Don-viikko jatkuu vähän tuoreemmalla elokuvalla.
Pidän Don Jonin (Yhdysvallat 2013) perusideasta. Kyseessä on komedia, jossa on romanttinen pohjavire – onko kyse siis romanttisesta komediasta? No joo, ja sitten taas ei. Romanttinen komedia mielletään yleensä naisten lajityypiksi (kuinka moni mies tunnustaa, oikeasti, katsovansa mielellään ja usein romanttisia komedioita? Käsi pystyyn?), mutta en usko, että naisia on ajateltu Don Jonin ensisijaiseksi kohderyhmäksi. Päähenkilö Jon ”Don Jon” Martellon (Joseph Gordon-Levitt) perusongelma on nimittäin ominainen lähinnä miehille: hän on lainehtivasti riippuvainen nettipornosta.
Don Jon ei ole mikään säälittävä, hikoileva nörtti, joka onanoi siksi, että oikeaa naista ei ole tarjolla. Hän on komea, hyväkroppainen ja sosiaalisilta taidoiltaan vähintään mukiinmenevä. Hän on siisti ja työssäkäyvä, normaali nuori mies. Viikonlopun viihdeputkessa hän arvioi yökerhon naistarjontaa kouluarvosanoin. Jos kympin tyttö löytyy, hän vie tämän kotiinsa. Jos sellaista ei ole tarjolla, on tyydyttävä ysiin tai kasiin.
Luomuseksi ei kuitenkaan tyydytä Don Jonia. Upeinkin nainen häviää pornolle, sillä pornossa kaikki on täydellistä. Netin uumenien naiset ovat aivan erilaisia kuin oikeat tytöt: he käyttäytyvät ja äännehtivät toisin ja ovat kiinnostuneita tekemään sitä sellaisissa asennoissa ja sellaisilla tavoilla, joista normaalit naiset eivät innostu.
Aihevalinta on oikeasti kiinnostava. Vielä parikymmentä vuotta sitten ei olisi voinut kuvitellakaan, miten helppokäyttöinen ja pohjaton pornonlähde internetistä kehkeytyisi. Joillekin tämä on oikeasti liikaa. Porno on kätketty, mutta silti olennainen osa länsimaista kulttuuria, ja kulttuurissa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Don Joniin porno on vaikuttanut niin voimakkaasti, että hänen seksielämästään on tullut aneemista. Harrastaessaan seksiä oikean naisen kanssa kyse ei ole mistään yhteisestä tekemisestä. Sinkkuelämän Carrie Bradshaw’ta siteeratakseni: ”It’s masturbating with a woman instead of your hand.”
Ja sitten kuvioon ilmestyy täydellinen nainen, Barbara Sugarmann (Scarlett Johansson). Upea ilmestys, täyden kympin nainen. Johansson on Barbaran rooliin upea valinta. Minusta hän näyttää melkein elokuvassa kuin elokuvassa jotenkin tyrkyltä, joskus suorastaan pornonäyttelijältä. Don Jonissa tätä vaikutelmaa vielä korostetaan meikillä ja asuvalinnoilla.
Mutta niin vain porno on aina parempaa. Edes pornotähden näköinen Barbara ei pysty tyydyttämään Jonin tarpeita. Eikä ihme: pornohan on alusta loppuun keinotekoista, viimeisen päälle viilattua fiktiota, mihin sen täydellisyys perustuu. Totta kai se on parempaa kuin tosielämä – se juuri on fiktion pointti! Don Jon vertaa pornoa Barbaran rakastamiin romanttisiin elokuviin, ja aivan oikeutetusti. Barbara tykkää katsella elokuvia, joissa kuvataan (naisnäkökulmasta) täydellisiä parisuhteita. Don Jon taas tykkää elokuvista, joissa kuvataan (miesnäkökulmasta) täydellisiä yhdyntöjä. Molemmat pyrkivät tyydyttämään katselullaan jotakin syvästi inhimillistä perustarvetta. Keskeinen ero on siinä, että Don Jonin katselumieltymyksiä pidetään tabuna ja että hän on videoistaan riippuvainen.
Jos Scarlett Johansson on Barbaran rooliin onnistunut valinta, tuntuu Don Jonin näyttelijävalinta oudolta. Oikeastaan ei ehkä pitäisi puhua näyttelijävalinnasta – koska Joseph Gordon-Levitt toimii myös elokuvan ohjaajana ja käsikirjoittajana, ei pääosan näyttelijästä luultavasti ole juuri keskusteltu. Ongelma on tämä: Don Jonin hahmo ja hänen perheensä ovat italialaisia. He käyvät joka sunnuntai tunnustamassa syntinsä rippikopissa ja syövät sen jälkeen koko joukolla spagettia trattoria-tyyliin sisustetussa olohuoneessa. Ei siinä mitään – mutta Joseph Gordon-Levitt ei näytä raskaine luomineen ja tummine, hieman valuvine silmineen pätkääkään italialaiselta. Olen aina luullut, että hänen geeneistään vähintään puolet on peräisin Aasiasta, mutta kun nyt aloin asiaa tarkistaa, en löytänyt mitään tähän viittaavaa tietoa. En kuitenkaan ole ainoa, jota asia ihmetyttää: Google löytää roppakaupalla keskusteluja, joissa kummastellaan Gordon-Levittin aasialaisia piirteitä. – Minulle on se ja sama, mitä etnisyyttä kukakin edustaa, mutta kai tässä nyt joku järki pitäisi olla. Jos näyttelijä näyttää selvästi aasialaiselta, häntä ei kannata castata italialaisen hahmon rooliin, olivat hänen geeninsä peräisin ihan mistä tahansa.
En kuitenkaan tehnyt (vielä) näistä näyttelijöistä sukuselvitystä.
Siinä missä Don Jonin aihevalinta on piristävää vaihtelua romanttisen komedian sokerihuurteeseen, noudattelee loppuratkaisu lajityypille ominaista, hutiloidun ja onnellisen lopun kaavaa. Eihän sovi sentään ryhtyä niin vallankumoukselliseksi, että kirjoittaisi tämän lajityypin elokuvaan uskottavan ja järkevän päätöksen. Ei sillä: romanttiseksi komediaksi Don Jon on harvinaisen pirteä elokuva.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 