En tiedä, onko tämä aivan yleismaallinen periaate, mutta läheltä liippaa: jokainen hyvä sotaelokuva on myös pasifistinen elokuva. Sellaiset sotaelokuvat, jotka kannustavat patriotismiin tai maanpuolustushenkeen, lipsuvat käytännössä poikkeuksetta pömpöösiin ja naiiviin lavapuheretoriikkaan. Sota on ilmiönä jotakin, mitä ei voi kuvata muutoin kuin asiana, jota ei pitäisi olla, mikäli mielii tulla otetuksi vakavasti.
Siksi olinkin ihmeissäni, kun törmäsin Kuoleman kenttiin (The Killing Fields, Iso-Britannia 1984) aiemmin mainitsemallani listalla, jolla mainittujen elokuvien pitäisi olla omiaan tuhoamaan katsojan usko ihmisyyteen. (Rehellisesti sanottuna: ainoat asiat, joihin minun uskoni on tuon listan myötä mennyt, ovat BuzzFeedin toimituskunnan elokuvasivistys ja arviointikyky.) Voiko isolla rahalla tuotettu ja kolmella Oscarilla palkittu sotaelokuva olla todellakin näin synkkä? Valtavirralle tehdyn sotaelokuvan täytyy olla paitsi pasifistinen, myös elämänuskoinen. Poikkeuksia tähän sääntöön tosin on: esimerkiksi Kiinan ja Japanin välejä hiertävästä historiallisesta tapahtumasta kertovan Nanjingin verilöylyn (Nánjīng! Nánjīng!, Kiina 2009) raa’alle ja synkälle ilmaisulle taisi olla jonkinlainen kollektiivinen tilaus, ja siksi elokuva menestyi yllättävän hyvin.
Kuoleman kentät ei ole mikään kammottava elokuva – ainakaan oman lajityyppinsä puitteissa. Esimerkiksi niinkin tunnettu ja laajalti nähty elokuva kuin Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now, USA 1979) on kokonaisuutena huomattavasti synkkäsävyisempi, raadollisempi ja pelottavampi. Elokuvilla on sen verran runsaasti yhteisiä piirteitä, että vertailua olisi hankalampi olla tekemättä. Molemmat elokuvat sijoittuvat Kaakkois-Aasiaan: Ilmestyskirja Vietnamiin, Kuoleman kentät Kambodžaan. Molemmissa elokuvissa keskeinen fokalisoija, eräänlainen kertojahahmo, on yhdysvaltalaismies, joka on tullut keskelle sotatannerta työnsä vuoksi. Ilmestyskirjassa hän on kapteeni Benjamin L. Willard (Martin Sheen), Kuoleman kentissä toimittaja Sydney Schanberg (Sam Waterston). Molemmissa teoksissa median vaikutus ja kotirintamalle kohdistetun tiedonvälityksen merkitys korostuvat.
Kiinnostavin ero elokuvien välillä on se, että Kuoleman kentissä aasialainen henkilöhahmo nousee tasa-arvoiseksi, täyteläiseksi henkilöhahmoksi länsimaalaisiin henkilöihin verrattuna. Toimittaja Dith Pran (Haing S. Ngor) toimii Sydneyn paikallisena kontaktina ja tulkkina Kambodžan pääkaupungissa Phnom Penhissä, jossa punaiset khmerit aiheuttavat jatkuvasti levottomuuksia. Tiimiin kuuluu myös valokuvaaja Al Rockoff (John Malkovich). Levottomuudet pahenevat, ja Pranin perhe järjestetään turvaan Kambodžan ulkopuolelle, mutta Pran haluaa jäädä ja jatkaa toimitustyötä.
Elokuva jakautuu kahteen selkeästi erilliseen jaksoon. Ensin seurataan Pranin, Sydneyn ja Alin työskentelyä ja koettelemuksia levottomassa Kambodžassa. Sen jälkeen keskushenkilöiden tiet eroavat, ja kerronta hajaantuu kaaoksen ja sorron valtaaman Kambodžan ja rauhallisen New Yorkin välille. Toiminnan painopiste on Kambodžassa, jossa punaiset khmerit ovat ottaneet vallat. Katsoja viedään kuoleman kentille eli punaisten khmerien ylläpitämille työleireille ja kansanmurhan tapahtumapaikoille.
Kuoleman kentät perustuu tositapahtumiin, ja kaikilla elokuvan keskushahmoilla on todellinen esikuva. Tarina nojaa erityisesti toimittaja Dith Pranin elämänkohtaloon. Elokuvan varsinainen ihme on Prania näyttelevä Haing S. Ngor, jolle Kuoleman kentät oli ensimmäinen ja samalla myös merkittävin elokuvarooli. Ngor nappasi suorituksestaan parhaan miessivuosan Oscarin ensimmäisenä aasialaisena ja toisena amatöörinäyttelijänä. Hän oli itse selviytynyt hengissä kuoleman kentiltä, joten suhde roolityöhön oli vahvasti henkilökohtainen. (Tässä yhteydessä en malta olla ihmettelemättä, millä perustein Akatemiassa mahdetaan arvioida sitä, kuka elokuvan hahmoista on päähenkilö, ketkä taas sivuhenkilöitä. Olisin itse arvioinut Sydneyn hahmon sivuhenkilöksi, jonka keskeisin tehtävä on todistaa päähenkilön eli Dith Pranin elämänvaiheita. Akatemiassa asiasta ollaan ehdokkuuksista päätellen toista mieltä.)
Silti itse kuoleman kenttien kuvaus jää laimeaksi, ripeästi ohi meneväksi osaseksi elokuvaa. Sydneyn ja Pranin toimittajanhommia ja lähtöön valmistautumista kuvataan yli puolet elokuvan mitasta, ja tämänkin jälkeen Sydneyn leppoisaa elämää New Yorkissa seurataan hyviä toveja. Elokuva ei sisällä erityisen raakaa tai graafista väkivaltaa. Mässäily ei saa olla itsetarkoitus, mutta leireille sijoittuvan jakson lyhyys ja”kiltteys” johtavat tämän elokuvan tapauksessa turhan hailakkaan kokonaisvaikutelmaan. Esimerkiksi samoihin aikoihin ilmestynyt, toisella maailman kolkalla tapahtunutta kansanmurhaa kuvaava Elem Klimovin Tule ja katso (Idi i smotri, Neuvostoliitto 1985) on kokonaisuutena huomattavasti raadollisempi ja myös koskettavampi.
Elokuvan soundtrack ansaitsee kunniamaininnan. ”Tässä on ollut aika erikoista musiikkia”, sanoi olohuoneen toisella laidalla kirjoitushommia tehnyt siippani, kun elokuvan puoliväli alkoi olla käsillä. ”Positiivisella tavalla erikoista”, lisäsin. (Siippa nyökkäsi.) Herkemmissä kohtauksissa elokuvassa soi hyvin perinteinen, jousivoittoinen elokuvamusiikki. Mitä uhkavampaan tilanteeseen joudutaan, sitä hakkaavammaksi ja kokeellisemmaksi musiikki muuttuu. Lopputeksteistä huomasin, että soundtrackin takana on Mike Oldfield – siis sama kaveri, jonka Tubular Bellsiä kuullaan pieni pätkä William Friedkinin Manaajan (The Exorcist, USA 1973) alussa. Elokuvassa soi myös John Lennonin Imagine, joka kuulostaa vuonna 2014 toki edelleen kauniilta, mutta silti auttamattoman kliseiseltä ja siirappiselta kappaleelta – etenkin sotaelokuvan ääniraidalla.
Holokausti saa eurooppalaisessa katsannossa niin paljon huomiota osakseen, että muualla toteutetut julmuudet tuppaavat unohtua kokonaan. Kuoleman kentillä menehtyi noin kaksi miljoonaa ihmistä. Tänä päivänä noita samoja mantuja tamppaavat huolettomat eurooppalaiset reppumatkaajat. Maailma pienenee niin että suhisee.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 