Rovastin häämatkat (1931) arvostelu – Tomuista Suomi-komediaa

Kirjoitin tämän tekstin jo hyvä aikaa sitten (viime keväänä tai lopputalvesta), mutta se on jäänyt jonnekin laatikon pohjalle. Tekstin julkaisu on lykkääntynyt kai sen takia, että olen olettanut, ettei mykkäajan Suomi-elokuva kiinnosta oikein ketään, ja tekstin kuvallinen antikin on vaatimaton. Pistän jutun kuitenkin nyt pihalle. Samalla saan korkattua 1930-luku-tagin.

Kun olin lukioikäinen, aika iso prosentti katsomistani elokuvista edusti mykkäelokuvaa, ja vielä yliopistoaikoinakin katselin melko innokkaasti mykkiä perusteoksia läpi. (Griffithin Kansakunnan synty on tosin vieläkin näkemättä. Työn alla, työn alla…) Sittemmin mykkäinnostukseni laantui. Otan edelleen talteen kaiken mykkäelokuvan, mitä valtakunnallisilta televisiokanavilta tulee ja mitä en ennen ole nähnyt. Se ei ole paljon. Eri asia sitten on, milloin päädyn loppujen lopuksi kaikki nämä mykkäelokuvat katsomaan. Rovastin häämatkat (Suomi 1931) oli pitkään boksini vanhin nauhoitus, ja ystäväni Elonet kertoo, että se on esitetty viimeksi helmikuussa 2011, jolloin olen sen myös nauhoittanut. Siitä on kauhean pitkä aika.

ROVASTIN HÄÄMATKAT jengii
Jengi koolla: elokuvan keskeiset hahmot. Keskellä rovasti itse.

Elokuva edustaa kevyen viihdekomedian lajityyppiä. Juonesta ei kannata puhua sen enempää, sillä elokuva rakentuu toisistaan paikoin hyvinkin irrallisiin, koomisiin tilanteisiin; elokuvassa on jo selvää sketsiviihteen makua. Hahmoja elokuvassa on niin hirvittävä määrä, että väkisinkin tulee pohtineeksi, olisiko vähemmällä tullut toimeen. Ja kun samanaikaisesti pyöritetään kolmea eri tarinalinjaa (jotka tosin lopultai onneksi punoutuvat nätisti yhteen), herää kysymys, onko alkuperäistekstin kirjoittajalla ollut vaikeuksia keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Toisaalta tällainen farssia hipova lajityyppi sietää tällaisen tapahtumien hajauttamisen ja runsaan hahmokavalkadin paremmin kuin moni muu genre.

Elonetistä löytyy kiinnostava katsaus elokuvan osakseen saamiin aikalaiskritiikkeihin. Arvioiden kirjoittajat kiinnittävät kovasti huomiota siihen, kuinka hyvin elokuva on onnistunut Agapetuksen samannimisen romaanin adaptoinnissa. Agapetus keskittyi kirjoittamaan erityisesti hirtehisiä viihderomaaneja, joita tykätään edelleen käyttää kesäteattereiden ohjelmistoissa — jos jotakin lajityyppiä inhoan, niin tätä. Miehen romaaneista ja näytelmistä on tehty kunnioitettava määrä elokuvia, laskeskelin että adaptaatioita olisi noin 16 kappaletta. Tunnetuin niistä on varmasti Ossi Elstelän ohjaama Aatamin puvussa — ja vähän Eevankin… (Suomi 1940). Saman romaanin pohjalta on tehty kerrassaan neljä adaptaatiota. Kyllä suomalaiset ovat tästä tarinasta näköjään tykänneet — eikä ihme: onhan se hauskaa, kun mies pukeutuu naiseksi, etenkin kun tämä mies on Tauno Palo.

Takaisin aikalaisarvioihin. Elokuvan ohjaaja Jaakko Korhonen saa moitteita kankeudesta ja kaavamaisuudesta. Kieltämättä tähän arvioon on helppo yhtyä: elokuvan huumori on selvästi lähtöisin nimenomaan alkuperäistekstistä, eikä ohjaaja onnistu kauheasti sen tehoja lisäämään. Kehuja sen sijaan saavat ”valokuvaaja” Eino Kari ja säveltäjä Martti Similä. Jälkimmäiseen kehuun en osaa yhtyä. Välillä musiikki vaimenee ja katoaa kokonaan pitkäksikin aikaa, mikä on mykkäelokuvissa erittäin häiritsevää — aivan kuin säveltäjää olisi alkanut laiskottaa. Lisäksi tiettyjä avainteemoja toistetaan musiikissa niin julmetun monta kertaa, että elokuvan loppuun mennessä ne kuulostivat raastavan ärsyttäviltä. (Mykkäelokuvien tapauksessa ääniraitaan ja sen arviointiin liittyy tosin aina epävarmuustekijöitä. Jotta voitaisiin olettaa, että nykykatsojat kuulevat ääniraidalla samaa musiikkia kuin aikalaisyleisö, pitäisi olettaa, että musiikki on kulkenut elokuvan mukana ääniraitana eikä livesäestyksenä. Vaihtoehtoisesti voidaan olettaa, että alkuperäismusiikin nuotisto on säilynyt ja musiikki on voitu jälkikäteen nauhoittaa myöhempiä esityksiä varten. En tunne mykkäajan käytäntöjä niin hyvin, että osaisin arvioida, kuinka homma on yleensä toiminut.)

Kiinnostavinta elokuvassa on nuori Joel Rinne, joka esittää elokuvassa kunnanlääkäri Viljoa. En muista aikaisemmin nähneeni Rinnettä mykkäelokuvissa (joskin vilkaisu Rinteen filmografiaan osoittaa, että tästä käy syyttäminen kehnoja silmiäni tai huonoa muistiani). On kiinnostavaa nähdä, kuinka Rinteen näyttelijänilmaisu toimii ilman ääntä — Rinteen äänihän on hyvin tunnistettava ja voimakas, ja yleensä hyvin keskeisessä osassa siinä, kuinka hän luo roolihahmojaan. Homma sujuu hyvin ilman ääntäkin, mutta tietty Rinteelle ominainen jämäkkyys jää tämän elokuvan roolista puuttumaan.

ROVASTIN HÄÄMATKAT rinne
Kunnanlääkäri Viljo (Joel Rinne)

Elokuva on esitetty televisiossa kerran aikaisemminkin, vuonna 1977. Elonetistä löytyy maininta siitä, millaista mykkäentusiasmia Hesarin kriitikko on tuon televisioesityksen yhteydessä osoittanut: ”Muussa mielessähän tätä ei kannata katsoa kuin vanhojen muistojen kertauksena ja jonkinlaisena tapakulttuurin tallentajana, mm. nuori nainen jo 30-luvun alussa rohkeasti pöllytteli tupakkaa.” En minäkään näe elokuvaa minään mykkänä mestariteoksena, mutta kyllä tällä tiettyä elokuvallista arvoa on—ja toisaalta tapakulttuuria heijastelemaan löytyy varmasti paljon parempiakin elokuvaesimerkkejä.

En lähde edes arvaamaan, montako tähteä Hesarin televisiotoimittaja on vuoden 2011 esityksen yhteydessä suvainnut elokuvalle antaa. Tosin ei niitä huiman montaa liikene minultakaan.

*****

Artikkelin kuvat on lainattu KAVI:n arkistosta.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s