Don-viikko jatkuu: tänään palataan 70-luvulle.
Atlantic Film julkaisi jokin aika sitten Luis Buñuelin myöhäistuotantoon kuuluvan Tristanan (Espanja/Italia/Ranska 1970). Katsokaa tuota DVD:n kantta: upea, syvä ametistivioletti ja sen keskellä Catherine Deneuven dramaattiseen tyyliin ehostetut, kauniit kasvot. En ole kovinkaan suuri Buñuelin myöhäistuotannon ystävä, mutta jo Deneuven hypnoottisen tuijotuksen vuoksi tämä oli pakko nähdä.
Buñuel oli minulle joskus vuosia sitten aika tärkeä ohjaaja. Andalusialainen koira (Ranska 1929) oli yksi niistä elokuvista, jotka saivat minut ymmärtämään, kuinka hieno taidemuoto elokuva oikeasti on. No, Andalusialaisesta koirastahan Buñuel ensisijaisesti tunnetaan, joten jos pitää siitä, voi kai sanoa pitävänsä Buñuelista. Petyn kuitenkin Buñuelin myöhempiin elokuviin usein sen vuoksi, että ne ovat usein niin kovin tavanomaisia: jossain porvarillisen hömpän ja taide-elokuvan välillä sokkeloivaa perusdraamaa. Mukana on kuitenkin usein jokin erikoinen twist, joka naksauttaa katselukokemuksessa jotakin kohdalleen: eh, kyllä tämä sittenkin oli aito Buñuel-elokuva. Kun Buñuel ei puhuttele katsojaa suoraan, henkilöhahmojensa ohi, hän on laimeimmillaan.
19-vuotias Tristana (Deneuve) on vastikään jäänyt orvoksi. Don Lope (Fernando Rey) ottaa Tristanan suojiinsa ja kasvattaa tätä kuin tytärtä. Hiljalleen Don ihastuu Tristanaan ja alkaa koulia tästä itselleen vaimoa. Don on samanaikaisesti sekä hyvin vapaamielinen että konservatiivinen: hän ei usko avioliittoon, mutta samalla kieltää Tristanaa liikkumasta yksin kodin ulkopuolella. Alkuun Tristana hyväksyy Donin määräykset, mutta ikävuosien kartuttua hän alkaa kapinoida kasvatti-isäänsä, josta on tässä vaiheessa tullut myös hänen puolisonsa – vastaan. Tristana ymmärtää, ettei hänen tarvitse seurata niitä polkuja, joita Don hänen eteensä tamppaa. Kuin kutsusta kuvaan astuu nuori ja karismaattinen taiteilija Horacio (Franco Nero).
Tristanan tärkein tuki on Donin palvelija Saturna (Lola Gaos), jonka kuuromykkä poika Saturno (Jesús Fernández) pyörii tämän tästä Tristanan ja Donin arjen keskellä. Saturnon hahmon kautta sarjaan tulee heti alusta lähtien tietty vammaisuuden aihe, joka yllättäen nousee loppupuolella aivan elokuvan keskiöön.
Elokuva onnistuu kuvaamaan hyvin ihmisen kokeman vetovoiman ja vastenmielisyyden aaltoilua. Lähes jokainen ihminen kokee luontaisesti tarvetta tuntea sekä sympatiaa että antipatiaa eri ihmisiä ja asioita kohtaan. Sellaisia ihmissuhteet yleensä ovat: jatkuvaa sympatian ja antipatian vuorottelua. – Donin, Horacion ja Tristanan välisten suhteiden kehityksen lisäksi myös Tristanan persoonan ja temperamentin kasvua on kiinnostavaa seurata. Deneuve tekee hyvää työtä.
Deneuve oli ranskalainen, Franco Nero taas italialainen. Molempien puhe dubattiin jälkikäteen äidinkielenään espanjaa puhuvien näyttelijöiden toimesta. Tällainen tekniikka oli vielä 70-luvulla varsin yleisesti käytössä, ja dialogi jälkiäänitettiin usein silloinkin, kun sille ei olisi ollut mitään erityistä tarvetta. (Muistelen lukeneeni, että Federico Fellinin elokuvista lähes kaikkien dialogit jälkiäänitettiin siitä huolimatta, että hän teki italiankielisiä elokuvia lähinnä italialaisten näyttelijöiden kanssa.) Kuten blogin sisällöstäkin huomaa, en ole viimeisen vuoden aikana katsonut juurikaan 70-luvulla tai sitä ennen tehtyjä elokuvia, joten jälkiäänityksen pienet lapsukset pistävät nyt paikoin pahastikin korvaan. Aiempina vuosina klassikoiden osuus katselmistossani on ollut aina huomattavasti suurempi, jolloin jälkiäänityksen rosoisuuteen tottui.
Loppupuolella nähdään kohtaus, jossa Tristana soittaa suuren mielenkuohun vallassa pianoa. Tässä kohtauksessa leikkaaja tai äänisuunnittelija (kumman vastuulle tällainen asia sitten kuuluukaan) olisi oikeasti saanut olla skarpimpi. Muhevaa pianomusiikkia seuraava täydellinen hiljaisuus iskee korviin niin äkkinäisenä, että vaikutelma on koominen – samoin se, kuinka musiikki taas täyttää tulvahtaen huoneessa vallinneen hiljaisuuden.
Lopussa nähdään varsin kiinnostava, koko Tristanan elämän kokoon niputtava montaasipätkä, joka osoittaa, että Buñuel ei pelkää puhutella katsojaa. Silti: jotenkin tämä jää vajaaksi.
Alla olevaan Youtube-upotukseen on pakko kommentoida: onneksi nykyään tehdään jo vähän parempia trailereita.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 