Kurt Vonnegut: Äiti Yö (1961) arvostelu – Ihan hyvää Vonnegutia

Näin Kurt Vonnegut kuvaa Äiti yö -romaanin teemoja johdannossa:

Tämä on ainoa juttuni jonka opetuksesta olen perillä. Mielestäni oppi ei ole järin ihmeellinen, satunpahan vain tietämään mikä se on: Ihminen on se miksi tekeytyy ja niinpä on syytä olla tarkkana miksi tekeytyy.

— — Tarkemmin ajateltuna tässä tarinassa on toinenkin selvä opetus: Kuoltuasi olet kuollut.

Ja vielä yksi opetus juolahtaa mieleeni: Lemmiskele aina kun voit. Se tekee hyvää.

Kaksi viimeistä teemaa ovat luultavasti läsnä Vonnegutin jokaisessa romaanissa. Sanon ”luultavasti”, koska en ole lukenut aivan kaikkia, ja niiden, jotka olen lukenut, sisällöstä muistan säälittävän vähän.

Äiti yö kertoo Howard W. Campbell Jr. -nimisestä amerikkalaismiehestä ja kirjailijanraakileesta, joka tuotti toisen maailmansodan aikana Saksassa amerikkalaisille suunnattua kansallissosialistista propagandaa. Tosiasiassa Campbell ei kuitenkaan ollut vakaumuksellinen natsi, vaikka hänen saksalaiset kollegansa, ystävänsä ja vaimonsa näin luulivat; hän toimi koko propagandauransa ajan Yhdysvaltojen agenttina ja hän välitti propagandalähetyksissään Amerikkaan koodattuja viestejä.

Todellinen isänmaanystävä, siis? Ei sentään. Campbell ei ole sen enempää natsi kuin amerikkalainen patriootti: hän ei ole mitään. Hän ei välitä politiikasta. Hän on eräänlainen poliittinen ei-kenenkään maa – musta aukko, joka on kyllästetty valtioiden ja ideologioiden välisillä ristiriidoilla ja joka on tullut täysin turraksi sille, mitä hänen ympärillään olevat ihmiset esittävät olevansa.

Campbell kertoo omaa tarinaansa vuodesta 1961 käsin. Hän on joutunut israelilaiseen vankilaan ja odottaa tuomiotaan. Campbellin asema on vaikea, sillä hänellä ei ole minkäänlaisia todisteita siitä, että hänet on sodan aikana värvätty Yhdysvaltojen palvelukseen. Toisaalta hän ei välitä – hän tahtoo tulla tuomituksi. Vuoteen 1961 mennessä hän on jo useampaan otteeseen menettänyt kaiken, mikä on tehnyt hänen elämästään mielekästä.

Mielestäni Vonnegut huijaa teoksen esipuheessa: mikään romaanissa ei nähdäkseni todista sen puolesta, että ihminen olisi sitä, miksi tekeytyy. Pikemminkin kaikki romaanin karnevalistisen oudot hahmot puhuvat sen puolesta, että ihminen on mitä on huolimatta siitä, miksi he yrittävät tekeytyä – jos he edes yrittävät. Monet eivät yritä, vaan ovat omia omituisia itsejään huolimatta siitä, että heijastellessaan sisimpäänsä he saavat osakseen melko epämiellyttävää kohtelua.

Ja ennen kaikkea: vaikka Campbell tekeytyy natsiksi, hän nimenomaan ei ole natsi. Muut ihmiset kyllä suhtautuvat häneen kuin natsiin. Ehkäpä juuri tämä on Vonnegutin pointti: että oikeastaan tärkeintä on se, kuinka muut ihmiset ymmärtävät meidän olemisemme, koska se on ainoa todistus meidän olemisemme luonteesta. Jos esität natsia, olet ulkomaailmalle natsi ja sellaisena sinua myös kohdellaan.

Äiti yö on tyyliltään ehtaa Vonnegutia. Se on täynnä todellisuuden mutanttihahmoja, epätodellisen kummallisia ihmisolentoja, jotka kompuroivat eteenpäin mahdottoman omituisissa tilanteissa. Ei sille mitään voi – Vonnegutia lukiessani en voi olla nauramatta ääneen. Tätä teosta ja Sähköpianoa lukiessani oivalsin, miten vahvasti Vonnegut on vaikuttanut omaan huumorintajuuni ja tapaani puhua – huomaan tekeväni puheessani samanlaisia koomisia äkkikäännöksiä kuin Vonnegut teksteissään, en vain yhtä taitavasti.

Toisaalta romaani kuitenkin oli minulle hienoinen pettymys. Lukemieni kritiikkien perusteella odotin mestariteosta, Vonnegutin kirjoitusten huippua. Sitä Äiti yö ei ole. Se on ihan hyvää Vonnegutia, ei enempää eikä vähempää. Romaanissa harmittaa se, ettei päähenkilö Campbellilla ole tahdon suuntaa. Tässä mielessä hän on äärettömän tylsä hahmo – häntä yksinkertaisesti pallotellaan sinne tänne. Mutta missä Vonnegutin romaanissa olisi voimakastahtoinen päähenkilö? Äkkiseltään yhtäkään ei tule mieleen (saattaa johtua siitä, etten muista Vonnegutin romaaneista juuri mitään, vaikka olen lukenut niitä vinon pinon). Ehkäpä Kissan kehdon Newton Hoenikker? Ehkäpä ei sittenkään.

Kurt Vonnegut: Äiti yö (Mother Night, 1961, suom. 1977)
Lukuhaasterasti: 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

Westworld, 2. kausi (2018) ja Kurt Vonnegut: Sähköpiano (1952) arvostelu

Westworld, 2. kausi (2018)

Katsoin tovi sitten Westworldin toisen tuotantokauden. Pian sen jälkeen tartuin Kurt Vonnegutin Sähköpiano-esikoisromaaniin, jossa oli yllätyksekseni niin paljon samoja teemoja kuin Westworldissa, että päätin kirjoitella näistä teoksista rinta rinnan. (Olen kirjoitellut aiemmin blogiin sekä Westworldin ykköskaudesta että Vonnegutin Hokkus Pokkus –romaanista.)

Westworldin toisella tuotantokaudella Doloresin johtama kapina pääsee kunnolla käyntiin. Herkkä ja lempeä Dolores luovuttaa vallan väkivaltaiselle Wyattille, joka ei epäröi puolustaa itseään. Toisaalla Maeve etsii edelleen kadonnutta tytärtään. Mustahattuinen mies ottaa Westworldin kaaoksesta kaiken ilon irti: hän uskoo vakaasti joutuneensa keskelle Fordin kehittämää peliä, jossa riskit ja vaarat ovat aitoja.

Westworld arvostelu
Bernard on joutunut ajassa irralleen.

Bernard-parka on joutunut ajassa irralleen ja haahuilee ympäri puistoa yrittäen saada jotakin tolkkua siitä, mitä puistossa tapahtuu paraikaa, on tapahtunut aiemmin ja tapahtuu seuraavaksi. Westworldin ensimmäisen tuotantokauden aikasolmut eivät ole mitään verrattuna toisen tuotantokauden pirstaleiseen kronologiaan. Olen katsonut toisen tuotantokauden jaksot vain kerran, enkä voi väittää sisäistäneeni täysin sukkuloiden välissä viilettäviä aikalinjoja. Vain se on varmaa, että toisen tuotantokauden aika limittyy ja kerrostuu inhottaviksi vyyhdeiksi.

Sähköpiano (1952)

Vonnegutin Sähköpiano on kertomus dystooppisesta Amerikasta, jossa kaikki mekaaninen työ on ulkoistettu koneille. Maailmassa elää käytännössä vain kolme ammattikuntaa: korkeasti koulutetut johtajat ja insinöörit, armeija sekä erilaisista hanttihommista huolehtiva joukko, jota kutsutaan tuttavallisesti nimellä Hajut ja hylyt. Tarinan päähenkilö on korkeaan asemaan noussut tohtori Paul Proteus, joka alkaa kyseenalaistaa elämän mielekkyyttä teollisessa yhteiskunnassa ja joutuu kosketuksiin vallankumouksellisten, anti-industrialististen voimien kanssa.

Molemmissa teoksissa ihminen on kehittänyt koneen huippuunsa tehdäkseen omasta elämästään mukavaa ja hauskaa. Teknologisen kehityksen jatkuva edistyminen on kuitenkin johtanut täysin päinvastaiseen lopputulokseen: kone on riistänyt ihmiseltä mahdollisuuden kokea oma elämänsä mielekkääksi.

Automaattipiano on molemmissa teoksissa keskeinen symboli. Westworldissa se soittaa yksinäisiä sävelmiään pittoreskin portolan nurkassa, Sähköpianossa se taas ääntelehtii nuhjuisessa saluunassa. Vonnegutin romaanin alkukielinen nimi, Player Piano, on tässä mielessä kiinnostava: se ei ole vain eloton esine, piano, vaan toimija, liikkeen ja elämän synnyttäjä, player.

Westworld arvostelu
Maeve on valmis uhrautumaan tyttärensä vuoksi.

Juuri tässä piilee sekä Westworldin että Sähköpianon ydin. Automaattipianot ja androidit ovat laitteita, jotka on rakennettu ihmisen kevyeksi huvitukseksi – objekteiksi. Vaivihkaa ihminen on kuitenkin menettänyt osansa toiminnan keskiössä ja menettänyt asemansa subjektina. Automaattipiano soi ja Westworldin verenhimoiset androidit ratsastavat kohti auringonlaskua piittaamatta siitä, mitä ihmiset heidän tekemisistään ajattelevat.

Koneesta on näissä maailmoissa tullut ihmiselle kauhistus: ihmisen kaltainen ja täysin itseriittoinen, kammottava objekti-subjekti. Ihmiselle jää voimattoman ja persoonattoman sivustaseuraajan rooli. Parhaimmillaan hän saattaa kenties nauttia automaattipianon soinnista ja androidien järjestämästä näytelmästä. Jos esitys ei kuitenkaan miellytä, ei ihmisellä ole mahdollisuutta protestoida.

Westworld arvostelu
Eräs Westworldin digitaalinen tallennusyksikkö muistuttaa kovasti perinteistä kovakantista kirjaa.

Kysymys vapaasta tahdosta on keskeinen sekä Westworldissa että Sähköpianossa. Westwordlin androidien mahdollisuus tehdä päätöksiä oman tahtonsa mukaan on kyseenalainen: androidit ovat pohjimmiltaan ohjelmistoista koostuvia kokonaisuuksia, joiden toimintaa ja valintoja sääntelevät tietyt algoritmit. Voidaanko vapaasta tahdosta puhua, jos algoritmi tuottaa samoista lähtökohdista aina saman lopputuloksen ja jos käytöksen toistotarkkuus on kirkkaat sata prosenttia?

Mikä sitten on ihmisen rooli? Jos ihmisen tietoisuus on kopioitavissa tietokantaan, eroaako hän millään tavalla koneesta? Onko tietoisuus eräänlainen algoritmi, jossa tietyt olosuhteet tuottavat tietyn reaktion – ilman mahdollisuutta vapaaseen päätöksentekoon ja tahtoon?

Westworld arvostelu
Mustahattuinen mies kyseenalaistaa oman identiteettinsä.

Sähköpianon ihmisiä vaivaavat hieman toisenlaiset vapaan tahdon kysymykset: mielekkäitä vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole. Jos teet sellaisia valintoja, joita sinulta odotetaan, kävelet valmiiksi päällystettyä tietä, jossa risteyskohtia ei näy. Jos teetkin toisenlaisen valinnan, jossa onnistumisen mahdollisuudet ovat pienet, päädyt perikatoon.

Kiinnostavaa on myös se, kuinka sekä Westworldissa että Sähköpianossa kopioidaan ihmisen sisintä. Sähköpianon insinöörintaidon mestarinäyte on se, että sorvarin liikeradat voidaan taltioida nauhalle, jolta koneet noita liikkeitä sitten toistavat. Nauha kuitenkin kuluu ja pätkii vuosien mittaan, sille säilötty data homehtuu. Westworldissa kopiointi on kokonaisvaltaisempaa: Delos ei tyydy kopioimaan pelkkiä liikkeitä, vaan kokonaisia mieliä, mikä tarkoittaa käytännössä täydellistä monistettavuutta.

Kurt Vonnegut: Hokkus Pokkus (1990) arvostelu

hokkus pokkus
Hokkus Pokkus (1990)

Minun ei pitäisi enää lukea Vonnegutin kirjoja – olen jo valmiiksi aivan eksyksissä hänen tarinoissaan. Olisi pitänyt lopettaa lukeminen Teurastamo 5:n ja Kissan kehdon jälkeen… Ja lukea ehkäpä vielä Titanin seireenit siihen päälle. Se on jo ehdoton maksimi. Vonnegutia lukiessa meinaa nimittäin tulla hulluksi. Ja jos vahinko on jo päässyt tapahtumaan, kannattaisi lukeminen lopettaa heti paikalla: mitä enemmän hänen teoksiaan lukee, sitä hullummaksi tulee.

Kaikkein voimakkaimmin hullutta aiheuttava tekijä hänen tuotannossaan on se, että kaikki hänen teoksensa muistuttavat toisiaan niin tavattoman paljon. En enää erota, missä tapahtui mitäkin ja kuka oli minkäkin teoksen päähenkilö – lukuun ottamatta Billy Pilgrimiä ja sitä Kissan kehdon kääpiötä, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista. En ole edes varma, mitä kaikkea olen Vonnegutilta lukenut. Piti ottaa esille Wikipedia sekä paperia ja kynä tukkimiehen kirjanpitoa varten: olen lukenut hänen romaaneistaan varmuudella viisi ja jättänyt toistaiseksi lukematta varmuudella toiset viisi. Loput neljä romaania olen lukenut luultavasti. Niiden nimet kuulostavat tutuilta ja kannetkin muistuvat mieleen, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä niissä tapahtuu ja ketkä niissä toikkaroivat.

Kaikki lukemani Vonnegutin romaanit on kirjoitettu samaan pompahtelevaan, pieniin sanapistoihin ja oivalluksiin nojaavaan tyyliin. Minulla on painava syy epäillä, että samaa tyyliä edustavat myös ne romaanit, joita en ole lukenut.

Vonnegutin kertojat ovat useimmiten miehiä. Jos kertoja on sukupuoleton kaikkitietävä kertoja, on päähenkilö ja fokalisoija todennäköisesti mies. En muista, että olisin koskaan lukenut Vonnegutilta romaania, jonka minäkertoja, päähenkilö tai ensisijainen fokalisoija olisi nainen saati jokin vielä konstikkaampi olento. Vonnegutin kieli ja kuvaus ovat niin leimallisten miehisiä, että hänen lienee täysin turha yrittää lähestyä maailmaa naiskertojan tai -fokalisoijan kautta. Entinen äidinkielenopettajani totesi taannoin, ettei pysty lukemaan Vonnegutia, ”koska se on niin miehistä”. (Oikeastaan juuri samasta syystä taidan itse pitää Vonnegutista niin paljon.)

Vuonna 1990 julkaistu Hokkus Pokkus on luultavasti laimein Vonnegutin romaani, jonka olen tähän mennessä lukenut. Luultavasti, koska en muista lainkaan, kuinka laimeita tai ei-laimeita ovat ne neljä romaania, jotka olen luultavasti lukenut. Tämä ei ole mikään ihme: Hokkus Pokkusin ilmestyessä kirjailija oli jo 68-vuotias, ja se jäi hänen toiseksi viimeiseksi teoksekseen. On äärimmäisen harvinaista, että Vonnegutin kaltaisen ammattikirjailijan parhaat teokset sijoittuvat tuotannon loppupäähän. (Puhun nyt nimenomaan sellaisista kirjailijoista, jotka tekevät ensisijaisen uransa kirjailijoina. Eri asia ovat yhden kirjan ihmeet tai ne, jotka aloittavat julkaisemisen vasta eläkkeen kynnyksellä.) Totta kyllä on, että myöskään esikoiskirjat eivät yleensä ole kirjoittajiensa parhaita teoksia. Siis toisin sanoen: ammattikirjailijan uran alku- tai loppupään teokset ovat harvoin niitä, joista heidän nimensä ensisijaisesti tunnetaan. Kaanoniin jäävät yleensä uran keskivaiheen teokset. William Faulkner julkaisi Äänen ja vimman 32-vuotiaana. Yukio Mishima julkaisi Kultaisen temppelin 31-vuotiaana. Mika Waltari julkaisi Sinuhe Egyptiläisen 37-vuotiaana. Albert Camus julkaisi Sivullisen 29-vuotiaana.

En ole tehnyt aiheesta Excel-taulukkoa (hmm, pitäisikö? Tempting…) – tämä siis vain satunnaisena listana, varmasti hyvin toisenkinlaisen listan voisi saada aikaiseksi demonstroimaan täysin päinvastaista ajatusta… Silti. Nuorena kirjoittaja on usein huimapäinen, harkitsematon ja ammattitaidoton. Uransa lopussa, julkaistuaan kenties useita kymmeniä romaaneja, hän puolestaan on todennäköisesti kaavoihinsa kangistunut ja ammentanut luomisvoimansa ja ideansa jo tyhjiin juuri niitä uran keskivaiheen teoksia kirjoittaessaan. Veikkaan, että paras ikä kirjoittaa klassikkokirja on noin 35 vuotta.

Tässä suhteessa Vonnegut on äärimmäisen tyypillinen kirjailija: Hän julkaisi 30-vuotiaana esikoisensa Sähköpianon, joka ei saanut mainittavaa huomiota. Hänen tunnetuin ja eittämättä myös paras teoksensa, Teurastamo 5, julkaistiin hänen uransa keskivaiheilla (sitä ennen hän oli julkaissut viisi romaania ja tulisi julkaisemaan vielä kahdeksan, joista ainakin muutaman olisi voinut kyllä jättää julkaisematta). Teurastamo 5:n jälkeen ilmestyi muutamia lukemisen arvoisia romaaneja, mutta käyrä oli jo kääntynyt laskuun.

Välkyimmät ovat varmaankin jo huomanneet, ettei minulla ole Hokkus Pokkuksesta oikein mitään sanottavaa – sen vuoksi kiertelen ja kaartelen sen ympärillä ja jaarittelen jotain yleispätevää Vonnegutin urasta. Jos nyt yritetään kuitenkin: keski-iän paremmalle puolelle ehtinyt Eugene Debs Hartke istuu vuonna 2001 potemassa tuberkuloosia vankilan kirjastossa ja raapustaa elämäkertaansa sadoille ja sadoille eri kokoisille paperilappusille. Hartke on elänyt vaiherikkaan elämän. Hän pyrki nuorempana jazz-muusikon uralle, mutta päätyi ammattisotilaaksi ja Vietnamin sotaan. Sittemmin hän työskenteli oppimisvaikeuksista kärsiville ja vajaaälyisille suunnatussa Tarkington-collegessa ja myöhemmin sen lähistöllä sijaitsevan vankilan vankikoulun opetustehtävissä. Vapaa-ajallaan Hartke lempii naisia ja pyrkii kaitsemaan mielenvikaista vaimoaan sekä tämän aivan yhtä mielenvikaista äitiä – paitsi että kirjan preesensissä hän on jo menettänyt niin vaimonsa kuin rakastajattarensakin. Enää hänellä on vain kynänsä, muistonsa ja tuberkuloosinsa.

Vonnegutin tuotantoa jo tunteville Hokkus Pokkus ei anna mitään uutta, ja kirjailijan tuotantoon vasta tutustuville on olemassa paljon parempia aloituspisteitä. (Suosittelen Teurastamo 5:ttä tähän tarkoitukseen; itsekin aloitin siitä.) Toisin sanoen, Hokkus Pokkusissa ei sinänsä ole mitään vikaa – se ei vain onnistu tuomaan ilmi mitään, mitä Vonnegut ei olisi jo tuonut ilmi jossakin toisaalla paljon paremmin. Se toistaa samaa temaattista viestiä kuin melkein kaikki Vonnegutin muutkin romaanit: älkää sotiko, älkää syrjikö toisianne, ja jos kohtaatte elämässänne jotakin pahaa, niin naurakaa sille, sillä nauru pidentää ikää.

Teoksessa on kuitenkin muutamia todella hauskoja oivalluksia ja tekstinpätkiä, kuten Vonnegutin teksteissä yleensäkin. Päätin säästää teiltä romaanin lukemisen vaivan ja kerätä tähän kasaan sivalluksista parhaimmat. Spoilereita tuskin tarvitsee pelätä.

Sivu 30:

Kävin juuri tarkistamassa Harvardin yliopiston tiedot. Se omistaa melkein 13 000 000 nidettä. Onhan lukemista!

Ja melkein jokainen teos on kirjoitettu hallitsevalle luokalle tai hallitsevasta luokasta.

Sivu 165:

Jos Mercutio olisi todella ollut olemassa ja olisi vielä paratiisikin hän saattaisi notkua siellä Vietnamissa teini-ikäisinä kaatuneiden asevelvollisten kanssa juttelemassa, miltä tuntui kuolla toisten turhamaisuuden ja typeryyden vuoksi.

Sivu 205:

Kuten tämän kirjan alussa jo sanoin, jos olisin siihen aikaan ollut ammattisotilas, olisin käskyn saatuani todennäköisesti ristiinnaulinnut ihmisiä pitämättä sitä paljon minään. — — Alokkaat, joilla ei ollut ollut mitään tekemistä ristiinnaulitsemisten kanssa ja jotka eivät ehkä olleet niitä nähneetkään, olisivat oppineet minulta uuden sanan, joka kuului silloisen sotilastieteen sanastoon. Sana oli crurifragium. — — Sana on latinaa ja tarkoittaa ”ristiinnaulitun henkilön sääriluiden murskaamista rautasauvalla kärsimysten lyhentämiseksi”. Mutta ei sekään tehnyt ristiinnaulitsemista mitään pursiseuran pippaloita.

Millainen elukka saattoi ryhtyä moisiin juttuihin? Tällainen tavallinen meikäläinen, minusta tuntuu.

Sivu 265:

Sanoin vankilanjohtajalle suoraan, että olin saanut Tarkingtonista potkut. Selitin että minua vastaan esitetyt syytökset seksuaalisesta holtittomuudesta olivat pelkkä savuverho. Todellisuudessa johtokunta vihoitteli minulle siitä, että olin horjuttanut opiskelijoiden uskoa maansa ylimmän johdon älykkyyteen ja kunniallisuuteen kertomalla totuuden Vietnamin sodasta.

Kuten vonnegutinsa lukeneet huomaavat, teksti tarjoaa Vonnegutille hyvin tyypillisen näkemyksen amerikkalaisten käymistä sodista ja amerikkalaisista sotilaista. Jälkiviisaana voin sanoa, että tämä teksti olisi varmaankin kannattanut julkaista heti Dracula Untold – ja American Sniper -tekstien perään – nämä kolme teosta tarjoavat nimittäin aika kiinnostavaa ristivalotusta sodankäynnin psykologiaan ja siihen häilyvään rajaan sankareiden ja hirviöiden välillä.

Mikä on nyt mielestäni todistettu: Vonnegut on parhaimmillaan sodan ja amerikkalaisen hallinnon kriitikkona. Lukekaa Teurastamo 5, jos ette ole sitä jo tehneet. Se on mahtava romaani. Hokkus Pokkusin voitte huoletta skipata.

Kurt Vonnegut: Hokkus Pokkus (Hocus Pocus, or What’s the Hurry, Son?, 1990, suom. 1990)
Lukuhaasterasti: 48. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä.
Mistä peräisin: lainattu ilman lupaa (ei sentään kirjastosta).