälle paikalle, on aina kiehtonut minua.

*****