Kuu, koira ja näkinkenkä -kinokonsertti @ Sibafest 28.1.2020

Sibafestin Kuu, koira ja näkinkenkä -kinokonsertin näytös koostui kolmesta mykän lyhytelokuvan klassikosta: Luis Buñuelin ja Salvador Dalín Andalusialainen koira (1929), Germaine Dulacin Näkinkenkä ja pappi (1928) ja Georges Mélièsin Matka kuuhun (1902). Säestyksestä huolehtivat Aija Puurtinen (laulu), Piia Komsi (laulu) ja Janne Storm (eloelektroniikka).

Ennen näytöksen alkua katsojissa aiheutti suurta hilpeyttä se seikka, että Kino Reginan salin valoja ei yksinkertaisesti saatu sammuksiin, kun Oodin automatisoitu talotekniikka petti. No, mikäpäs siinä – surrealististen elokuvien katselu surrealistiseen tyyliin valoisassa elokuvasalissa käy kyllä. Näytöksen puolivälin paikkeilla valot saatiin onneksi sammuksiin. Peukkua näytöksen järjestäjille: yleisölle jaettiin näytöksen jälkeen vapaaliput. Näin ongelmatilanteista selvitään niin, että kaikille jää hyvä mieli.

Andalusialaisen koiran kuuluisa silmänleikkauskohtaus.

Surrealistinen Andalusialainen koira (Un Chien Andalou, 1929) on täyttänyt jo 90 vuotta, ja silti se lienee yhä maailman tunnetuin ja katsotuin lyhytelokuva. Oli kulunut jo varmasti jo yli 10 vuotta siitä, kun viimeksi näin Andalusialaisen koiran. Vaikka elokuva oli tuttu, koin saavani siihen tällä kertaa uutta perspektiiviä. Aiemmin olen katsellut Andalusialaista koiraa klassikkona – kahden tunnetun surrealistin teoksena. Nyt näin sen pikemminkin kahden kiukkuisen anarkistin tuotoksena. Buñuel ja Dalí olivat omana aikanaan taiteen punkkareita, ehkä jopa terroristeja.

Andalusialaisen koiran juonta on mahdoton selittää. En ole aivan varma, onko juonesta tämän elokuvan kohdalla edes mielekästä puhua. Se ei rakennu niinkään tietyn tarinan, vaan pikemminkin oudosta tilanteesta toiseen siirtyvän nuoren naisen (Simone Mareuil) ympärille. Elokuvan välitekstit pikemminkin sotkevat kuin auttavat tarinan hahmottamista – elokuva alkaa välitekstillä Olipa kerran…, mitä seuraavat tekstit 8 vuotta myöhemmin, noin klo 3 aamulla ja 16 vuotta aikaisemmin. Juuri ennen elokuvan viimeistä kuvaa seuraa viimeinen lopputeksti: Keväällä. Vaikuttaa siltä, että tekstit on heitetty elokuvaan mielivaltaisessa järjestyksessä ja lähinnä katsojan kiusaksi.

Käsi, jonka keskus pulppuaa muurahaisia.

Tällä katselukerralla löysin Andalusialaisesta koirasta ennen kaikkea länsimaalaisen kauhuelokuvan esiasteen. Buñuelin ja Dalín ensisijainen tarkoitus on varmaankin ollut katsojien etäännyttäminen, ehkä myös järkyttäminen. He onnistuvat kuitenkin myös kauhistuttamaan. Elokuvan alun kuuluisa silmän leikkaaminen voisi hieman toisin toteutettuna olla mistä tahansa 2000-luvun gore-elokuvasta. Kohtaus, jossa mies ihmettelee kämmenessään olevasta reiästä tulvivia muurahaisia, tuo mieheen Hereditaryn muurahaisunikohtauksen. Nuori nainen, joka tökkii kepillä kadulla lojuvaa irtokättä, voisi yhtä lailla esiintyä (hieman toisenlaisessa asussa) vaikkapa Texasin moottorisahamurhaajassa. Nuoren naisen kokema ahdistelu tuo toisaalta mieleen Polanskin Inhon, toisaalta jopa Gaspar Noen Irréversiblen. Myös viimeinen kuva, jossa elokuvan nuori nainen nähdään yhdessä erään elokuvan mieshahmon kanssa puolittain haudattuna rannan hiekkaan, on makaaberiudessaan silkkaa horroria.

Andalusialaisen koiran säestys rakentui pääosin Pia Komsin tuottamille äänille. Laulusta puhuminen johtaisi harhaan – pikemminkin kyse on korahduksista, naksahduksista, vingahduksista ja huokauksista. Ehkäpä oli juuri Komsin säestyksen ansiota, että osasin katsoa Andalusialaista koiraa tällä kertaa nimenomaan varhaisena kauhuelokuvana.

Näkinkengän ja papin kenraali halkeaa kahteen osaan.

Näkinkenkä ja pappi (La Coquille et le Clergyman, 1928) on minulle esseistä ja kritiikeistä tuttu elokuva jo vuosien takaa, mutta vasta nyt pääsin näkemään sen ensimmäistä kertaa. Elokuvan käsikirjoitti Antonin Artaud, joka oli eräs eurooppalaisen avant-garden tärkeimmistä hahmoista. Artaud koki, ettei ohjaaja Germaine Dulac ollut uskollinen hänen alkuperäiselle idealleen, ja riitaantui tämän kanssa. Muun muassa Artaudin kiukkuisten kommenttien vuoksi elokuva vastaanotettiin huonosti, ja se nousikin vasta myöhemmin kokeellisen elokuvan klassikon asemaan.

Vaikka elokuvasta on vaikea hahmottaa juonta tai tarinaa, on siinä sentään kolme koherenttia henkilöhahmoa: pappi, kenraali ja kenraalin vaimo. Pitkin elokuvaa pappi himoitsee kenraalin vaimoa ja haaveilee repäisevänsä näkinkengistä rakennetut rintaliivit tämän yltä. Näkinkenkä näyttääkin olevan elokuvassa jonkinlainen naisen seksuaalisuuteen liittyvä vertauskuva. – Kiinnostavaa muuten on, että sekä Andalusialaisessa koirassa että Näkinkengässä ja papissa nähdään naisen paljaat rinnat. Molemmissa elokuvissa on aimo annos vilpitöntä miehistä uteliaisuutta naisten intiimejä ruumiinosia kohtaan.

Jos Andalusialainen koira muistuttaa inhottavuudessaan kauhuelokuvaa tai painajaista, on Näkinkenkä ja pappi pikemminkin melankolinen, eteerinen ja unenomainen. Vaikka myös Näkinkengässä ja papissa on viittauksia väkivaltaan, ei elokuva ole omiaan kauhistuttamaan tai inhottamaan. Erityisesti ilmavat sisäkohtaukset ovat yksinkertaisesti kauniita. Vaikka papin kokema himo kenraalin vaimoa kohtaan kuohuu toisinaan yli, ei hän vaikuta henkilöhahmona vastenmieliseltä, vaan pikemminkin säälittävältä, hämmentyneeltä ja yksinäiseltä.

Papin pää päätyy vesimaljaan.

Pitkin elokuvaa toistuva elementti on musta neste, jota pappi siirtelee näkinkengän avulla elokuvan alussa asiasta toiseen. Neste toi elokuvaa katsellessani mieleen Billie Eilishin When the Party’s Over -musiikkivideon. Muutamaa päivää myöhemmin törmäsin Bojack Horsemanin 6. tuotantokauden toiseksi viimeistä jaksoa katsellessani jälleen mustaan nesteeseen. Kaikissa näissä teoksissa mustaan nesteeseen liittyy jotain mystistä ja vaarallista, pelottavaakin.

Aija Puurtisen säestys oli elokuvan hengessä kokeellinen, mutta kuitenkin huomattavasti pehmeämpi ja helpompi sulateltava kuin Komsin säestys Andalusialaiseen koiraan. Siinä missä Komsin säestys oli paikoin pisteliäs ja jopa julma, kuulin Puurtisen säestyksessä leikkisyyttä. Vasta jälkikäteen tajusin, että kyseessä olikin se Aija Puurtinen – Honey B and the T-Bones -yhtyeen laulaja-basisti ja Sibafestin taiteellinen johtaja. Taiteellisella johtajalla on festivaalin järjestämisessä tekemistä muutenkin, joten arvostan, että Puurtinen on osallistunut myös itse ohjelmiston tekemiseen esiintyvänä artistina.

Kuurakettia pantiin kasaan vuonna 1902 naisvoimin.

Matka kuuhun (Le Voyage dans la lune, 1902) on yksi 1900-luvun alun elokuvan kuuluisimpia teoksia, jonka varmaankin melkein jokainen tunnistaa ainakin nimeltä. Itse olin nähnyt elokuvasta katkelmia, mutten kertaakaan ollut katsonut sitä alusta loppuun. Sibafestin yleisöä (minut mukaan lukien) Matka kuuhun nauratti – Komsin ja Puurtisen yhteissäestyksellä saattoi olla asiaan myötävaikutusta.

Matka kuuhun on kuin lapsen kuvitelmaa siitä, kuinka kuuhun mennään: ensin nakutellaan metallilevyistä kasaan raketti, pakataan sen sisään joukko parrakkaita tiedemiehiä – ja sitten mennäänkin jo. Kun tiedemiehet saapuvat perille kuuhun, he hyppäävät raketista ulos ja ottavat tirsat Kuun pinnalla. Avaruuspukuja ei tarvita – riittää, että unien ajaksi päälleen vetää viltin suojaksi kylmältä. Ja kun yö on ohi, ollaan valmiita leikkimään hippaa sammakkomaisten kuuolentojen kanssa – ja sen jälkeen palaamaan kotiin samalla raketilla.

On hauskaa, huomata, että vain 67 vuotta Matka kuuhun -elokuvan valmistumisen jälkeen vuonna 1969 ihminen pääsi ensimmäistä kertaa Kuun pinnalle. Tässä verrattain lyhyessä ajassa ihmiskunnan tieto ja ymmärrys avaruudesta ehti mullistua perinpohjaisesti.

Mélièsin kamera ei liiku, panoroi tai zoomaa. Useimmat kohtauksista on toteutettu yhdellä otoksella. Elokuvataide muistutti yhä paljon teatteritaidetta: kamera oli kuin teatterin katsoja, joka näki, mitä lavalla tapahtuu. Vaikutelma on äärimmäisen kaksiulotteinen. Kameran edessä on jatkuvasti ruuhkaa, ja yksittäisiä henkilöhahmoja ja heidän ilmeitään on jokseenkin mahdoton erottaa.

Matka kuuhun eroaa keinovalikoimaltaan valtavasti näytöksen kahdesta muusta elokuvasta. Silti sarja tuntuu jollain omituisella tavalla tasapainoiselta. Tämä johtunee siitä, että myös Andalusialainen koira ja Näkinkenkä ja pappi eroavat toisistaan tunnelman puolesta. Sarjan kulku kauhuelokuvamaisesta Andalusialaisesta koirasta melankoliseen ja kauniiseen Näkinkenkään ja pappiin ja edelleen outoon, mutta elämäniloiseen Matkaan kuuhun jättää hyvän mielen.

Tristana (1970) arvostelu – Tyttärestä vaimoksi

Don-viikko jatkuu: tänään palataan 70-luvulle.

tristana
Tristana (1970)

Atlantic Film julkaisi jokin aika sitten Luis Buñuelin myöhäistuotantoon kuuluvan Tristanan (Espanja/Italia/Ranska 1970). Katsokaa tuota DVD:n kantta: upea, syvä ametistivioletti ja sen keskellä Catherine Deneuven dramaattiseen tyyliin ehostetut, kauniit kasvot. En ole kovinkaan suuri Buñuelin myöhäistuotannon ystävä, mutta jo Deneuven hypnoottisen tuijotuksen vuoksi tämä oli pakko nähdä.

Buñuel oli minulle joskus vuosia sitten aika tärkeä ohjaaja. Andalusialainen koira (Ranska 1929) oli yksi niistä elokuvista, jotka saivat minut ymmärtämään, kuinka hieno taidemuoto elokuva oikeasti on. No, Andalusialaisesta koirastahan Buñuel ensisijaisesti tunnetaan, joten jos pitää siitä, voi kai sanoa pitävänsä Buñuelista. Petyn kuitenkin Buñuelin myöhempiin elokuviin usein sen vuoksi, että ne ovat usein niin kovin tavanomaisia: jossain porvarillisen hömpän ja taide-elokuvan välillä sokkeloivaa perusdraamaa. Mukana on kuitenkin usein jokin erikoinen twist, joka naksauttaa katselukokemuksessa jotakin kohdalleen: eh, kyllä tämä sittenkin oli aito Buñuel-elokuva. Kun Buñuel ei puhuttele katsojaa suoraan, henkilöhahmojensa ohi, hän on laimeimmillaan.

tristana-saturna
Nuori Tristana ja Saturna.

19-vuotias Tristana (Deneuve) on vastikään jäänyt orvoksi. Don Lope (Fernando Rey) ottaa Tristanan suojiinsa ja kasvattaa tätä kuin tytärtä. Hiljalleen Don ihastuu Tristanaan ja alkaa koulia tästä itselleen vaimoa. Don on samanaikaisesti sekä hyvin vapaamielinen että konservatiivinen: hän ei usko avioliittoon, mutta samalla kieltää Tristanaa liikkumasta yksin kodin ulkopuolella. Alkuun Tristana hyväksyy Donin  määräykset, mutta ikävuosien kartuttua hän alkaa kapinoida kasvatti-isäänsä, josta on tässä vaiheessa tullut myös hänen puolisonsa – vastaan. Tristana ymmärtää, ettei hänen tarvitse seurata niitä polkuja, joita Don hänen eteensä tamppaa. Kuin kutsusta kuvaan astuu nuori ja karismaattinen taiteilija Horacio (Franco Nero).

Tristanan tärkein tuki on Donin palvelija Saturna (Lola Gaos), jonka kuuromykkä poika Saturno (Jesús Fernández) pyörii tämän tästä Tristanan ja Donin arjen keskellä. Saturnon hahmon kautta sarjaan tulee heti alusta lähtien tietty vammaisuuden aihe, joka yllättäen nousee loppupuolella aivan elokuvan keskiöön.

tristana-don
Isä ja kasvattitytär, mies ja vaimo: Don ja Tristana.

Elokuva onnistuu kuvaamaan hyvin ihmisen kokeman vetovoiman ja vastenmielisyyden aaltoilua. Lähes jokainen ihminen kokee luontaisesti tarvetta tuntea sekä sympatiaa että antipatiaa eri ihmisiä ja asioita kohtaan. Sellaisia ihmissuhteet yleensä ovat: jatkuvaa sympatian ja antipatian vuorottelua. – Donin, Horacion ja Tristanan välisten suhteiden kehityksen lisäksi myös Tristanan persoonan ja temperamentin kasvua on kiinnostavaa seurata. Deneuve tekee hyvää työtä.

Deneuve oli ranskalainen, Franco Nero taas italialainen. Molempien puhe dubattiin jälkikäteen äidinkielenään espanjaa puhuvien näyttelijöiden toimesta. Tällainen tekniikka oli vielä 70-luvulla varsin yleisesti käytössä, ja dialogi jälkiäänitettiin usein silloinkin, kun sille ei olisi ollut mitään erityistä tarvetta. (Muistelen lukeneeni, että Federico Fellinin elokuvista lähes kaikkien dialogit jälkiäänitettiin siitä huolimatta, että hän teki italiankielisiä elokuvia lähinnä italialaisten näyttelijöiden kanssa.) Kuten blogin sisällöstäkin huomaa, en ole viimeisen vuoden aikana katsonut juurikaan 70-luvulla tai sitä ennen tehtyjä elokuvia, joten jälkiäänityksen pienet lapsukset pistävät nyt paikoin pahastikin korvaan. Aiempina vuosina klassikoiden osuus katselmistossani on ollut aina huomattavasti suurempi, jolloin jälkiäänityksen rosoisuuteen tottui.

tristana-horacio
Tristanassa on tavattoman kauniita yksittäisiä ruutuja.

Loppupuolella nähdään kohtaus, jossa Tristana soittaa suuren mielenkuohun vallassa pianoa. Tässä kohtauksessa leikkaaja tai äänisuunnittelija (kumman vastuulle tällainen asia sitten kuuluukaan) olisi oikeasti saanut olla skarpimpi. Muhevaa pianomusiikkia seuraava täydellinen hiljaisuus iskee korviin niin äkkinäisenä, että vaikutelma on koominen – samoin se, kuinka musiikki taas täyttää tulvahtaen huoneessa vallinneen hiljaisuuden.

Lopussa nähdään varsin kiinnostava, koko Tristanan elämän kokoon niputtava montaasipätkä, joka osoittaa, että Buñuel ei pelkää puhutella katsojaa. Silti: jotenkin tämä jää vajaaksi.

Alla olevaan Youtube-upotukseen on pakko kommentoida: onneksi nykyään tehdään jo vähän parempia trailereita.

*****

Discshop DVD / Import-DVD