Macbeth (2015) on Shakespeare-adaptaatio, joka ylittää kaikki odotukset. Michael Fassbender vetää yhden uransa hienoimmista rooleista suuren mahdollisuuden riivaamana Macbethina. Tarina lienee kaikille tuttu: noidat ennustavat Macbethista kuningasta. Vaimonsa Lady Macbethin (Marion Cotillard) juonien avulla hänestä myös tulee kuningas, mutta ei pitkäksi aikaa.

Tarinaan on lisätty muutamia pieniä elementtejä, joita alkuperäisestä näytelmästä ei löydy. Niistä merkittävin lienee Macbethin ja hänen vaimonsa kuollut lapsi, jota pariskunta suree elokuvan alussa. Shakespearen näytelmässä ei käsittääkseni ole suoria viittauksia siihen, että Macbethilla olisi ollut lapsia, joskaan tätä mahdollisuutta ei myöskään suljeta pois.

Lapsen kuolema täyteläistää erityisesti Lady Macbethin hahmoa. Hän on kautta aikain ollut eräänlainen antiäidin perikuva – nainen, joka luopuu kyvystään synnyttää uutta elämää saavuttaakseen valtaa ja kunniaa. Lapsen menetys tekee tästä Lady Macbethin piirteestä ymmärrettävämmän: hänen päätöksensä luopua äidin roolista onkin syntynyt lapsen menettämisen tuskasta. Tämän elementin puuttuessa Lady Macbeth näyttäytyy alkuteoksessa ja monissa muissa adaptaatioissa kylmempänä hahmona, jossa on jopa psykopaattisia piirteitä.

Macbethin tarinaan tämä elokuva ei kuitenkaan tuo juuri mitään muuta uutta.  Juonen kulku ja dialogi ovat alkuteokselle erittäin uskollisia – tosin korvakuulolta olin huomaavinani, että vanhalla englannilla kirjoitetun alkutekstin koristeellisimpia kiemuroita olisi siloteltu ymmärrettävyyden nimissä. Pienet valinnat korostavat tulkintaa, jossa Macbethin kohtalo nähdään itseään toteuttavana ennustuksena. Macbeth nousee kuninkaaksi, koska niin on ennustettu. Ja Macbeth tuhoutuu, koska myös niin on ennustettu.

Elokuvan viehätysvoima perustuu ennen kaikkea upeisiin näyttelijäsuorituksiin, tenhoisaan lavastukseen ja lumoaviin pukuihin. Elokuvan visuaalinen ilme on toisaalta suorastaan skandinaavisen karu – toisaalta se tuo mieleen myös saksalaiselle mielenmaisemalle ominaisen jylhän ilmeen, joka on tuttu esimerkiksi Fritz Langin Niebelungen laulu -adaptaatiosta.

Puvustus ja lavastus luovat elokuvaan maailman, joka on julma, hiljainen, kylmä ja tyhjä. Outo katse Lady Macbethin silmissä muuttuu yhä vinommaksi, ja hän pakenee harhojen vallassa nummille, joilta hän ei enää palaa. Yksinäinen kuningas hukkuu kolkon linnansa huoneisiin. Lopullisen kuoliniskunsa hän saa tulenpunaisessa, kipinöivässä infernossa.

Macbethin tuotantoon upposi rahaa vajaat 20 miljoonaa dollaria. Lipputuloja saatiin vain 16 miljoonaa ja rapiat, mikä tarkoittaa sitä, että tuotanto jäi miinuksen puolelle.

Surettaa. Miksi ihmiset eivät käy katsomassa tällaisia elokuvia, joissa yksi maailmankirjallisuuden tärkeimmistä klassikoista on sovitettu nyky-yleisölle oivasti sopivaan, kauniiseen muotoon? Miksi ihmiset katsovat mieluummin Game of Thronesia, johon ero ei lopulta ole kovinkaan suuri? Toisaalta ymmärrän, toisaalta en.

Myönnän: minulla ei ole varaa paheksua tai syyllistää. Katson itsekin enemmän kepeitä ajanvietesarjoja kuin taiteellisesti kunnianhimoista elokuvaa.

Silti: tee itsellesi palvelus ja katso tämä elokuva.

*****