Katsoin tovi sitten Westworldin toisen tuotantokauden. Pian sen jälkeen tartuin Kurt Vonnegutin Sähköpiano-esikoisromaaniin, jossa oli yllätyksekseni niin paljon samoja teemoja kuin Westworldissa, että päätin kirjoitella näistä teoksista rinta rinnan. (Olen kirjoitellut aiemmin blogiin sekä Westworldin ykköskaudesta että Vonnegutin Hokkus Pokkus –romaanista.)

Westworldin toisella tuotantokaudella Doloresin johtama kapina pääsee kunnolla käyntiin. Herkkä ja lempeä Dolores luovuttaa vallan väkivaltaiselle Wyattille, joka ei epäröi puolustaa itseään. Toisaalla Maeve etsii edelleen kadonnutta tytärtään. Mustahattuinen mies ottaa Westworldin kaaoksesta kaiken ilon irti: hän uskoo vakaasti joutuneensa keskelle Fordin kehittämää peliä, jossa riskit ja vaarat ovat aitoja.

Bernard-parka on joutunut ajassa irralleen ja haahuilee ympäri puistoa yrittäen saada jotakin tolkkua siitä, mitä puistossa tapahtuu paraikaa, on tapahtunut aiemmin ja tapahtuu seuraavaksi. Westworldin ensimmäisen tuotantokauden aikasolmut eivät ole mitään verrattuna toisen tuotantokauden pirstaleiseen kronologiaan. Olen katsonut toisen tuotantokauden jaksot vain kerran, enkä voi väittää sisäistäneeni täysin sukkuloiden välissä viilettäviä aikalinjoja. Vain se on varmaa, että toisen tuotantokauden aika limittyy ja kerrostuu inhottaviksi vyyhdeiksi.

Vonnegutin Sähköpiano on kertomus dystooppisesta Amerikasta, jossa kaikki mekaaninen työ on ulkoistettu koneille. Maailmassa elää käytännössä vain kolme ammattikuntaa: korkeasti koulutetut johtajat ja insinöörit, armeija sekä erilaisista hanttihommista huolehtiva joukko, jota kutsutaan tuttavallisesti nimellä Hajut ja hylyt. Tarinan päähenkilö on korkeaan asemaan noussut tohtori Paul Proteus, joka alkaa kyseenalaistaa elämän mielekkyyttä teollisessa yhteiskunnassa ja joutuu kosketuksiin vallankumouksellisten, anti-industrialististen voimien kanssa.

Molemmissa teoksissa ihminen on kehittänyt koneen huippuunsa tehdäkseen omasta elämästään mukavaa ja hauskaa. Teknologisen kehityksen jatkuva edistyminen on kuitenkin johtanut täysin päinvastaiseen lopputulokseen: kone on riistänyt ihmiseltä mahdollisuuden kokea oma elämänsä mielekkääksi.

Automaattipiano on molemmissa teoksissa keskeinen symboli. Westworldissa se soittaa yksinäisiä sävelmiään pittoreskin portolan nurkassa, Sähköpianossa se taas ääntelehtii nuhjuisessa saluunassa. Vonnegutin romaanin alkukielinen nimi, Player Piano, on tässä mielessä kiinnostava: se ei ole vain eloton esine, piano, vaan toimija, liikkeen ja elämän synnyttäjä, player.

Juuri tässä piilee sekä Westworldin että Sähköpianon ydin. Automaattipianot ja androidit ovat laitteita, jotka on rakennettu ihmisen kevyeksi huvitukseksi – objekteiksi. Vaivihkaa ihminen on kuitenkin menettänyt osansa toiminnan keskiössä ja menettänyt asemansa subjektina. Automaattipiano soi ja Westworldin verenhimoiset androidit ratsastavat kohti auringonlaskua piittaamatta siitä, mitä ihmiset heidän tekemisistään ajattelevat.

Koneesta on näissä maailmoissa tullut ihmiselle kauhistus: ihmisen kaltainen ja täysin itseriittoinen, kammottava objekti-subjekti. Ihmiselle jää voimattoman ja persoonattoman sivustaseuraajan rooli. Parhaimmillaan hän saattaa kenties nauttia automaattipianon soinnista ja androidien järjestämästä näytelmästä. Jos esitys ei kuitenkaan miellytä, ei ihmisellä ole mahdollisuutta protestoida.

Kysymys vapaasta tahdosta on keskeinen sekä Westworldissa että Sähköpianossa. Westwordlin androidien mahdollisuus tehdä päätöksiä oman tahtonsa mukaan on kyseenalainen: androidit ovat pohjimmiltaan ohjelmistoista koostuvia kokonaisuuksia, joiden toimintaa ja valintoja sääntelevät tietyt algoritmit. Voidaanko vapaasta tahdosta puhua, jos algoritmi tuottaa samoista lähtökohdista aina saman lopputuloksen ja jos käytöksen toistotarkkuus on kirkkaat sata prosenttia?

Mikä sitten on ihmisen rooli? Jos ihmisen tietoisuus on kopioitavissa tietokantaan, eroaako hän millään tavalla koneesta? Onko tietoisuus eräänlainen algoritmi, jossa tietyt olosuhteet tuottavat tietyn reaktion – ilman mahdollisuutta vapaaseen päätöksentekoon ja tahtoon?

Sähköpianon ihmisiä vaivaavat hieman toisenlaiset vapaan tahdon kysymykset: mielekkäitä vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole. Jos teet sellaisia valintoja, joita sinulta odotetaan, kävelet valmiiksi päällystettyä tietä, jossa risteyskohtia ei näy. Jos teetkin toisenlaisen valinnan, jossa onnistumisen mahdollisuudet ovat pienet, päädyt perikatoon.

Kiinnostavaa on myös se, kuinka sekä Westworldissa että Sähköpianossa kopioidaan ihmisen sisintä. Sähköpianon insinöörintaidon mestarinäyte on se, että sorvarin liikeradat voidaan taltioida nauhalle, jolta koneet noita liikkeitä sitten toistavat. Nauha kuitenkin kuluu ja pätkii vuosien mittaan, sille säilötty data homehtuu. Westworldissa kopiointi on kokonaisvaltaisempaa: Delos ei tyydy kopioimaan pelkkiä liikkeitä, vaan kokonaisia mieliä, mikä tarkoittaa käytännössä täydellistä monistettavuutta.