Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (1966) arvostelu

saatana-saapuu-moskovaan
Saatana saapuu Moskovaan (1966)

Kuulin Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -romaanista ensimmäistä kertaa yläasteikäisenä. Eräs ystäväni, joka ei ollut mikään lukutoukka, kertoi lukeneensa tämännimisen romaanin (luultavasti jotakin äidinkielen kurssin tehtävää varten) ja ylisti sitä. Hän piti aivan erityisesti siitä, että romaanissa Saatana aivan todella saapuu Moskovaan – kyse ei siis ole vertauskuvasta, joka ei koskaan konkretisoidu kirjan tarinamaailmassa. Skenaario kuulosti sen verran kiinnostavalta, että päätin lukea romaanin – joskus.

Nyt, noin 14 vuotta myöhemmin, se on luettu.

Saatana saapuu Moskovaan -romaanin kerronta vuorottelee kolmen päätarinalinjan välillä. Niistä eniten tilaa saa Moskovaan sijoittuva tarinalinja, jossa taikuri Wolandin nimellä matkustava Saatana aiheuttaa pahennusta ja sekasortoa. Toinen tarinalinja sijoittuu Jerusalemiin, jossa Pontius Pilatus seuraa vierestä Ješua Ha-Notsrin eli Jeesuksen oikeudenkäyntiä ja tuomion toimeenpanoa. Kolmannessa tarinalinjassa keskitytään Jeesuksesta romaania kirjoittavan Mestarin ja hänen rakastajattarensa Margaretan rakkaustarinaan. Loppua kohden tarinalinjat kietoutuvat yhteen.

Aloitin yli 500-sivuisen järkäleen lukemisen vauhdilla jo viime keväänä. Teoksen hersyvä, värikäs maailma ja humoristinen kerronta toivat mieleeni ennen kaikkea maagisen realismin. Tällaiseen tyyliin en olisi odottanut venäläisessä kirjallisuudessa (jota tunnen kiusallisen huonosti) törmääväni; yllätys oli kuitenkin positiivinen.

Siinä vaiheessa, kun kerronta siirtyy ensimmäistä kertaa kuvaamaan Ješua Ha-Notsrin vaiheita, olin jokseenkin vakuuttunut, että Saatana saapuu Moskovaan on maailman parhaita romaaneja. Teos oli mukaansatempaava ja  tapahtumarikas – sanalla sanoen: viihdyttävä. Kaiken häsläyksen ja karkeloinnin taakse tuntui silti kätkeytyvän myös syvää ymmärrystä, joka ei noin vain auennut teokseen vasta tutustuvalle lukijalle.

Kun olin päässyt kirjassa puolivälin paikkeille, jotain tapahtui. Työkiireet ja henkilökohtaisen elämän rikkaruohot alkoivat vaatia yhtä enemmän aikaa ja voimavaroja. Jätin kirjan pitkäksi aikaa yöpöydälle odottamaan kiireettömämpiä aikoja. Tämä oli virhe.

Saatana saapuu Moskovaan -romaanissa ja etenkin sen Moskovaan keskittyvässä, taikuri Wolandista kertovassa tarinalinjassa on niin valtava määrä henkilöhahmoja, että jo parin viikon lukutauon jälkeen olin jo tyystin unohtanut, kuka on kukin. Tästä syystä en käsittele tässä romaanin tapahtumia sen tarkemmin – en voisi kirjoittaa niistä juuri mitään puuttumatta myös henkilöhahmoihin.

Siispä vinkkini sinulle, joka suunnittelet Saatana saapuu Moskovaan -romaaniin tarttumista: lue romaani mahdollisimman nopeasti. Älä mielellään lue mitään toista kaunokirjallista teosta samaan aikaan, sillä se väistämättä hidastaa lukuprosessia. – Aion lukea teoksen uudelleen vielä joskus, tällä kertaa yhteen pötköön ja rivakassa tahdissa.

Päätin lukea romaanin lukuhaasteen kohtaan Jossain päin maailmaa kielletty kirja, kun bongasin kirjan nimen Sananvapaus ja sensuuri verkkoaikana -sivuston kiellettyjen kirjojen listalta. Aivan tarkalleen ottaen romaania ei kai koskaan kirjaimellisesti kielletty Neuvostoliitossa – se yksinkertaisesti jätettiin julkaisematta. Bulgakov kuoli vuonna 1940, ja Saatana saapuu Moskovaan julkaistiin vasta vuonna 1966 – siis neljännesvuosisata kirjailijan kuoleman jälkeen ja tuolloinkin kovalla kädellä sensuroituna. Sittemmin romaanista on tullut pari ”täydennettyä versiota”. (En ole aivan varma, minkä version pohjalta lukemani suomennos on tehty; tämä teos ei ole minulle toistaiseksi niin tärkeä, että jaksaisin perehtyä sen versiohistoriaan kovin tarkasti.)

Pahoittelen: en voi sanoa Saatana saapuu Moskovaan mitään tämän analyyttisempaa. Minä yksinkertaisesti pidin kirjasta valtavan paljon sen hulvattoman huumorin, uskonnollis-okkulttisen viitekehyksen ja eläväisen kuvauksen vuoksi. Uskon ja toivon, että seuraavalla, intensiivisemmällä lukukerralla teoksen varsinainen asiasisältö avautuu paremmin.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita, 1966, suom. 1969)
Lukuhaasterasti: 38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Enter the Void: Director’s Cut (2009) arvostelu – Likainen suihkulähde

enter-the-void-2009
Enter the Void (2009)

On hölmöä, etten ole katsonut Enter the Voidia (Ranska/Saksa/Italia/Kanada 2009) aikaisemmin. Minulla on kuitenkin tähän hyvä syy: Gaspar Noén elokuvat eivät ole helppoa katsottavaa – tai niin ainakin luulen. Olen aiemmin nähnyt hänen teoksistaan vain Irreversiblen, joka on valtavan hyvä elokuva, mutta samalla hyvin vastenmielinen katsoa. Kritiikkien ja promomateriaalin perusteella arvelin, että Enter the Void todennäköisesti putoaa samaan laariin.

Olin osittain väärässä. Enter the Void on monimutkainen ja jokseenkin raskas elokuva. Se ei kuitenkaan ole samassa mitassa vastenmielinen kuin Irreversible. Ja toisin kuin Irreversible, Enter the Void on hyvin kaunis kokonaisuus. Sen liikkeellepaneva voima on megalomaaninen halu selittää koko maailma yhdessä elokuvassa – sama voima, joka aikaansai myös Darren Aronofskyn The Fountain -elokuvan. Vaan siinä missä The Fountain valoi katsojaansa uskoa elämään ja ihmiseen, on Enter the Voidista pulppuava elämän vesi likaista ja sameaa.

Jostain syystä Noén edellisen ohjaustyön tunnuslause Le Temps Detruit Tout (”aika tuhoaa kaiken”) alkoi häilyä mielessäni Enter The Voidin ensiminuuteilla. Ajautus sopii periaatteessa hyvin myös Enter the Voidiin: myös tämä elokuva kuvaa elämiä, jotka alkavat idyllistä ja päättyvät kurjaan, väkivaltaiseen kuolemaan. Toisin kuin Irreversible, Enter the Void voi kuitenkin avautua myös positiivisiin ja elämänuskoisiin tulkintoihin… ainakin, jos oikein kovasti yrittää.

enter-the-void-oscar
Oscarin elämä päättyy baarin vessan likaiselle lattialle.

Huumediileri Oscar (Nathaniel Brown) asuu siskonsa Lindan (Paz de la Huerta) kanssa Tokiossa. Kesken rauhallisen DMT-tripin Oscar saa puhelun ystävältään Victorilta (Olly Alexander), joka pyytää Oscaria tuomaan itselleen suurehkon satsin huumeita. Oscar suostuu vastentahtoisesti ja sopii Victorin kanssa tapaamisen The Void -nimiseen baariin. Kauppa ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan: paikalle ryntää joukko virkavallan edustajia. Oscarin elämä päättyy poliisin luoteihin The Voidin miestenhuoneen likaiselle lattialle.

Tämä ei kuitenkaan ole loppu, vaan alku. Oscar irtautuu ruumiistaan ja liikkuu ympäri Tokion katuja: hän näkee ystävänsä Alexin (Cyril Roy), joka pakenee The Voidin miehittäneitä poliiseja, ja Lindan, joka työskentelee tanssijana paikallisessa strippiluolassa. Kierreltyään aikansa Tokion katuja hän palaa lapsuuteensa: Oscar elää uudelleen vanhempiensa tapaturmaisen kuoleman ja palaa hetkeen, jossa hän lupaa Lindalle pitävänsä tästä aina huolta.

Ennen kuolemaansa Oscar ja Alex ovat keskustelleet Tiibetiläisestä kuolleiden kirjasta ja kokemuksista, joita sielu käy lävitse välittömästi kuoleman jälkeen. Oscarin kuolemanjälkeiset kokemukset noudattelevat Kuolleiden kirjassa esitettyä käsikirjoitusta melko täsmällisesti. Enter the Voidia voi katsella eräänlaisena kuvaraitana Kuolleiden kirjaan, mutta se avautuu vaivattomasti myös toisenlaisiin tulkintoihin.

enter-the-void-visuaali
Enter the Void on täynnä visualisointeja rajantakaisesta todellisuudesta.

Enter the Voidin vahvuus on sen kokeellisessa kuvaustyylissä ja visuaalisessa ilmeessä. Elokuva on täynnä pitkiä ja kunnianhimoisia kamera-ajoja, neonvaloja ja abstrakteja visuaaleja. Se, millainen tarina elokuvassa kerrotaan, on tällä kertaa toissijaista; tärkeintä on se, kuinka se kerrotaan.

Juuri tämän vuoksi Enter the Void on tärkeä elokuva. Tänä päivänä tehdään hyvin vähän sellaista elokuvaa, joka on pelkän tarinankerronnan sijaan kiinnostunut elokuvailmaisusta itsestään. Jo elokuvan alkutekstit ovat todella tyylikkäät:

Fuck yeah. Jos mukana on Coilin ja Throbbing Gristlen musiikkia, ei kyseessä voi olla aivan turha elokuva.

Tähän mennessä nähdyn perusteella vaikuttaa siltä, että Noé on kiinnostunut kahdesta inhimillisen olemassaolon peruskysymyksestä: seksistä ja kuolemasta. Noén elokuvissa nämä kaksi sekoittuvat keskenään. Seksi ei ole koskaan kivaa ja hauskaa, vaan siihen liittyy aina jotakin kohtalokasta, vaarallista ja inhottavaa – jopa tappavaa. Irreversiblen kohdalla tämä on jokseenkin, ehm, ilmeistä; Enter the Voidin tapauksessa ilmaisu on hillitympää.

Mitä pidemmälle katsoja pääsee Oscarin menneisyyteen, sitä omituisemmalta hänen ja hänen siskonsa välinen suhde alkaa vaikuttaa. Myös Oscarin suhde omaan äitiinsä vaikuttaa hieman kummalliselta. Oscar tuntuu katsovan sekä äitiään että siskoaan tavalla, jolla omia verisukulaisia ei pitäisi katsoa. En oikeasti tiedä, mitä Noe yrittää tällä sanoa. Välillä pointtina tuntuu olevan yksinkertaisesti se, että nuori mies katsoo jokaista naista samalla tavalla – kuin jokainen maailmassa näkyvä rintarauhanen olisi samanaikaisesti sekä maitoa tursuava tissi että kivasti tutiseva pornolehden ketunnenä tai mahtihinkki.

enter-the-void-linda
Oscarin ja Linda-siskon välinen suhde on vähintäänkin erikoinen.

En ole varma, mitä elokuvan näyttelijävalinnoista pitäisi ajatella. Minua vaivaa se, että nuorta ja haavoittuvaista Lindaa näyttelevä Paz de la Huerta on elokuvan kuvausten aikoihin ollut jo 25-vuotias. Oscarin näyttelijä Nathaniel Brown puolestaan on ollut vasta 21-vuotias. Oscarin ja Lindan pitäisi näyttää hauraalta pikkusiskolta ja hieman kokeneemmalta isoveljeltä – sen sijaan he näyttävät juuri siltä miltä heidän näyttelijänsäkin ovat: pieneltä pojanklopilta ja jo hieman kypsemältä nuorelta naiselta. Ei hyvä.

enter-the-void-alex
Taidemaalari Alex on elokuvan ainoa positiivinen hahmo.

Paz de la Huerta on Lindan rooliin joko erinomainen tai surkea valinta. Miten tämän oikein muotoilisi, jotten kuulostaisi hirviöltä: de la Huerta on näyttävä nainen, mutta olisi väärin väittää, että hänen kasvonsa vastaisivat 2000-luvun kauneusihanteita. Hän näyttää kuin aikuiseksi kasvaneelta tyttönukelta: aivan kuin hänen kauniissa kasvoissaan on jotakin vinksallaan. Esimerkiksi Alexin hehkutus siitä, kuinka ”kuuma kissa” Linda on, ei tunnu lainkaan uskottavalta. Kun Oscarin ja Lindan traumat pikkuhiljaa paljastuvat katsojalle, de la Huerta alkaa kuitenkin tuntua kuitenkin yhä paremmalta valinnalta rooliin.

Tekisi mieli katsoa lisää Noéa, mutta vaihtoehdot ovat aika vähissä. Juha Saaren elokuvaa käsittelevän tekstin luettuani en ole varma, haluanko katsoa Lovea.

*****

Loputon Gehennan liekki (2011) arvostelu – Black metalia hipstereille

LOPUTON GEHENNAN LIEKKI distro
Loputon Gehennan liekki (2012)

Suomalaisen black metalin historiaa sivuavan Pirunkehto-kirjan julkaisuun on enää pari viikkoa. Koska teos käsittelee samaa aihetta kuin parin vuoden takainen Loputon Gehennan liekki -dokumentti (Suomi 2011), päätin katsoa dokkarin muistin virkistykseksi – taas. En yleensä jaksa kelata samoja elokuvia uudestaan ja uudestaan, mutta Loputtoman Gehennan liekin olen nähnyt jo aika monta kertaa. Se on niin lyhyt ja keveä, ettei sen katsominen vaadi sen ihmeempää orientaatiota. Lisäksi se on hiton hauska.

Black metalilla on kahdet kasvot. Toiset ovat vakavat ja tiukkaotsaiset, toiset nousuhiprakkaisen hilpeät. Loputon Gehennan liekki keskittyy kuvaamaan jälkimmäisiä – ja juuri tässä suhteessa se eroaa useimmista muista black metal -dokumenteista. On mahtavaa, että black metalia kuvataan kerrankin ilman turhaa tanotusta ja poseerausta; vaikka erinäisten 90-luvulla ja 2000-luvun alussa tehtyjen BM-dokumenttien ansioita ei voi täysin kiistää, ovat niistä monet luonteeltaan kiusallisen mystifioivia ja teennäisiä.

Dokumentissa haastatellaan suomalaisen black metalin merkkihenkilöitä. Mukana on lähinnä bändien edustajia (Beherit, Azazel, Clandestine Blaze, Barathrum, Enochian Crescent, Goatmoon, Horna, Satanic Warmaster, Stormheit, Azaghal…), mutta myös musiikin julkaisun, jakelun ja levyarvostelujen parissa häärääviä tekijöitä. Haastateltavien joukkoon on otettu myös Johannes Nefastos, jonka perustama okkulttinen Azazelin Tähti -seura elää enemmän tai vähemmän kiinteässä yhteydessä suomalaisen black metal -alakulttuurin kanssa.

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-satanachia
Lord Satanachia ei sievistele.

Kukin haastatelluista luo haastatteluhetkiin täysi omanlaisensa perusfiiliksen. Barathrumin Demonos Sova, Azazelin Lord Satanachia ja Azaghalin ex-rumpali Kalma ovat päättäneet antautua haastateltaviksi sopivasti tukevassa humalassa. Nefastoksen, Stormheitin, Enochian Crescentin jäsenten ja Beheritin Nuclear Holocauston sopivan vakavamieliset ja ”järkevät” haastattelut tuovat kossurevittelylle mukavaa vastapainoa. On vaikea kuvitella, että kyse olisi harkiten etsitystä tasapainosta; palikat vaikuttavat loksahtaneen nätisti kohdilleen puhtaan sattuman myötä.

Saatanallisuus on se peruslähtökohta, toteaa Hammer of Haten (nyttemmin jo entinen) omistaja ja puuhamies Molestor Kadotus. Nimenomaan Saatana tekee black metalista black metalia; kun Saatana unohtuu, ei kyse ole enää black metalista. Suurin osa haastatelluista näkyy kallistuvan sille kannalle, että black metalin perusta on ideologinen tai aatteellinen, ei musiikillinen. Stormheit (jonka musiikkia olen itse pitänyt aina pikemminkin folk- kuin black metalina) tosin kertoo omana kantanaan, ettei black metalin tarvitse olla luonteeltaan saatanallista; myös kansalliset aiheet kelpaavat.

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-stormheit
Stormheit kertoo legendaarisen Carelian Pagan Madness -kiertueen vaiheista.

Saatanallisuus hyväksytään siis kaiken perustaksi – mutta mitä se saatanallisuus sitten on? Tähän dokumentti edes yritä antaa kunnon vastausta. Goatmoonin BlackGoatille Saatana merkitsee ”ultimaattista pahaa”. BlackGoatia ja Neutron Hammerin Kaosbringeriä (jonka puheenvuoro on valitettavasti leikattu niin silpuksi, etten ole täysin varma, mistä hän puhuu) lukuun ottamatta kukaan ei pääse dokumentissa kertomaan, mitä se Saatana oikein tarkoittaa.

Jos kaikki haastatellut heitettäisiin samaan huoneeseen keskustelemaan siitä, mikä Saatana on, olisi tuloksena todennäköisesti pitkä ja ehkä vähän verinenkin tukkanuottastelu. Saatana, mitä ikinä se tarkoittaakin, on kenties ”se peruslähtökohta”. Mitä tämä kullekin black metal -individualistille käytännössä tarkoittaa, on tyystin toinen asia.

Juuri siksi Saatana ei itsessään riitä black metalin perustaksi; tietyt musiikilliset elementit ovat vähintään yhtä merkittävä lajityypin määrittäjä. I rest my case. (Tiedän olevani mielipiteineni aika yksin.)

LOPUTON GEHENNAN LIEKKI goatmoon
Goatmoonin BlackGoatille Saatana on ”ultimaattinen paha”.

Dokumentissa uskonnollisuus ja okkultismi nähdään selvästi toisistaan erillisinä elementteinä. Uskonto on laimeaa, pilaantunutta ja kaavamaista – jotakin, mitä pitää vastustaa ehdottomasti, ja onhan se nyt vaan niin kivaa, kun kirkot palaa. Sen sijaan okkultismi nähdään kiinnostavana ja tavoiteltavana. Näitä näkökantoja ei perustella sen ihmeemmin; kun nuoresta (tai vähän vanhemmastakin) miehestä tältä tuntuu, onhan sen näin oltava. – Asian voisi nähdä myös toisin. Olen nykyään taipuvainen ajattelemaan, että okkultismi ja uskonto ovat kuin järki ja tunne: kaksi erilaista lähestymistapaa samaan asiaan. Toinen ei ole toista huonompi. Katsellessani eri maailmanuskontojen nykyaikaisia ilmentymiä tosin ymmärrän ja osittain jopa jaan black metalin syvän inhon uskonnollisuuden ja erityisesti kristillisyyden eri muotoja kohtaan.

Vahva uskonnonvastaisuus ei estä BM-jannuja haikailemasta vanhojen pohjoisten pakanauskontojen perään. Kukaan ei näytä muistavan, että uskontojahan ne nekin ovat. Olisi kiinnostavaa kuulla uskontoa henkeen ja vereen vastustavien kavereiden spekulaatiota siitä, millainen tämän päivän Suomi olisi, jos sitä ei koskaan olisi alistettu kristillisen kirkon valtaan. Olisivatko pakanauskontojen pyhätöt kuihtuneet samanlaisiksi kaikukammioksi kuin evankelisluterilaiset kirkot? Kenties tämän päivän kapinalliset teinit keskittyisivätkin turmelemaan niiden symboleita?

En yritä sanoa, että black metalin uskonnonvastaisuus (tai sen myönteisyys pakanauskontoja kohtaan) olisi huono asia. Yritän sanoa, että kannattaisi kenties kuluttaa hieman enemmän aikaa ja energiaa sen määrittelyyn, mitä oikeastaan vastustetaan ja mitä tällä vastustamisella halutaan saavuttaa. ”Tehdään ensin ja mietitään sitten” -mentaliteetilla touhusta tulee pelkkää sohimista ja sähläystä. Siinä sivussa saattaa toki syntyä vino pino hyviä levyjä, mikä ei sinänsä ole yhtään hullumpi saavutus. Tässä oikeastaan on black metal pähkinänkuoressa.

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-nuclear-holocausto
Beheritin Nuclear Holocausto on paneutui black metal -touhujen jälkeen tiibetinbuddhalaisuuteen.

Saatana ei suinkaan ole ainoa asia, jonka suhteen dokumentissa ei saavuteta yhteisymmärrystä: myös politiikka ja sen rooli black metalissa kirvoittaa haastatelluissa mielipiteitä laidasta toiseen. Etenkin ne haastatellut, jotka soittavat NSBM:ia tai juontavat siitä avoimesti vaikutteita, pitävät itsestään selvänä, että black metal on aina luonteeltaan poliittista.

Kaikki eivät ole samaa mieltä. Johannes Nefastos ei varsinaisesti ota kantaa siihen, mikä on politiikan rooli black metalissa, vaan tyytyy toteamaan, ettei polittinen lähestymistapa ole erityisen kannattava silloin, kun maailma halutaan nähdä sellaisena kuin se todella on. Demonos Sovan ainoa järkevä kommentti koko dokumentissa käsittelee politiikkaa: ”Peräänkuuluttasin, että ei sotkettas politiikkaa tähän”. Politiikkaa käsittelevä osio on leikattu erityisen hauskasti: dokumenttiin on valittu limittäin täysin päinvastaisia kantoja edustavia puheenvuoroja.

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-sova
Sova on hyvä jutuniskijä, mutta siihen hänen saavutuksensa dokumentissa jäävätkin.

Dokumentin häiritsevin piirre on se, ettei yhteenkään aiheeseen paneuduta kunnolla. Suomalaisen black metalin sielunmaisema kirmataan läpi hirvittävällä vauhdilla. Sama tiivis tahti on black metalille ominainen piirre; analyyttisyys tai kyky syventyä asioihin eivät ole koskaan kuuluneet black metalin hyveisiin. Dokumentti on siis tässä(kin) mielessä ottanut aiheensa piirteitä omaan muotoonsa. Silti se, että aihepiiri kuin aihepiiri ohitetaan pintaraapaisulla, ärsyttää. On helppoa olla idiootti, kun mitään aihetta ei tarvitse pohtia viittä minuuttia pidempään. Dokumentti päästää sekä haastateltavansa että katsojansa harvinaisen helpolla.

Eräs aiheista, joihin olisin toivonut syvällisempää katsausta, liittyy bändien ”epäoikeudenmukaiseen” vastaanottoon. Aihetta sivutaan lyhyesti Azaghaliin keskittyvässä osiossa. Black metal rakentuu ehdottomalle elitismille ja voimakkaille, spontaaneille reaktioille – ja sitten – oho! Voissaaaatana! – sen piirissä havaitaan syrjintää ja vihaa! (On tosin sanottava, että Azaghalin kaverit näyttävät itse suhtautuvan siihen ”syrjintään”, joka on heidän osakseen koitunut, erittäin tyynesti ja asiallisesti.)

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-molestor-kadotus
Molestor Kadotus ei hyväksy syrjintää.

Azaghalin tilanteeseen en ota kantaa, bändi kun ei ole koskaan herättänyt minussa mitään sen ihmeempiä fiiliksiä suuntaan tai toiseen. Silti on jokseenkin huvittavaa, että black metalia käsittelevässä dokumentissa puhutaan ihan oikeasti syrjinnästä. – Ehkäpä Molestor Kadotuksen aiheeseen liittyvä kommentti vaikuttaisi vähemmän kummalliselta, jos se olisi leikattu toisenlaiseen asiayhteyteen. Nyt en kuitenkaan voi olla ripustautumatta asiaan.

Kaikki eivät tykkää kaikesta tai kaikista. Toiset kutsuvat sitä mauksi, toiset syrjinnäksi. Kuten Hornan Shatraug dokumentissa toteaa, BM-bändejä on tätä nykyä jopa liikaa, ja markkinoilla on myös melkoiset määrät bulkkikamaa. Keskinkertaisilla julkaisuilla ei kukaan erotu massasta – ei vaikka kuinka haaveilisi skenekeisarin statuksesta.

Onneksi myös niille, joilta musiikin kirjoittaminen tai sen soittaminen ei luonnistu, löytyy black metalin piirissä tekemistä. Tässä mielessä black metal on suorastaan poikkeuksellisen ”tasa-arvoinen” alakulttuuri: aina voi kirjoitella arvosteluita, järjestää keikkoja tai perustaa distron. Ilman heitä, jotka pyörittävät pyyteettömästi alakulttuurin ”tukitoimintoja”, olisi black metal kuollut jo ajat sitten.

En ole varma, kenelle Loputon Gehennan liekki on tehty. Luulen, että dokumentin puuhamies, Ride for Revenge -mies Sami Kettunen ei tiedä itsekään. Dokumentti pyöri taannoin Nigh Visions -kulttielokuvafestivaaleilla ja sen jälkeen maakuntien indie-teattereissa. Se siis saavutti verrattain laajan yleisön. Massojen kiinnostus elokuvaa kohtaan johtunee ensisijaisesti onnistuneesta markkinoinnista dokumentin trailerista ja rennonhilpeästä lähestymistavasta.

LOPUTON GEHENNAN LIEKKI mainstream
Loputon Gehennan liekki, ns. mainstream-versio

Teatterikierroksen jälkeen elokuvasta tehtiin kolme erilaista DVD-versiota: ns. distroversio, kotimainen ”mainstream-versio” ja ruotsalainen julkaisu. Näiden julkaisujen olemassaolo kielii vahvasti siitä, että dokumenttia ei ole ainakaan levitysvaiheessa suunnattu pelkästään alakulttuurin sisäisille yleisöille.

ETERNAL FLAME OF GEHENNA
Loputon Gehennan liekki, Ruotsi-versio. Tämä on kenties kamalin DVD-kansi, jonka olen koskaan nähnyt.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tämä on ongelma. Mitä vähemmän black metalista puhutaan muulle maailmalle, sitä parempi. Kun Hesari, Yle, Aamulehti tai Ylioppilaslehti kirjoittaa jotakin black metalista, voi odottaa, että monikaan fakta ei tekstissä ole kohdillaan (poikkeuksena Hesarin Jussi Ahlrothin kirjoittamat jutut; Ahlroth osoittanut ymmärtävänsä aiheesta enemmän kuin Suomen suurmedioiden muut toimittajat yhteensä). Lisäksi julkisuus herättää aina lähinnä vääränlaisten ihmisten mielenkiintoa. Ne, joissa ”loputon Gehennan liekki” elää, löytävät kyllä black metalin pariin tavalla tai toisella – siihen ei julkisuutta tarvita.

Asia tulee ehkä parhaiten ilmi Enochian Crescentin kitaristi Victorin mietteiden kautta:

Se että sä oot tuolla valtavirran rajamailla ja tuot sanomaa julki, se tarkoittaa että sulla on niitä nuoria uusia käännynnäisiä, jotka pystyisivät kyseenalaistamaan sen totuuden, jota valtiovalta ja yleinen normisto sulle pumppaa. Sen tähden on melkeinpä velvollisuus tuoda julki sitä sanomaa. — Se on kivisempi tie, kuin se että pysyisit undergroundissa. [– J]os sä oot suljetussa piirissä, kaikki tuntee sut ja teet uuden julkaisun toisensa perään, niin jeejee, hyvä meininki. Kukaan ei koskaan kyseenalaista mitään, etkä joudu haastetuksi millään tavalla. Mutta sitten kun sä meet sinne [valtavirran rajalle], niin sut haastetaan paitsi omien joukosta, myös sieltä valtavirrasta.

Jaa että oikein nuoria käännynnäisiä… Tässä heijastuu vahvasti se kuolemanpelko, joka elää valitettavan vahvana alakulttuurin joukossa. Muissa dokumentin ulostuloissa tyydytään yksikertaisesti kommentoimaan rauhoittelevaan sävyyn, ettei tämä homma mihinkään ole kuolemassa, ei tässä ole mitään hätää. Kyllä ne nuoret jossain vaiheessa alkaa keikoilla käydä… Nuorta verta on saatu kuitenkin odotella jo liian kauan. Huomaan olevani edelleen keikalla kuin keikalla joukon nuorimmasta päästä, ja minä käyn pian jo neljättäkymmentä.

LOPUTON GEHENNAN LIEKKI enochian crescent
Enochian Crescentin kohdeyleisöä ovat (olivat) ”nuoret käännynnäiset”.

Azaghalin Kalman kommentti (joka on valitettavasti jätetty dokumentin ekstroihin) kiteyttää asiasta jotain olennaista:

Se menee koko ajan vaan vittu alaspäin. Just sen takia siitä tulee massamusiikkia.

En osaa sanoa mitään siitä, onko black metal tänä päivänä huonompaa vai parempaa kuin ”joskus ennen”. Sen sijaan jaan Kalman käsityksen siitä, että black metalin massaistuminen ei ole toivottava ilmiö. Kun suunnaksi otetaan valtavirta, ovat kompromissit ja ideoiden laimentuminen väistämättömiä lieveilmiöitä. Samalla ilmiön piiriin astuu sellaisia ihmisiä, joiden olisi parempi kuluttaa elämäänsä ja energiaansa johonkin aivan muuhun.

Siksi black metalia ei pitäisi markkinoida.

Siksi Loputonta Gehennan liekkiä ei pitäisi esittää muille kuin niiille, jotka jo valmiiksi tuntevat aiheen.

Siksi minun ei pitäisi kirjoittaa tätä tekstiä.

Toisaalta, mitä väliä enää? Ehkä minun kannattaisi löysätä nutturaa. Pari viikkoa sitten pallottelimme tuttavaporukassa erään keikkatapahtuman yhteydessä ajatusta siitä, mistä black metalille löytyisi uutta yleisöä. Keskustelussa heräsi leikkimielinen ajatus: Flow Festivalin kannattaisi ehdottomasti buukata Azazel ensi kesän lineupiin. Kun ideaa oli heitelty tovi läpällä, tajusin, että se on itse asiassa aivan järkevä ja täysin toteutuskelpoinen. Loputtoman Gehennan liekin myötä (ansiosta? syystä? – riippuu miten asiaa katsoo) Azazelista on tullut ilmiö hipsterien keskuudessa. Jos bändi tykkää heittää keikkaa ja hipsterit kuunnella, mikäs siinä sitten, antaa mennä. Paketti on valmis. Sota on muutosta ja ilman muutosta ei oo mitään järkee enää jatkaa mihinkään. Jos muutos vie kohti tällaista tulevaisuutta, onko järkevää yrittää kääntää sen suuntaa?

Jatketaan Pirunkehdon parissa sitten kun saan opuksen näppeihini ja luetuksi.

Kun kerran luit tämän tekstin jo loppuun, jatka toki lukemista ja tsekkaa Taikalyhdyn luetuimmat artikkelit.

*****

 

Ukonvaaja (2016) arvostelu – Pohjoinen metsä ja mieli

UKONVAAJA dvd
Ukonvaaja (2016)

Viime viikolla eetteriin putkahti suomenuskosta kertova, A. W. Yrjänän isännöimä dokumentti Ukonvaaja (Suomi 2016). Dokumentin teesi on, että me suomalaiset tiedämme liian vähän esi-isiemme maailmankuvasta ja luontosuhteesta. Nykysuomalainen ei voi palata metsään ja teeskennellä olevansa kuin esi-isänsä, mutta suotavaa olisi, että menneiden sukupolvien maailmasta ja perinteistä oltaisiin edes jossain määrin kiinnostuneita. Ja niin nykyään kai ollaankin yhä kasvavissa määrin.

Yrjänä haastattelee Ukonvaajassa ennen kaikkea tutkijoita: mukaan mahtuu kaksi arkeologia, folkloristiikan tutkija ja uskontotieteilijä. He esiintyvät dokumentissa ennen kaikkea asiantuntijoina – siis henkilöinä, joilla ei ole käsillä olevaan aiheeseen sen kummempaa emotionaalista sidettä, ja jos onkin, se pidetään mahdollisimman hyvin piilossa. Ainoastaan emeritusprofessori Juha Pentikäinen antaa selvästi ymmärtää, että munaisusko ei ole hänelle pelkkä tutkimuksellinen kuriositeetti.

Tutkijoiden haastattelut ovat sinänsä kiinnostavia, mutta ne syövät niin suuren osan dokumentin pituudesta, että hieman dokumentin puolivälin jälkeen alkaa jo kyllästyttää. Onneksi haastateltavien joukkoon mahtuu myös Taivaannaulan ry:n jäseniä, joilla on suomenuskoon ja perinteiden ylläpitoon vahvan omakohtainen ote. Ilman heidän haastattelujaan dokumentti jäisi liiankin käsitteelliseksi ja vieraaksi elävälle todellisuudelle. – Ehkäpä dokumenttiin olisi ollut hyvä haastatella tutkijoiden ja Taivaannaulan jäsenten lisäksi myös jotakin kolmatta ihmisryhmää, vaikkapa luonnosta ja suomenuskosta ammentavia taiteilijoita.

UKONVAAJA Yrjänä kalliomaalaukset
Yrjänä piipahtaa tutkimassa kalliomaalauksia.

Ukonvaajan kuvausmatkoilla on pyöritty lähinnä eteläisen Suomen alueella, eritysesti Hämettä pörrätään ristiin rastiin. Lapissa on ilmeisesti käyty vain karhunbongausretkellä. Pidän tätä erittäin hyvänä valintana; kliseinen Lappi-kuva shamaaneineen ja yöttömine öineen on nähty jo aivan liian moneen kertaan. Lisäksi Hämeestä löytyy uskomaton määrä erilaisia muinaismuistoja, ja näillä paikoilla vierailu tuo dokumenttiin mukavasti konketiaa. (En tosin itse ole muinaismuistoturismista erityisen innoissani, enkä ole koskaan aivan ymmärtänyt, millaisia tutinoita kuppikiviä tai kalliomaalauksia katsellessa pitäisi kokea. Ajattelen, että tärkeintä ovat menneiden miesten ajatukset ja tieto, eivät materiaaliset ja siis niin kovin katoavat todisteet esi-isien touhuista. Tiedän kuitenkin, että moni tekee asian toisin.)

Shamanismi on jätetty Ukonvaajassa käytännössä kokonaan käsittelyn ulkopuolelle. Aivan mahtavaa! Kun keskustelu kääntyy shamanismiin, unohdetaan helposti se tavallisen suomalaisen arkinen, omakohtainen suhde luontoon. Shamanismin myötä puheeseen tulee usein se sävy, että kyse on jostakin mystisestä ja jännästä, mitä pidän erittäin negatiivisen asiana. – Okei, mä myönnän: olen aina suhtautunut vieroksuen shamanismiin ja siihen, että monet nykyihmiset ovat siitä niin kiinnostuneita (syistä, jotka ovat liian monimukaisia tässä selitettäviksi). En siis kuvittele tai väitä tarkastelevani asiaa millään tasoin objektiiviselta kantilta.

UKONVAAJA animaatio
Kertomuksia luonnonuskosta elävöitetään kauniilla animaatiopätkillä.

Itse asiassa dokumentin yksi kiinnostavimmista piirteistä on se, että se päästää ääneen myös ne kannat, jotka pyrkivät demystifioimaan suomalaisten luontosuhdetta. Folkloristiikan tutkija John Björkman mainitsee, että muinaisten suomalaisten luontosuhde on oikeastaan hyvinkin funktionaalinen: luontoa ei kunnioitettu ja arvostettu siksi, että sillä olisi jokin itseisarvo, vaan koska sieltä saadaan kaikenlaista tarpeellista. Muutenkin on hienoa, että dokumentissa pysytellään itse aiheesta sopivan välimatkan päässä. Tämä ei suinkaan ole itsestäänselvyys; aivan liian usein törmää ihmisiin, jotka suhtautuvat tähän aihepiiriin hieman liian tosissaan. Seurauksena on masentavaa öyhötystä ja kiihkomielistä änkyröintiä, joka on  verrattavissa mitä taantumuksellisimpiin kristinuskon muotoihin.

Dokumentti väittää kuvaavansa Yrjänän henkistä matka omille kulttuurisille juurilleen, ja sitä se kai tosiaan kuvaakin. Valitettavasti dokumentissa ei kuitenkaan synny erityisen vahvaa vaikutelmaa tarinasta, matkasta tai kertomuksesta. Yrjänä haahuilee pitkin Suomea katselemassa muinaismuistoja ja haastattelemassa ihmisiä, mutta mikään ei näytä tuon matkan mittaan muuttuvan todella. Jotta syntyisi vaikutelma kertomuksesta tai matkasta, olisi matkan alun ja päätepisteen erottava toisistaan selkeästi. Toivoin, että dokumentissa olisi selkeämmin etsitty vastausta johonkin tiettyyn kysymykseen, jolloin kokonaisuuteen olisi syntynyt jännitettä. Nyt kokonaisuus jää sattumanvaraiseksi, vaille punaista lankaa ja kulkusuuntaa. Yrjänä kyllä väittää dokumentin lopussa oivaltaneensa matkansa myötä jotain olennaista henkisistä juuristaan, mikä vaikuttaa kuitenkin kovin teennäiseltä yritykseltä luoda sulkeuman tuntua. ”Kunhan nyt jotain tulee sanottua.”

UKONVAAJA kaivaukset
Yrjänä osallistuu arkeologisiin kaivauksiin.

A. W. Yrjänä on dokumentin isännäksi luonteva valinta. (Dokumentin promootion yhteydessä Yrjänästä on puhuttu jopa dokumentin päähenkilönä, mikä on mielestäni, no… aika kummallista.) Minulla on aina ollut jokseenkin ristiriitainen suhde Yrjänän henkilöön; arvostan häntä biisintekijänä, ja hänen syvä bassonsa on muhkeimpia miesääniä, joita tästä maasta löytyy. Toisaalta hänen runonsa ovat kehnoja, enkä viitsi pahoittaa mieltäni muistelemalla niitä Hesarin ruokasivuilla julkaistuja kolumneja. – Ukonvaaja kuitenkin kallisti Yrjänä-vaakaani selvästi positiivisen puolelle. Hän ei yritä päteä ja brassailla, vaan antaa haastateltavien puhua. Hän toki tuo haastatteluissa esille myös omaa persoonaansa – juuri sopivassa määrin. On mahtavaa, että Yrjänän kaltainen hahmo on antanut dokumentille kasvot. Ehkäpä miehen tekoparroittaminen elokuvan promokuvia varten menee jo ylilyönnin puolelle, mutta ilmeisesti elokuvamarkkinointia ei nykyään voi tehdä ilman tällaista hassuttelua.

Ukonvaajaa leimaa kauttaaltaan tietty kotikutoisuus – pääosin ihan hyvällä tavalla. Kuvauksen ja leikkauksen suhteen nuhruisuus on kuitenkin häiritsevää. Kuvanlaadussa ei ole kehumista, eikä dokumentti varmaankaan ole parhaimmillaan elokuvateatterissa esitettynä. Leikkausratkaisut synnyttävät ajoittain tahattomia vaikutelmia; esimerkiksi Taivaannaulan edustajien haastattelussa leikkaus luo sen vaikutelman, että Yrjänä tekee pilkkaa haastateltavien maailmankuvasta. Dokumentin visuaalisuudella on kuitenkin myös ansioita: erityisesti luontoa kuvaavat, nopeutetut otokset ovat kuvanlaadun puutteista huolimatta erittäin kauniita.

UKONVAAJA taivaannaula
Ukonvaajaa varten on haastateltu Taivaannaula ry:n jäseniä.

Ukonvaaja on tuotettu joukkorahoituksen turvin. Olisi kiinnostavaa tietää, millaiset ihmiset dokumenttia ovat oikein rahoittaneet – todennäköisesti lähinnä ne, jotka ovat suomenuskosta jo valmiiksi kiinnostuneita ja jotka toivovat aiheelle suurempaa medianäkyvyyttä. Tällaisille katsojille sinällään dokumentti tuskin tuo mitään uutta tietoa – mutta ehkäpä sillä ei ole merkitystä? Ehkä mesenaatti ei haluakaan nähdä itselleen suunnattua dokumenttia, jossa aihepiirin asioita käsiteltäisiin syvällisemmin, vaan pikemminkin aihepiiriin tutustumattomille suunnatun yleiskatsauksen? Mene ja tiedä. Joka tapauksessa olen yllättynyt (positiivisesti) siitä, kuinka suuri kuhina dokumentin ympärillä on käynyt ja käy edelleen. Aihe selvästi kiinnostaa suuriakin yleisöjä.

Katselin Ukonvaajan viime viikolla julkaistulta erikois-DVD:ltä, joka on loppuunmyyty. ”Tavallinen” DVD-julksu ilmestyy elokuussa. Kesän aikana elokuva pyörii pariin otteeseen ainakin Janakkalan Kino Tervakoskessa. Vinkkinä tekijätiimille: jos haluatte ihmisten tulevan katsomaan elokuvaa teatteriin, päivittäkää nyt ihmeessä tiedot esityksistä näkyvästi ja selkeästi nettisivuille (ei pelkästään Facebookiin).

*****