To the Wonder (2012) arvostelu – Elämän puusta eteenpäin

TO-THE-WONDER-julkka
To the Wonder (2012)

On olemassa kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka pitävät Terrence Malickin Tree of Life -elokuvasta (Yhdysvallat 2011), ja niitä, jotka eivät anna sille arvoa. Jos kuulut viimeiseksi mainittuun ihmisryhmään, ei sinun liene tarpeen lukea tätä tekstiä pidemmälle. Liioin sinun ei kannata katsoa Malickin tuoreinta täyspitkää, To the Wonderia (Yhdysvallat 2012).

Itse kuulun joukoista ensinnä mainittuun. The Tree of Life oli mielestäni vuoden 2011 paras ensi-iltaelokuva ja Malickin tähänastisista saavutuksista ehdottomasti suurin. Aivan kuin Malickin kehitys elokuvantekijänä olisi alusta lähtien viettänyt kohti The Tree of Lifen kaltaista, kokeellista ja perinteisen tarinavetoisen kerronnan hylkäävää elokuvaa – selviä merkkejä tällaisesta omaperäisestä ilmaisusta oli ilmassa jo Veteen piirretyssä viivassa (The Thin Red Line, Yhdysvallat 1998). Vähän pinnistellen niitä näkee jo Malickin debyyttiohjauksessa Julma maa (Badlands, Yhdysvallat 1973).

Kaikki eivät ole samaa mieltä. ”Olisiko muka ollut parempi, jos tästäkin elokuvasta olisi tullut perimmältään jonkun Terrence Malickin The Tree of Lifen kaltainen sössötys?” önisee Arto Virtanen valittaessaan kohtelusta, jota Aku Louhimiehen Vuosaari (Suomi 2012) sai Filmihullun kritiikissä osakseen. Onneksi alkuperäisen Vuosaari-kritiikin kirjoittaja Mervi Herranen osoittaa suurempaa ymmärrystä: ”Loppujen lopuksi Virtasen ja itseni hyvin, hyvin erilaisista tavoista katsoa ja nähdä elokuvaa kertonee riittävästi hänen tölväisynsä Malickin eteerisestä, elämän mysteeriä ja ihmisen olemassaolon äärimmäistä kipua ja äärimmäistä kauneutta tutkivasta The Tree of Lifesta ’sössötyksenä’.” (Herrasen ja Virtasen kommentit on julkaistu alun perin Filmihullun numerossa 3/2012.) Ymmärrystä (joskin myös kriittisiä sanoja) The Tree of Lifelle heltiää myös lehden varsinaisilta kritiikkisivuilta:

Mikä on yhdelle kitschiä, voi olla toiselle vakavaa pyrkimystä kuvata proosallisen arjen rajat ylittävää sisäistä maailmaa, eli henkisyyttä. The Tree of Lifessa on läsnä ihmetys elämän synnystä, olemassaolosta ja mahdollisuudesta. Kyseessä on uskonnollinen elokuva ilman järjestäytyneen uskonnon rituaaleja.

– Antti Selkokari, Filmihullu 4/2011

Miksi kirjoitan The Tree of Lifesta näin pitkälti, vaikka tekstini varsinainen aihe on To The Wonder? Osittain siksi, että Filmihullun sivuilla käyty kinastelu jäi aikanaan mieleeni positiivisena merkkinä siitä, kuinka myös Filmihullun kaltaisen julkaisun kirjoittajat voivat olla rajustikin erimielisiä. (Periaatteessa pitäisi olla itsestään selvää, että avustajat ovat avustajia ja heidän näkemyksensä heidän omiaan, mutta jotenkin en Filmihullun tapauksessa osaa pitää tätä aivan selviönä.) Varsinainen syy on kuitenkin se, että To the Wonder on tyylillisesti hyvin samankaltainen elokuva kuin The Tree of Life. Molemmissa elokuvissa hyödynnetään runsaasti hyppyleikkausta, katkonaista voice-over-kerrontaa ja muita keinoja, jotka ovat suurella rahalla tuotetuille kokoillan elokuville hyvin vieraita ainakin tässä mittakaavassa käytettyinä. Molemmissa elokuvissa itse tarina on hyvin pelkistetty, yksinkertainen ja jopa yhdentekevä. Ja ennen kaikkea: molemmat elokuvat kurkottelevat jonnekin inhimillisen kokemuksen tuolle puolen, kohti sitä, mikä on pyhää ja ikuista.

Jos The Tree of Life oli mielestäsi täynnä imelää viiden pennin filosofiaa, jätä To the Wonder katsomatta. Muussa tapauksessa myös siinä, ettet ole nähnyt The Tree of Lifea kannattaa To the Wonder katsoa.

TO-THE-WONDER-alku
Ranskalainen luostarisaari Mont Saint-Michel on To the Wonderin kadotettu paratiisi.

Juonta To the Wonderissa on vielä vähemmän kuin edeltäjässään. Poissa on sekava kronologinen sukkulointi. Elokuvassa seurataan yhdysvaltalaisen Neilin (Ben Affleck) ja ranskalaistuneen ukrainalaisen Marinan (Olga Kurylenko) maanis-depressiivistä romanssia. Kun suhteessa menee huonosti, etsitään lohtua roomalais-katolisen papin isä Quintanan (Javier Bardem) luota. Sympaattinen Quintana hoitaa työnsä hyvin, mutta rypee samalla jonkinlaisessa uskonnollisessa kriisissä. Tämän enempää elokuvan juonesta on turha etukäteen tietää.

To the Wonder muistuttaa myös Veteen piirrettyä viivaa, joka katkaisi Malickin pitkän ohjaustauon. Molemmissa elokuvissa nähdään räjähtäviä, jopa väkivaltaisia ihmisten välisiä konflikteja. Samanaikaisesti ääniraidan seesteinen musiikki ja kuvaraidan tapahtumista irralliset dialoginpätkät ovat suuressa ristiriidassa henkilöhahmojen ilmeisen ahdingon ja vihan kanssa. Keskeltä tulista yhteenottoa leikataan kuviin kauniista, rauhallisista maisemista. Syntyy vaikutelma ihmisten tunteiden ja kriisien merkityksettömyydestä niin luonnon kuin koko universuminkin kannalta. Neil ja Marina voivat kinastella maailman tappiin asti – silti aurinko laskee, ja sade lankeaa asfalttiin.  Henkilöiden tunne-elämykset tehdään tyhjiksi, jopa merkityksettömiksi kaikkeuden mittakaavassa.

TO-THE-WONDER-vesi
Virtaava vesi on toistuva elementti Malickin elokuvissa.

Elokuvassa on hyvin vähän dialogia. Ääniraidan sanat ovat suurimmaksi osaksi eräänlaista sisäistä puhetta, jota kukaan ei lausu ääneen elokuvan maailmassa. Henkilöhahmot puhuvat suoraan katsojalle. Vaikutelma on intiimi ja välitön. Onkin erikoista, että Malick onnistuu samanaikaisesti tuomaan henkilöhahmot näin lähelle katsojaa sisäisen puheen kautta, ja sitten etäännyttämään heidät ja heidän tunteensa siirtämällä kameran henkilöhahmojen mitättömistä kinoista ja hepuleista luonnon ehdottomaan ja ikuiseen kauneuteen.

TO-THE-WONDER-valo
Marina näkee väläyksen ihmeestä.

To the Wonder on ennen kaikkea äärimmäisen kaunis elokuva – ei ainoastaan visuaalisesti, vaan rikkumattomana kokonaistaideteoksena. Kun tarinalla pyyhitään pöytää, saavat yksittäiset kohtaukset, hetket ja kuvat happea. Aivan kuin Malick pyrkisi jakamaan katsojien kanssa jonkin kauniin, itse kokemansa hetken elokuva-apparaatin välityksellä katsojan kanssa. Elokuvan ulkokuvista merkittävä osa on kuvattu auringonlaskun lähestyessä, jolloin auringon valo lankeaa maan pinnalle aivan eri värisenä kuin keskipäivällä: valoon tulee lämmin, oranssiin taittava sävy. En tiedä onko kyse puhtaasti omasta assosiaatiostani, mutta juuri tuossa lämpimänsävyisessä laskevan kesäauringon valossa on aivan erityistä rauhaa. Se viestii, että takana päin on lämmin, kaunis kesäpäivä, ja levollinen yö lähestyy. Samalla siinä on jotakin haikeaa: valo kaartaa nostalgian ja kevyen melankolian suuntaan.

TO-THE-WONDER-valo-2
Laskevan auringon valo iskee keskiluokkaisen Amerikan takapihoille.

Olen iloinen siitä, että To the Wonder on menestynyt näinkin hyvin. Tämä suhteellinen menestys osoittaa, että tarinan suhteen välinpitämättömällä elokuvalla on toivoa myös suuren yleisön keskuudessa. Silti on masentavaa lukea rivikatsojien kommentteja, joissa valitellaan tarinan ”huonoutta” tai ”tylsyyttä”. On jännä, miten syvälle länsimaalaisiin elokuvayleisöihin on juurtunut harhainen käsitys siitä, että tarinan täytyy aina ja automaattisesti olla se elokuvan sielu ja ydin. Onneksi kriitikoilla näyttää olevan sen verran elokuvantajua, etten ole ainakaan toistaiseksi törmännyt vastaavaan ulinaan varsinaisissa kritiikeissä, en ainakaan tämän elokuvan kohdalla.

*****

TO-THE-WONDER-wonder
Kadotettu paratiisi hukkuu hiljaisuuteen.

Discshop DVD

CDON DVD / HD VOD

5 kommenttia artikkeliin ”To the Wonder (2012) arvostelu – Elämän puusta eteenpäin

  1. Malick on nero ja minulle kaksi hänen elokuvaansa ovat elämää suurempia; uusi maailma ja julma maa. Varsinkin uusi maailma tuntuu luovan jotain ihan uutta. (Blogissani juttu Huomioita Terrence Malickin elokuvasta…) Elämän puu jää mulle valjuks liian suurelta osin.

    Tykkää

    1. Heini L.

      Mulla menee tässä asiassa mieltymykset oikeastaan päinvastoin: The Tree of Life on nykyään melkeinpä Malick-suosikkini (tosin ei nyt ihan varauksetta ja ymmärrän hyvin miksi se ei kaikkia miellytä), Uusi maailma taas jätti aika kylmäksi. Julmasta maasta tykkään kovasti. Vielä pitäisi katsoa Onnellisten aika ja tuo uusin, Knight of Cups, sitten olis kaikki Malickit katsottu. Viimeksi mainitusta varmaan alkais kohta olla DVD-julkaisua saatavilla.

      Tykkää

      1. Onnellisten ajan oon nähny joskus silloin kun se oli tuore. Eli kauan sitten. Julma maa on mulle se suuri 70-luvun elokuva. Kauniin elegisesti ohjattu esikoinen. Se oli elokuvissa maaginen kokemus. Taksikuskia vaikuttavampi. Sheen ei ole mielestäni koskaan ollut yhtä hyvä (tiedät varmasti että Malick näyttäytyy siinä elokuvassa, se on se stetsonpäinen mies joka käy rikkaan miehen ovella kun sheen on siellä). Malickin koen Walt Whitmanin henkiseksi lähisukulaiseksi.

        Tykkää

      2. Heini L.

        Anekdootti: näin Julman maan ekaa kertaa pari vuotta sitten elokuvakerhon esityksessä, jonka Markku Koski (varmaan tuttu mies sullekin, ainakin nimenä) alusti. Alustuksessa hän mainitsi että Malick esiintyy itsekin elokuvassa, mutta ei suostunut sanomaan, ketä hän elokuvan hahmoista näyttelee. Kun se stetsonmies sitten ilmestyi valkokankaalle, Koski hihkaisi kesken esityksen, että ”no en malta olla mainitsematta että tuossa se Malick nyt sitten on”. Muistan Kosken alustuksen elokuvaan melkeinpä paremmin kuin itse leffan…

        Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s