Sibafestin Kuu, koira ja näkinkenkä -kinokonsertin näytös koostui kolmesta mykän lyhytelokuvan klassikosta: Luis Buñuelin ja Salvador Dalín Andalusialainen koira (1929), Germaine Dulacin Näkinkenkä ja pappi (1928) ja Georges Mélièsin Matka kuuhun (1902). Säestyksestä huolehtivat Aija Puurtinen (laulu), Piia Komsi (laulu) ja Janne Storm (eloelektroniikka).

Ennen näytöksen alkua katsojissa aiheutti suurta hilpeyttä se seikka, että Kino Reginan salin valoja ei yksinkertaisesti saatu sammuksiin, kun Oodin automatisoitu talotekniikka petti. No, mikäpäs siinä – surrealististen elokuvien katselu surrealistiseen tyyliin valoisassa elokuvasalissa käy kyllä. Näytöksen puolivälin paikkeilla valot saatiin onneksi sammuksiin. Peukkua näytöksen järjestäjille: yleisölle jaettiin näytöksen jälkeen vapaaliput. Näin ongelmatilanteista selvitään niin, että kaikille jää hyvä mieli.

Surrealistinen Andalusialainen koira (Un Chien Andalou, 1929) on täyttänyt jo 90 vuotta, ja silti se lienee yhä maailman tunnetuin ja katsotuin lyhytelokuva. Oli kulunut jo varmasti jo yli 10 vuotta siitä, kun viimeksi näin Andalusialaisen koiran. Vaikka elokuva oli tuttu, koin saavani siihen tällä kertaa uutta perspektiiviä. Aiemmin olen katsellut Andalusialaista koiraa klassikkona – kahden tunnetun surrealistin teoksena. Nyt näin sen pikemminkin kahden kiukkuisen anarkistin tuotoksena. Buñuel ja Dalí olivat omana aikanaan taiteen punkkareita, ehkä jopa terroristeja.

Andalusialaisen koiran juonta on mahdoton selittää. En ole aivan varma, onko juonesta tämän elokuvan kohdalla edes mielekästä puhua. Se ei rakennu niinkään tietyn tarinan, vaan pikemminkin oudosta tilanteesta toiseen siirtyvän nuoren naisen (Simone Mareuil) ympärille. Elokuvan välitekstit pikemminkin sotkevat kuin auttavat tarinan hahmottamista – elokuva alkaa välitekstillä Olipa kerran…, mitä seuraavat tekstit 8 vuotta myöhemmin, noin klo 3 aamulla ja 16 vuotta aikaisemmin. Juuri ennen elokuvan viimeistä kuvaa seuraa viimeinen lopputeksti: Keväällä. Vaikuttaa siltä, että tekstit on heitetty elokuvaan mielivaltaisessa järjestyksessä ja lähinnä katsojan kiusaksi.

Tällä katselukerralla löysin Andalusialaisesta koirasta ennen kaikkea länsimaalaisen kauhuelokuvan esiasteen. Buñuelin ja Dalín ensisijainen tarkoitus on varmaankin ollut katsojien etäännyttäminen, ehkä myös järkyttäminen. He onnistuvat kuitenkin myös kauhistuttamaan. Elokuvan alun kuuluisa silmän leikkaaminen voisi hieman toisin toteutettuna olla mistä tahansa 2000-luvun gore-elokuvasta. Kohtaus, jossa mies ihmettelee kämmenessään olevasta reiästä tulvivia muurahaisia, tuo mieheen Hereditaryn muurahaisunikohtauksen. Nuori nainen, joka tökkii kepillä kadulla lojuvaa irtokättä, voisi yhtä lailla esiintyä (hieman toisenlaisessa asussa) vaikkapa Texasin moottorisahamurhaajassa. Nuoren naisen kokema ahdistelu tuo toisaalta mieleen Polanskin Inhon, toisaalta jopa Gaspar Noen Irréversiblen. Myös viimeinen kuva, jossa elokuvan nuori nainen nähdään yhdessä erään elokuvan mieshahmon kanssa puolittain haudattuna rannan hiekkaan, on makaaberiudessaan silkkaa horroria.

Andalusialaisen koiran säestys rakentui pääosin Pia Komsin tuottamille äänille. Laulusta puhuminen johtaisi harhaan – pikemminkin kyse on korahduksista, naksahduksista, vingahduksista ja huokauksista. Ehkäpä oli juuri Komsin säestyksen ansiota, että osasin katsoa Andalusialaista koiraa tällä kertaa nimenomaan varhaisena kauhuelokuvana.

Näkinkenkä ja pappi (La Coquille et le Clergyman, 1928) on minulle esseistä ja kritiikeistä tuttu elokuva jo vuosien takaa, mutta vasta nyt pääsin näkemään sen ensimmäistä kertaa. Elokuvan käsikirjoitti Antonin Artaud, joka oli eräs eurooppalaisen avant-garden tärkeimmistä hahmoista. Artaud koki, ettei ohjaaja Germaine Dulac ollut uskollinen hänen alkuperäiselle idealleen, ja riitaantui tämän kanssa. Muun muassa Artaudin kiukkuisten kommenttien vuoksi elokuva vastaanotettiin huonosti, ja se nousikin vasta myöhemmin kokeellisen elokuvan klassikon asemaan.

Vaikka elokuvasta on vaikea hahmottaa juonta tai tarinaa, on siinä sentään kolme koherenttia henkilöhahmoa: pappi, kenraali ja kenraalin vaimo. Pitkin elokuvaa pappi himoitsee kenraalin vaimoa ja haaveilee repäisevänsä näkinkengistä rakennetut rintaliivit tämän yltä. Näkinkenkä näyttääkin olevan elokuvassa jonkinlainen naisen seksuaalisuuteen liittyvä vertauskuva. – Kiinnostavaa muuten on, että sekä Andalusialaisessa koirassa että Näkinkengässä ja papissa nähdään naisen paljaat rinnat. Molemmissa elokuvissa on aimo annos vilpitöntä miehistä uteliaisuutta naisten intiimejä ruumiinosia kohtaan.

Jos Andalusialainen koira muistuttaa inhottavuudessaan kauhuelokuvaa tai painajaista, on Näkinkenkä ja pappi pikemminkin melankolinen, eteerinen ja unenomainen. Vaikka myös Näkinkengässä ja papissa on viittauksia väkivaltaan, ei elokuva ole omiaan kauhistuttamaan tai inhottamaan. Erityisesti ilmavat sisäkohtaukset ovat yksinkertaisesti kauniita. Vaikka papin kokema himo kenraalin vaimoa kohtaan kuohuu toisinaan yli, ei hän vaikuta henkilöhahmona vastenmieliseltä, vaan pikemminkin säälittävältä, hämmentyneeltä ja yksinäiseltä.

Pitkin elokuvaa toistuva elementti on musta neste, jota pappi siirtelee näkinkengän avulla elokuvan alussa asiasta toiseen. Neste toi elokuvaa katsellessani mieleen Billie Eilishin When the Party’s Over -musiikkivideon. Muutamaa päivää myöhemmin törmäsin Bojack Horsemanin 6. tuotantokauden toiseksi viimeistä jaksoa katsellessani jälleen mustaan nesteeseen. Kaikissa näissä teoksissa mustaan nesteeseen liittyy jotain mystistä ja vaarallista, pelottavaakin.

Aija Puurtisen säestys oli elokuvan hengessä kokeellinen, mutta kuitenkin huomattavasti pehmeämpi ja helpompi sulateltava kuin Komsin säestys Andalusialaiseen koiraan. Siinä missä Komsin säestys oli paikoin pisteliäs ja jopa julma, kuulin Puurtisen säestyksessä leikkisyyttä. Vasta jälkikäteen tajusin, että kyseessä olikin se Aija Puurtinen – Honey B and the T-Bones -yhtyeen laulaja-basisti ja Sibafestin taiteellinen johtaja. Taiteellisella johtajalla on festivaalin järjestämisessä tekemistä muutenkin, joten arvostan, että Puurtinen on osallistunut myös itse ohjelmiston tekemiseen esiintyvänä artistina.

Matka kuuhun (Le Voyage dans la lune, 1902) on yksi 1900-luvun alun elokuvan kuuluisimpia teoksia, jonka varmaankin melkein jokainen tunnistaa ainakin nimeltä. Itse olin nähnyt elokuvasta katkelmia, mutten kertaakaan ollut katsonut sitä alusta loppuun. Sibafestin yleisöä (minut mukaan lukien) Matka kuuhun nauratti – Komsin ja Puurtisen yhteissäestyksellä saattoi olla asiaan myötävaikutusta.

Matka kuuhun on kuin lapsen kuvitelmaa siitä, kuinka kuuhun mennään: ensin nakutellaan metallilevyistä kasaan raketti, pakataan sen sisään joukko parrakkaita tiedemiehiä – ja sitten mennäänkin jo. Kun tiedemiehet saapuvat perille kuuhun, he hyppäävät raketista ulos ja ottavat tirsat Kuun pinnalla. Avaruuspukuja ei tarvita – riittää, että unien ajaksi päälleen vetää viltin suojaksi kylmältä. Ja kun yö on ohi, ollaan valmiita leikkimään hippaa sammakkomaisten kuuolentojen kanssa – ja sen jälkeen palaamaan kotiin samalla raketilla.

On hauskaa, huomata, että vain 67 vuotta Matka kuuhun -elokuvan valmistumisen jälkeen vuonna 1969 ihminen pääsi ensimmäistä kertaa Kuun pinnalle. Tässä verrattain lyhyessä ajassa ihmiskunnan tieto ja ymmärrys avaruudesta ehti mullistua perinpohjaisesti.

Mélièsin kamera ei liiku, panoroi tai zoomaa. Useimmat kohtauksista on toteutettu yhdellä otoksella. Elokuvataide muistutti yhä paljon teatteritaidetta: kamera oli kuin teatterin katsoja, joka näki, mitä lavalla tapahtuu. Vaikutelma on äärimmäisen kaksiulotteinen. Kameran edessä on jatkuvasti ruuhkaa, ja yksittäisiä henkilöhahmoja ja heidän ilmeitään on jokseenkin mahdoton erottaa.

Matka kuuhun eroaa keinovalikoimaltaan valtavasti näytöksen kahdesta muusta elokuvasta. Silti sarja tuntuu jollain omituisella tavalla tasapainoiselta. Tämä johtunee siitä, että myös Andalusialainen koira ja Näkinkenkä ja pappi eroavat toisistaan tunnelman puolesta. Sarjan kulku kauhuelokuvamaisesta Andalusialaisesta koirasta melankoliseen ja kauniiseen Näkinkenkään ja pappiin ja edelleen outoon, mutta elämäniloiseen Matkaan kuuhun jättää hyvän mielen.