The House That Jack Built (2018) arvostelu

The House That Jack Built (2018)

The House That Jack Built (2018) on elokuva Jack-nimisestä sarjamurhaajasta. Se kuvaa, kuinka Jack (Matt Dillon) kertoo elämästään Verge-nimiselle miehelle (Bruno Ganz).

Jack jakaa tarinansa viiteen ”tapaukseen” (incident), joista kukin keskittyy kuvaamaan Jackin tekemää murhaa. Hän kertoo tarinansa Vergelle miesten yhteisellä matkalla kohti Helvetin seitsemättä piiriä. Se on väkivaltaisten sielujen loppusijoituspaikka, ja siellä Jack on tuomittu viettämään oman ikuisuutensa. (Elokuvan viittaukset Danten Jumalaiseen näytelmään ovat jokseenkin räikeitä.)

Ensimmäinen tapaus kuvaa Jackin kohtaamista vaalean naisen (Uma Thurman) kanssa. Nainen on joutunut renkaanvaihtohommiin syrjäisellä tiellä, mutta hänen tunkkinsa on rikki. Hän pyytää Jackilta kyytiä korjauspajalle ja saa matkan aikana Jackin puheillaan niin raivoihinsa, että Jack mätkäisee häntä tunkilla naamaan.

Uma Thurman saa pian tunkista naamaan.

Tunkki on muuten englanniksi jack. Jo elokuvan alussa näemme siis rikkinäisen jack-tunkin, jota käytetään murha-aseena – mainio metafora Jackin persoonalle. Tunkki ei kelpaa siihen, mitä varten se on alun alkaen valmistettu – sen sijaan ihmisten tappamiseen se kyllä sopii, rikkinäisenäkin. Sama pätee Jackin hahmoon: hän on talojen rakennukseen erikoistunut insinööri, joka ei saa itselleen taloa rakennettua sitten millään. Sen sijaan ihmisten murhaamisessa hän on hyvä ja tuottelias.

Länsimaisessa taiteessa talo nähdään tyypillisesti minuuden symbolina. Jackilla on vaikeuksia rakentaa omaa minuuttaan – hän suunnittelee, aloittaa rakennustyöt ja epäonnistuu kerta toisensa jälkeen. Kun Verge viimein ilmestyy kuvioihin, hän muistuttaa Jackia tämän rakennusprojektista, jolloin Jack ottaa työn viimein asiakseen ja kyhää talon niistä materiaaleista, joita saatavilla on. Kun talo on valmis, Verge tuumaa: ”Your house is a fine little house, Jack. It’s absolutely usable.” Hän puhuu kuin isä lapselle, joka on kyhännyt risuista pienen majan – ja sellaiseen Jackin taloa voi kaikin mokomin verrata. Jack luulee olevansa suuri insinööri, arkkitehti, taiteilija – mutta hänen mestariteoksensa on lopulta vain säälittävä, ylijäämämateriaaleista kasattu kyhäelmä.

Jackin itsetunnossa ei ole kehumista.

The House That Jack Built muistuttaa huomattavasti saman ohjaajan Nymphomaniac-elokuvia. Molemmissa elokuvissa päähenkilö tunnustaa elämänsä tekoja itseään viisaammalle ja iäkkäämmälle hahmolle. Keskeinen käsittelyn aihe on päähenkilöä riivaava pakkomielle ja yritys päästä irti omasta tyhjyyden ja tuskan kokemuksesta tekemällä jotakin poikkeuksellista. Nymphomaniacin päähenkilö Joe täytti sisäistä tyhjyyttään seksillä, The House That Jack Built puolestaan murhilla.

Joku minua viisaampi, ehkä muinainen roomalainen, on sanonut, että kaikki tarinat tähtäävät joko elämän päättymiseen tai sen jatkumiseen – siis kuolemaan tai seksiin. Nymphomaniacissa seksiä riitti yllin kyllin, mutta The House That Jack Built -elokuvassa se loistaa poissaolollaan.

Amerikkalaisen sarjamurhaajan arkkityyppiin liittyy vahvasti ajatus nekrofiliasta tai murhaa edeltävästä seksuaalirikoksesta. Uskon, että medialla ja viihteellä on asiassa suuri merkitys: seksiä ja kuolemaa yhdistävät tarinat kiinnostavat ihmisiä, koska ne tarjoavat ihmisille erinomaiset mahdollisuudet käsitellä heidän suurimpia pelkojaan turvallisesti, kuivaharjoitellen. Niistä uutisoidaan parahultaisesti, kirjoitetaan kirjoja ja tehdään elokuvia. Näin mielissämme syntyy harha siitä, että rikokset, joissa nämä asiat liittyvät toisiinsa, olisivat tyypillisiä tai yleisiä.

Jack arvostaa estetiikkaa.

Jack tekee ilahduttavan poikkeuksen fiktiivisten amerikkalaissarjamurhaajien kaanoniin. Hän ei ole kiinnostunut uhriensa raiskaamisesta – ei ennen eikä jälkeen heidän kuolemansa. Pidän tästä ratkaisusta: seksin sotkeminen kuvioon olisi tehnyt elokuvasta liian raskaan ja suttuisen.

Lisäksi Jackin välinpitämättömyys seksin suhteen korostaa elokuvan asema Nymphomaniacin vastinkappaleena. Nymphomaniacissa seksiä oli jo aivan tarpeeksi – nyt on aika unohtaa se ja keskittyä sen vastinpariin, kuolemaan. Tosiasiassa Nymphomaniac ei kuitenkaan pohjimmiltaan kerro seksistä eikä The House That Jack Built kerro kuolemasta tai murhasta. Nämä ovat vain pintatason teemoja. Molemmat elokuvat kertovat pikemminkin riippuvuudesta ja kivuliaista yrityksistä rakentaa omalle elämälle merkitys.

Von Trierin versio La Barque de Dantesta. ”Hei huomaatteko! Mä olen lukenut kirjoja ja selannut Wikipediasta tauluja!”

The House That Jack Builtin viittaukset muiden taiteilijoiden työhön ovat runsaslukuisia ja suorasukaisia: Dante, William Blake, Glenn Gould ja Bach, Vivaldi, David Bowie, Goethe, Bob Dylan, The Doors, Eugène Delacroix… Vergen hahmo on puolestaan on selvä viittaus Vergiliukseen. Myös ohjaajan omiin aiempiin elokuviin viitataan.

Osa viittauksista jää hämäriksi; niiden merkitystä on vaikea ymmärtää. Mikä ihmeen idea oli esimerkiksi tehdä pastissi Delacroix’n La Barque de Dante -maalauksesta? Danten Jumalaiseen näytelmään liittyvät viittaukset ovat niin osoittelevia, että ihan ärsyttää. Aivan kuin ohjaaja olisi huutaisi: Hei huomaatteko! Minä luen kirjoja! Katsokaa, tässä on Vergilius ja tämä punaviittainen kaveri on vähän niinkuin Dante! Dantellakin oli punainen viitta, kai te nyt tajuatte!? Jaksoin lukea Infernon loppuun asti, huh että olen kova äijä! Ne, joille viittaukset menevät perille, tajuavat kyllä kupletin juonen vähemmälläkin ratakiskolla, ja ne, jotka eivät analogioita tunnista, eivät niitä tunnista, vaikka miten kiljuisi.

Jack pääsee kurkistamaan Elysionin kentille laskeutuessaan helvettiin.

The House That Jack Builtia on moitittu naisvihamieliseksi elokuvaksi. Katsoja, joka näkee tämän elokuvan naisvihamielisenä, ei varmasti koskaan aiemmin ole törmännyt epäluotettaviin kertojiin – tai jos onkin, on tuskin sellaista oppinut tunnistamaan.

Tämän pitäisi olla itsestään selvää, mutta kerrataan kuitenkin: se, että joku elokuvan henkilöhahmoista sanoo jotakin, ei aina tarkoita, että elokuva kokonaisuudessaan pyrkisi välittämään samaa viestiä. Toisinaan viesti voi olla jopa päinvastainen.

Jack on väkivaltainen sovinisti. Juuri siksi The House That Jack Built ei ole naisvihamielinen elokuva.

Minä näen, että The House That Jack Built nimenomaan tekee pilkkaa naisvihamielisistä kommenteista. Katsotaanpa tarkemmin kohtausta, jossa Jack surmaa tyttöystäväkokelaansa. Ennen murhaa hän valittelee tytölle:

Why is it always the man’s fault? No matter where you go, it’s like you’re some sort of wandering guilty person without even having harmed a simple kitten. I actually get sad when I think about it. If one is so unfortunate as to have been born… male, then you’re also born guilty. Think of the injustice in that. Women are always the victims, right? And men, they’re always the criminals.

Miten kukaan voi olla niin yksinkertainen, että luulee tämän edustavan elokuvan tai elokuvantekijöiden käsitystä naisista ja miehistä? Koko repliikki on silkkaa parodiaa alt-rightin kollektiivisesta nyyhkytyksestä. Jack, joka tämän kommentin lausuu, on itseriittoinen, väkivaltainen ja säälittävä paska – se tehdään elokuvassa hyvin selväksi. Hän kyllä glorifioi itse itseään – sen sijaan elokuva ei glorifioi häntä, vaan kuvaa hänet juuri niin turhana ja epäonnistuneena ihmisenä kuin vain voi. Se, että alleviivatun epäsympaattisen hahmon suuhun laitetaan naisvihamielisiä kommentteja, ei ole naisvihamielistä.

Jack on lainannut Bob Dylanilta kortteja.

Moni on katsonut The House That Jack Builtia jonkinlaisena von Trierin omakuvana. Tällaiselle luennalle varmaankin löytyy kyllä perusteita, mutta itse en ole tällaisesta tulkinnasta kiinnostunut. Von Trier ei yksinkertaisesti ole mielestäni kovin jännittävä ihminen. The House That Jack Built on liian monitahoinen ja rönsyävä elokuva, jotta sen voisi kutistaa pelkäksi taitelijian omakuvaksi.

Itse asiassa minun on aina ollut vaikea ymmärtää, miksi ihmeessä yleisön kannattaisi kiinnostua siitä, mitä taiteilija itsestään ajattelee. On vaikea keksiä puisevampaa elokuvan aihetta kuin ohjaajan oma taiteilijakuva. Maailma on paljon kiinnostavampi asia kuin taiteilijat itse, ja yleensä ne taiteilijat, joille oma napa on suurin taiteellisen inspiraation lähde, tekevät aika tylsää taidetta.

Jos näkisin The House That Jack Builtin pelkkänä von Trierin itsetutkiskeluna, antaisin sille yhden tähden.

Olen muuten kirjoittanut Nymphomaniaceista vuosia sitten Asema-blogiin. Vaikka itse sanonkin, tuo teksti on aika hyvä – kannattaa lukea.

*****

Mindhunter (2017–) arvostelu – Mitä hullu tuntee

Mindhunter, 1. tuotantokausi (2017)

David Fincherin tuottama ja osittain ohjaama Mindhunter (2017–) on rikosdraamasarja sarjamurhaajien profiloinnin kehityksestä. Tekstin ensimmäistä tuotantokautta käsittelevä osio on kirjoitettu syyskuussa 2018. Olen sittemmin täydentänyt tekstiä toista tuotantokautta koskevalla osiolla elokuussa 2019.

Mindhunter: 1. tuotantokausi

On vuosi 1977. Uudenlainen väkivallan muoto hämmentää FBI:n tutkijoita. Enää ihmiset eivät surmaa vain vaimojaan, äitejään ja kavereitaan, vaan väkivaltaa kohdistetaan tuntemattomiin. Panttivankineuvottelija Holden Ford saa ajatuksen: Charles Mansonin jälkeiselle ajalle ominaista väkivaltaa voidaan torjua vain ymmärtämällä sitä. Ford keplottelee itsensä FBI:n käyttäytymistieteiden yksikössä työskentelevän Bill Tenchin apupojaksi ja pääsee kiertämään ympäri Yhdysvaltoja – ensin kouluttamassa paikallispoliiseille FBI:n tekniikoita, myöhemmin jututtamassa maan kuuluisimpia väkivaltarikollisia eri vankiloissa.

Bill Tench (vas.) ja Holden Ford kiertävät jututtamassa Amerikan tunnetuimpia ja pelätyimpiä rikollisia.

Sarjamurhaajat ovat keskeinen osa länsimaisen populaarikulttuurin kuvastoa. On vaikea ymmärtää, että on ollut aika, jolloin sarjamurhaajan käsitettä ei ole ollut olemassa – ja että on ollut aika, jolloin pienelle prosentille ominaisen patologian tutkimusta sarjamurhaajien haastatteluilla ja analyysilla on pidetty epäilyttävänä, jopa kerettiläisenä. Se, mitä Ford ja Tench tekevät, näyttää meidän silmissämme täysin normaalilta ja loogiselta – jopa välttämättömältä. Silti he saavat taistella hampaat irvessä tutkimuksensa jatkamisen puolesta ja kohtaavat mitä kummallisimpia ennakkoluuloja.

Ford ja Tench saavat onneksi vahvistusta tiimiinsä akateemisesta maailmasta: tohtori Wendy Carr tuo tutkimukseen kaivattua systematiikkaa.

Tench ja Carr ovat omissa tehtävissään kokeneita ja arvostettuja tekijöitä. Silti tutkimusryhmän tähti on untuvikko Ford, joka on projektin todellinen perustaja ja suunnannäyttäjä.

Carr perehyy Fordin ja Tenchin aikaansaannoksiin.

Kolmikon keskinäiset suhteet tuovat mieleen amerikkalaisen ydinperheen. Tench on Fordille turvallinen ja lämmin isä, joka vuorotellen puolustaa ja ojentaa tätä. Carr on kirkkaan älykäs, kaunis mutta etäinen äiti, joka ohjailee ja säätelee perheen arkipäivää voimalla ja tyylillä. Ihmelapsi ja uuden ajan airut Ford raivaa polkuaan väkivaltarikollisten viidakossa ja taistelee ymmärtääkseen sarjamurhaajien ajatuksenjuoksua.

”How to get ahead of ’crazy’, if you don’t know how crazy thinks?” kysyy Tench sarjan ykköskauden trailerissa. Lausahdus on leikattu kohtauksesta, jossa Tench puolustaa Fordin tutkimusprojektia FBI:n isokenkäisille. He ymmärtävät Fordin ja Tenchin työn arvon vain, kun projekti myydään heille yrityksenä estää hulluja tappamasta, pahoinpitelemästä ja raiskaamasta tavallisia, ei-hulluja ihmisiä.

Sarjamurhaaja syntyi 1970-luvulla.

Hullut ja ei-hullut – Ford ja Tench sortuvat harvoin tällaisiin yksinkertaistuksiin. He tekevät kaikkensa välttääkseen työssään ”hullun” käsitettä ja muita vastaavia termejä. He eivät haastattele tai tutki ”hulluja”, vaan ihmisiä, jotka ovat tehneet äärimmäisen väkivaltaisia ja julmia tekoja. Teot ovat näiden ihmisten yhteinen nimittäjä – ei ”hulluus”, ei edes ”psykopatia” tai ”sosiopatia”.

Tärkeintä Tenchin ja Fordin tutkimukselle ei ole se, ”mitä hullu ajattelee”, vaan pikemminkin se, mitä väkivaltainen ja sadistinen ihminen tuntee. Osa haastateltavista avaa tutkijoille auliisti sitä, mitä heidän päässään on murhien aikaan liikkunut. Osa taas on omien rikostensa edessä niin hämmennyksissä, etteivät he osaa kertoa Fordille ja Tenchille paljoakaan tekojensa taustoista.

Fordin työ ryvettää hänen suhdettaan Debbie-tyttöystävään. Debbietä kuvataan sarjassa hekumoiden, melkein kuin murhaajan näkökulmasta.

Mindhunterin kiinnostavimmat ja intensiivisimmät kohtaukset on rakennettu murhaajien ympärille: sarjassa nähdään muun muassa Ed Kemper, Jerry Brudos ja Richard Speck. Erityisesti kohtaukset, joissa Ford haastattelee yksin Ed Kemperiä, jäätävät selkäpiitä. Yli kaksimetrinen ja lähes 140-kiloinen Kemper on keskimittaisen Fordin rinnalla jättiläinen.

Kemper tuo esille sen uhan ja pelon, joka syntyy, kun ihminen kohtaa kahden kesken itseään ylivoimaisesti vahvemman henkilön. Ford tietää, että Kemper voisi halutessaan murtaa hänen niskansa kuin ranskanperunan – aivan samalla tavalla kuin saman asian on tiennyt jokainen nainen, joka on tullut miehen murhaamaksi tai raiskaamaksi. Fordista tulee hetkeksi uhri, avuton – nainen.

Ed Kemper opettaa Fordille, kuinka kaulavaltimo katkaistaan.

Kemperin, Brudosin ja Speckin lisäksi sarjassa viitataan ja jopa kuvataan muutamia huonommin tunnettuja rikollisia, joilla on niin ikään vastineensa tosielämässä. Lisäksi ykköskauden introissa vilahtelee viiksekäs, lentäjälaseihin ja kauluspaitaan sonnustautunut mies, joka asentaa työkseen hälytysjärjestelmiä omakotitaloihin ja joka on suhteellisen helppo tunnistaa erääksi tosielämän murhaajaksi. Nämä pätkät enteilevät varmaankin toisen tuotantokauden tapahtumia (edit 8/2019: Eivät enteile. Ehkä kolmoskauden?). Myös sarjan kolmella keskushahmolla – Fordilla, Tenchillä ja Carrilla  – on esikuvansa FBI:n historiassa.

Mindhunterin keskushenkilöiden ehkäpä vaikein ongelma on se, etteivät he voi omassa asemassaan tehdä ennaltaehkäisevää työtä. He voivat vain jatkaa tutkimustaan ja vetää johtopäätöksiä siitä, millaiset seikat edesauttavat väkivaltaisen ja sadistisen yksilön syntyä. He eivät kuitenkaan voi osoittaa sormellaan ketään ja sanoa: ”Pidättäkää tuo mies” ennen kuin mitään on tapahtunut.

Kerrankin kolmikkoa hymyilyttää.

Tai kyllä he tavallaan voivat. Palaute on silloinkin negatiivista. Teit niin tai näin, aina menee väärin.

Jokaista kiinniotettua murhaajaa kohden on vähintään yksi kylmä ruumis. Toisinaan ruumiita on enemmän kuin yksi: kaksi, kymmenen, viisikymmentä, sata. Näin oli vuonna 1977, ja näin on edelleen. Se turhauttaa Fordia ja Tenchiä – ja arvelen, että se turhauttaa myös tämän päivän rikostutkijoita.

Mindhunter: 2. tuotantokausi

Mindhunter, 2. tuotantokausi (2019)

Luulitteko, että Mindhunterin ensimmäinen kausi oli synkkä?

Joku murhaa Atlantassa mustia lapsia ja jättää heidän ruumiinsa ojanpientareille mädäntymään. Murhattujen poikien äidit uskovat, että asialla on Ku Klux Klan. Holden Ford on toista mieltä: hän on varma, että Atlantassa rellestää seksuaalisesti motivoitunut, musta sarjamurhaaja. Musta Atlanta ei kuitenkaan ole järin ihastunut Fordin teoriaan. Ajatus KKK:stä on paljon mukavampi kuin teoria siitä, että murhaaja olisi yksi omista.

Pian Ford ja Tench huomaavat olevansa Atlantassa ei-toivottuja henkilöitä.

Kotopuolessa Virginiassa asiat etenevät toivottuun suuntaan – tavallaan. Quanticon johtoon astuu Ted Gunn, jonka agendalla tehdä Fordin, Tenchin ja Carrin projektista valtavirtaa. Ryhmälle luvataan lisää resursseja sitä mukaa, kun työmäärä kasvaa. Töitä tosiaan riittää, mutta lisävoimien koulutus käy hitaasti. Kun Tench ja Ford ovat jumissa Atlantassa, alkavat Carr ja Smith ottaa vastuuta haastatteluista.

Fordin ja Tenchin haastatteluvuorossa on Samin poikana tunnettu David Berkowitz.

Mindhunter on kuin vahakabinetti: se viihdyttää meitä, koska meistä on kiinnostavaa katsella, kuinka taitavasti tiettyjen tunnettujen väkivaltarikollisten ulkonäkö ja olemus on kopioitu. Toisen tuotantokauden vahanukkeja ovat Charlie Manson, Atlantan lapsimurhista tuomittu Wayne Williams, David ”Samin poika” Berkowitz ja Elmer Wayne Henley, joka tuomittiin rikoskumppaninsa Dean Corllin murhasta. Myös Ed Kemperin hahmoon palataan.

Vahanukkenäyttely viihdyttää aikansa. Toisella tuotantokaudella fokus ei ole enää yhtä vahvasti väkivaltarikollisten haastatteluissa, vaan pikemminkin haastatteluiden avulla luodun teorian soveltamisessa. Veikkaan, että haastatteluiden määrä vähenee entisestään tulevilla tuotantokausilla. Vahanuket tuskin kuitenkaan poistuvat kokonaan.

Tenchien naapurustossa sattuu ja tapahtuu.

Siinä missä ensimmäisellä tuotantokaudella käsiteltiin paljon Fordin suhdetta tyttöystäväänsä, astuu Tench toisella tuotantokaudella etualalle. Tench vaimoineen on adoptoinut pojan, joka alkaa oireilla psyykkisesti. Vaimo vaatii Tenchiä viettämään enemmän aikaa kotona – Ford taas vaatii häntä osallistumaan aktiivisemmin Atlantan tutkimuksiin. Lopputuloksena on kompromissi, johon kukaan ei ole tyytyväinen. Tuotantokauden suurin sankari onkin Tench – hän oikeasti yrittää, ja silti mikään ei riitä, kellekään.

Kauden antisankari puolestaan on Tenchin mulkosilmäinen vaimo Nancy, joka yrittää kätkeä tunkkaisen keskiluokkaisuutensa räjähtäneen permiksen alle – ja jota on ihana vihata. Kun viranomaiset havahtuvat Tenchien pojan tilanteeseen, ei Nancy tahdo ottaa apua vastaan, vaan selittelee, miten hyvin ja perin normaalisti poika käyttäytyy. Systeemi, joka on rakennettu tukemaan perheiden hyvinvointia ja yhteistä turvallisuutta, on Nancyn mielestä tunkeileva ja epäilyttävä.

Nainen, jota on ihana vihata: Nancy Tench.

Nancyn hahmo ei ole läpeensä negatiivinen, ja hänen käytöksensä on oikeastaan hyvinkin ymmärrettävää. Minulle hän kuitenkin näyttäytyy itsekkään äidin arkkityyppinä – hahmona, jonka päämäärä on suojella ”omiaan” juuri siksi, että he ovat hänen omiaan. Jonka prioriteettijärjestyksessä oman lapsen ympärille luotu kupla on aina tärkein – viis muiden hyvinvoinnista tai turvallisuudesta.

Mindhunterin toista tuotantokautta on markkinoitu Charles Mansonilla. Ei varmaankaan ole sattumaa, että toisen tuotantokauden ensi-ilta osui lähelle Tate-LaBianca-murhien 50-vuotispäivää (kuten myös Tarantinon Once Upon a Time in Hollywood). Mansonin osuus sarjassa on kuitenkin lyhyt ja sekava. Tench ja Ford astuvat Mansonin luo vaikeassa mielentilassa, eivätkä kemiat toimi. Outoa on, etteivät he palaa jututtamaan Mansonia – jos he kerran ovat niin vakuuttuneita siitä, että voivat oppia Mansonista jotakin, miksi he luovuttavat ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen?

Damon Herriman esittää Charles Mansonia sekä Mindhunterissa että Once Upon a Time in Hollywoodissa.

Ehkä pointti on juuri se, että Manson tuottaa aina pettymyksen. Ehkä Mindhunterin tekijät tahtovat pudottaa Mansonin siltä jalustalta, jolle hänet on länsimaisessa populaarikulttuurissa nostettu. Ehkä tarkoitus oli nimenomaan osoittaa, että Manson on pelkkä runoileva sekopää – tyhjä arpa, jolla ei ole tutkijoille mitään annettavaa.

Tex Watsonin kanssa toteutettu haastattelu on antoisampi. Watson oli yksi Mansonin perheeseen kuuluneista nuorista, jotka toteuttivat tämän suunnittelemia väkivallantekoja. Watsonin kirkassilmäinen pohdinta hänen omasta vastuustaan ja Mansonin roolista on huomattavasti valaisevampaa katseltavaa kuin Mansonin päätön kouhkaus.

Moni langanpätkä jää Atlantan lapsimurhien tapauksessa roikkumaan vapaana. Kuvassa Tenchin ja Fordin lisäksi paikallinen agentti Jim Barney.

Toisen tuotantokauden päätarina eli Atlantan lapsimurhia korkeva juonikulku päättyy surkeasti – aivan kuten se päättyi tosielämässäkin. Poissa on esimerkiksi Bundyn ja Mansonin oikeudenkäynteihin liittyvä sulkeuman tunne, kliimaksi, jossa paha saa viimein palkkansa. Tämä on Mindhunteria puhtaimmillaan: avointa, turhauttavaa kerrontaa, jossa karman laki ei toteudu. Rivien välistä todetaan, että Atlantan lapsimurhien tapauksessa Ford epäonnistui ainakin osittain.

Ei se mitään – Ford, Tench ja Carr vasta kehittelevät ja testaavat teoriaansa. Tämä on vain alkua. Epäviralliset lähteet huhuilevat, että sarjaa olisi luvassa vielä ainakin kolmen tuotantokauden verran. Kiinnostavaa on nähdä, kantavatko nämä tuotantokaudet vuoteen 2005 asti, jolloin… No, eipä spoilata.

*****

Moebius (2013, Kim Ki-duk) arvostelu – Perhe päin helvettiä

moebius 2013 ki-duk arvostelu
Moebius (2013)

Moebius (2013) on Kim Ki-dukin elokuva perheestä, seksuaalisuudesta, mieheydestä ja väkivallasta. Kyseessä on poikkeuksellisen brutaali, raskas ja omituinen elokuva jopa Ki-dukin mittapuulla.

Moebius kertoo kolmihenkisestä perheestä, jonka isä pettää äitiä nuoren kauppa-apulaisen kanssa. Äiti saa tietää suhteesta ja raivonpuuskan vallassa yrittää riistää puolisoltaan miehuuden. Isä onnistuu tuuppimaan riehuvan vaimonsa pois kimpustaan, jolloin äiti suuntaa veitsen kanssa pariskunnan teini-ikäisen pojan  huoneeseen.

Jaiks.

Moebiuksessa ei ole lainkaan dialogia. Ki-duk on käyttänyt vähäistä tai olematonta dialogia tyylikeinona aiemminkin (Viisi vuodenaikaa, Rautakolmonen) – oikeastaan hänen elokuvilleen on lähes poikkeuksetta ominaista se, että päähenkilöiden välillä ei juuri keskustelua kuulla. Dialogin poissaolo tekee elokuvien tilanteista entistäkin kiusallisempia ja vaikeampia kestää. Hiljaisuus tekee tilaa ilmeille, eleille, kosketukselle.

moebius 2013 ki-duk arvostelu
Moebiuksen äiti rakastaa.

Moebiuksessa kosketuksella on tärkeä rooli niin hellyyden, rakkauden, vihan kuin alistamisenkin välineenä. Monissa kohtauksissa on vaikea tietää, mistä kosketuksessa kulloinkin on kyse. Kaikki juontaa peniksensä menettäneen teinipojan haluun toteuttaa seksuaalisuuttaan: isä löytää netistä ohjeita siihen, kuinka orgasmin voi saavuttaa hieromalla oman ihonsa käsivarresta tai jalkapöydästä vereslihalle karhealla kivellä. Eipä aikaakaan, kun koko perhe tyydyttää tarpeitaan mitä omituisimmilla tavoilla.

Moebiuksen nimi tulee – näin uskon – Möbiuksen nauhasta eli pinnasta, jolla on vain yksi puoli ja yksi reuna. Möbiuksen nauhalle on ominaista se, että kun nauhan pintaan piirretään tarpeeksi pitkä viiva, se päätyy lopulta viivan alkupisteeseen. Samalla tavoin Moebiusin tapahtumat seuraavat toisiaan kuin viiva, joka kääntyy ensin nurin, kuin itsensä vastakohdaksi, ja päätyy silti lopulta omaan alkupisteeseensä.

moebius 2013 ki-duk arvostelu
Moebiuksen isä rakastaa.

Monet elokuvaa analysoineet löytävät siitä kytköksiä Oidipuksen ja Medeian myytteihin. Ymmärrän nämä rinnastukset hyvin. Moebiuksessa on samaa outoa kohtalontuntua kuin kreikkalaisissa tragedioissa, joiden tapahtumat on pakko ottaa annettuina, vaikka ne harvoin tuntuvat oikeudenmukaisilta. Minun mieleeni Moebius toi paitsi äitiään himoitsevan Oidipuksen ja lapsensa surmanneen Medean, myös jumaluudet Jupiterin ja Junon.

Jupiter on kreikkalaisen jumaliston häntäheikki ja Juno hänen mustasukkainen vaimonsa, joka kostaa miehensä syrjähypyt usein absurdeilla tavoilla. Toisinaan Juno rankaisee jopa Jupiterin raiskaamia naisia (!), toisinaan hän taas langettaa rangaistuksen Jupiterin rakastajattaren viattomien sukulaisten ylle. Suunnilleen näin toimii myös Moebiuksen äiti: hän kyllä yrittää kostaa kokemansa petoksen miehelleen, mutta epäonnistuttuaan tökkää veitsensä toisaalle.

moebius 2013 ki-duk arvostelu
Isä runkkaa itsensä rikki.

Koin reilu 10 vuotta sitten lyhyen ja intensiivisen Ki-duk-innostuksen, jonka aikana katsoin vinon pinon ohjaajan elokuvia. Suurimman vaikutuksen minuun teki Viisi vuodenaikaa (2003), joka on kaunis ja viisas elokuva ihmisen elämän kulusta. Ki-duk onkin minulle ensisijaisesti ohjaaja, joka teki Viisi vuodenaikaa, ja aina, kun Ki-duk tekee jotain uutta, oletan, että kyseessä on samantyyppinen elokuva kuin Viisi vuodenaikaa.

Taidan olla vähän tyhmä: unohdan sitkeästi sen, että Ki-duk on tehnyt Viiden vuodenajan lisäksi myös elokuvia, joissa leikellään eläviä kaloja, niellään kalastuskoukkuja ja kakataan järveen (The Isle – Saari), raiskataan (Parittaja), paritetaan teinityttöjä (Samaria) ja ammutaan tyttöystävänsä kanssa lempivä mies suoraan tytön päälle (Rannikkovartija). Listaa voisi varmasti jatkaa pidemmällekin; tämä kuitenkin riittänee asian havainnollistamiseen.

moebius 2013 ki-duk arvostelu
Ja taas rakastetaan!

Minun pitäisi jo muistaa, ettei Ki-duk ole pelkkää Viittä vuodenaikaa. Silti: kerta toisensa jälkeen minä unohdan. Siksi Moebiuksen raakuus tuli minulle yllätyksenä. Ensimmäisen puolen tunnin aikana elokuvassa nähdään joukkoraiskaus, sukuelinten silvontaa ja kannibalismia – ja vielä olisi tunti tapahtumia edessäpäin!

Suosittelen Moebiusta lämpimästi kaikille, joiden vatsa ja mieli sen kestävät.

*****

The Keepers (2017) arvostelu – Se, mistä ei puhuta

the keepers 2017 arvostelu
The Keepers (2017)

The Keepers on dokumenttisarja 1960-luvun lopulla Baltimoressa murhatun nunnan kohtalosta. Tai sellaisena sarja ainakin alkaa. Jo sarjan ensimmäisissä jaksoissa alkaa näyttää siltä, että katolisessa koulussa opettajana toimineen Catherine ”Cathy” Cesnikin murha oli vain yksittäinen elementti tuuheassa ja vanuneessa vyyhdissä. Sarjassa seurataan Gemmaa ja Abbieta eli kahta sisar Cathyn entistä oppilasta, jotka pyrkivät lähes 40 vuotta murhan jälkeen selvittämään, mitä ja miksi sisar Cathylle tapahtui.

Kaikki juontaa sisar Cathyn työpaikalle, katoliseen yhteisön pyörittämään Keoughin high schooliin. Keough oli aikanaan moderni ja opiskelijoiden silmissä houkutteleva oppilaitos, jonka ovet eivät auenneet kaikille halukkaille. Vähänpä kouluun haikailevat tytöt tiesivät, mitä sen seinien sisällä oli meneillään.

The Keepersiin haastateltujen ihmisten joukko on kunnioitettavan laaja. Tekijät eivät ole säästelleet vaivaa etsiessään haastateltavia ja matkustaessaan heidän luo. Joukossa on toimittajia, entisiä ja nykyisiä poliiseja, asianajajia, virkavallan edustajia ja lääkäreitä. Suurimman joukon muodostavat kuitenkin Abbien ja Gemman kaltaiset Keoughin entiset oppilaat, joista osalla on kouluajoiltaan hämmentäviä, traumaattisia muistoja.

Se, mitä Keoughin entiset, nyt jo eläkeikään ehtineet oppilaat kertovat, on iljettävää.

Sisar Cathyn ja Keoughin oppilaiden tarina on mukaansatempaava ja häiritsevä. Kertomukseen kietoutuu elementtejä, jotka ovat kuin elokuvasta peräisin: kadonnut kaulakoru, jonka Cathy osti lahjaksi siskolleen, ullakolla kummitteleva, nunnan kaapuun puettu nainen, metsän laitaan hylätty ruumis ja joukko naisia, jotka nousevat vaatimaan hyvitystä kokemalleen vääryydelle vuosikymmeniä tapahtuneen jälkeen.

Moni varmasti katsoo The Keepersiä dokumenttina katolisen kirkon rappiosta – tarinana kirkon edustajien väärinkäytöksistä ja sen uhrien yrityksestä saada oikeutta. Itse kuitenkin katson sarjaa pikemminkin kertomuksena siitä, kuinka osa miehistä tahtoo niin ankarasti suojella toisia miehiä ja peitellä näiden vastuuttomia tekoja.

En halua synnyttää tieten tahtoen sukupuolten välistä vastakkainasettelua. Dokumentissa haastatellaan monia miehiä, jotka pyrkivät omalla työllään paljastamaan mätäpaiseen, joka Keoughin koulussa ja koko katolisessa kirkossa muhi ja muhii kai edelleen. Käy myös ilmi, että sisar Cathyn kuolemaan johtaneessa tapahtumasarjassa osansa saivat myös koulupojat. Olisi silti silkkaa itsepetosta väittää, että sukupuolella ei olisi asiassa merkitystä. Dokumentin vastakkainasettelu ei siis ole katolinen kirkko vastaan muut, eikä miehet vastaan naiset, vaan toistensa pahoja tekoja suojelevat miehet vastaan heidän uhrinsa.

Tähän viitannee myös dokumentin nimi. Dokumentissa kuvataan miehiä, joita voidaan luonnehtia keeper-sanalla (joka kääntyy tässä yhteydessä parhaiten suojelijaksi) paristakin eri syystä: He suojelevat toistensa salaisuuksia ja toisaalta ovat uskonnollisia auktoriteetteja, seurakunnan hengellisiä suojelijoita. Samalla he pettävät koko yhteisönsä, sillä he eivät ole suojelijoita siinä mielessä kuin heidän pitäisi, siinä mielessä, johon heidän asemansa heidät velvoittaa – he eivät suojele yhteisönsä heikoimpia pahalta. Päinvastoin: he tekevät pahaa.

The Keepers on saanut pääosin suotuisan vastaanoton. Toisaalta se on kirvoittanut myös kriittisiä ääniä, jotka liittyvät traumaattisten muistojen tukahduttamiseen ja palautumiseen. Jane Doe, jota on haastateltu dokumenttia varten tuntikaupalla, kertoo työntäneensä Keoughiin liittyvät, traumaattiset kokemukset mielensä tiedostamattomaan osaan, kunnes muistot alkoivat 80-ja 90-lukujen taitteessa palata mieleen.

Teoria niin kutsutuista palautetuista muistoista (recovered memories) nousi 90-luvulla merkittävän kiistelyn aiheeksi. Takana oli 80-luvun ritualistiseen hyväksikäyttöön liittyvä moraalipaniikki, jonka kukoistaessa lukemattomat naiset ”muistivat” hyväksikäyttötilanteita, joita ei koskaan ollut tapahtunut. 90-luvulla otettiin askel taaksepäin, kun ajatukseen palautetuista muistoista alettiin suhtautua huomattavasti kriittisemmin. Teoriaa palautetuista muistoista pidetään on tänä päivänä kiistanalaisena, mutta ymmärtääkseni yleinen psykologien mielipide on, että traumaattisten muistojen tukahduttaminen ja palautuminen on joskin harvinaista, niin mahdollista. Palautetut muistot eivät kuitenkaan yksin todista, että jotakin on tapahtunut, vaan todisteita on saatava myös muualta.

Kriittiset äänet korostavat, että dokumentissa palautettujen muistojen teoriaan kohdistettua kritiikkiä ei käsitellä tarpeeksi. Olen tästä asiasta täysin samaa mieltä: Jane Doen muistot ovat dokumentissa niin keskeisessä osassa, että palautettujen muistojen teorian kritiikkiä olisi pitänyt käsitellä pitkällisemmin.

the keepers 2017 arvostelu

Monet kriittiset äänet kuitenkin menevät liian pitkälle väittäessään, että tämä yksityiskohta kumoaisi sen, mitä The Keepersissä kerrotaan. Jane Doe on ainoa, joka dokumentin aikana tuo esille sen, että muistot palautuivat hänen mielensä vasta aikuisiällä. Dokumentissa esitetään, että väärinkäytöksen kohteeksi joutui kymmeniä, ellei satoja nuoria. Kymmenet ihmiset muistavat samankaltaisia kokemuksia kuin Jane Doe. Vaikka Jane Doen muistot olisivatkin ”keksittyjä”, mitä meidän pitäisi ajatella kymmenien muiden todistajien muistoista?

Suosittelen The Keepersiä lämpimästi niin rikosdokumenttien kuin rikoselokuvienkin ystäville. Jos tykkäsit The Jinxistä, tykkäät varmasti myös The Keepersistä. Tsekatkaa myös alla oleva sarjan alkutunnus – se kiteyttää sarjan teemat upeasti ja saa yhä syvempiä merkityksiä sitä mukaa, kun katsoja etenee sarjan jaksoissa pidemmälle.

*****