Jeanne d’Arcin kärsimys (1927) @ Kinokonserttisarja, Sibafest 29.1.2020

Jeanne d’Arcin kärsimys (1927)

Jeanne d’Arcin kärsimys (La passion de Jeanne d’Arc, 1927) oli omalta osaltani vuoden 2020 Sibafestin huipennus. Tanskalaisen Carl Theodor Dreyerin Ranskassa toteuttama elokuva sai omana aikanaan osakseen kriitikoiden suosion, mutta tavallinen yleisö karttoi elokuvaa. Taustalla oli poliittisia jännitteitä: ranskalaisten oli vaikea hyväksyä sitä, että ulkomaalainen ohjaaja tulkitsee heidän oman kansallissankarinsa elämäntarinaa. Onneksi elokuva on sittemmin noussut myös suuremman yleisön suosioon, ja nykyään sen arvo tunnustetaan yksimielisesti.

Jeanne d’Arc on nähty muun muassa pyhimyksenä ja marttyyrinä, mielisairauden aiheuttamien näkyjen valtaan joutuneena ressukkana ja sivistymättömänä maalaistyttönä, joka päätyi itseään viekkaampien manipuloimaksi. Dreyerin Jeanne d’Arc on samanaikaisesti kaikkea tätä ja toisaalta ei mitään – Dreyer ei yksinkertaisesti ota kantaa siihen, millaista laatua d’Arcin uskonnolliset näyt olivat. Selvää on vain, että tämä Jeanne on vilpitön, rohkea ja hengeltään voimakas.

Ehkäpä juuri tämän takia Jeanne d’Arcin kärsimys vetoaa sekä minuun että tämän päivän elokuvayleisöön: hän on ihanteellinen ihminen, täydellinen esikuva ja idoli.

Renée Maria Falconetti Jeanne d’Arcin vaativassa roolissa.

Elokuva kertoo Jeanne d’Arcin oikeudenkäynnistä ja teloituksesta. Vaikka kyse on mykkäelokuvasta, sen kerronta nojaa vahvasti dialogiin, joka välitetään runsaalla välitekstityksellä. Kuvaus pohjautuu ennen kaikkea lähikuville, jotka välittävät henkilöhahmojen ilmeiden pienimmätkin yksityiskohdat. Armottomien, hyvin valaistujen lähikuvien vuorottelu paljastaa, kuinka epäsuhtainen oikeudenkäynnin vastakkainasettelu on: toisella puolella on joukko vanhoja, yrmeitä, vantteria kirkonmiehiä, toisella taas lyhyt, voimakastahtoinen mutta hauras nainen. En tiedä, onko Dreyer tarkoituksella rakentanut kuvauksen kahden sukupuolen epätasapainoisesta valtasuhteesta – tänä päivänä tätä valtasuhdetta on kuitenkin vaikea olla elokuvassa näkemättä.

Jeanne d’Arcin kärsimys on elokuva, joka herättää oikeutettua vihaa. On vaikea ymmärtää, kuinka kukaan voisi pitää oikeudenmukaisena tapaa, jolla 19-vuotias nainen tuomitaan kuolemaan roviolla. Dreyerin kuvauksessa Jeannen tuomarina toimii joukko kirkonmiehiä, mutta tosiasiassa hänen kuolemaansa liittyi ilmeisesti myös paljon politiikkaa. Tämä on Dreyeriltä varmasti tietoinen valinta – poliittisten kysymysten esille tuominen olisi kääntänyt kameraa väärään suuntaan, pois Jeannen kirkkaasta kärsimyksestä. Lopputuloksena on elokuva, joka herättää inhoa ennen kaikkea katolista kirkkoa kohtaan. Osa tästä inhosta on varmasti oikeutettua, mutta vain osa. Jeannen tuomio ja teloitus eivät olleet vain kirkon, vaan myös valtiomiesten ja poliitikkojen tekosia.

Vanhas kirkonmiehet päättävät Jeannen kohtalosta.

Jeanne d’Arcin kärsimys jäi pääosan esittäjän eli Renée Maria Falconettin ainoaksi elokuvaroolityöksi. Huhutaan, että Dreyer kohteli Falconettia kuvauksissa julmasti ja että roolityö ajoi Falconettin henkisen murtumisen partaalle. Elokuvaa katsellessa tarinat Dreyerin julmuudesta ja Falconettin uupumuksesta tuntuvat täysin uskottavilta – niin aitoa ja välitöntä Falconettin valkokankaalla kokema kipu on. Kyse voi toki olla myös yksinkertaisesti taitavasta näyttelijäntyöstä ja vahvasta ohjaajan ja näyttelijän välisestä yhteisymmärryksestä.

Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että Näkinkenkä ja pappi -elokuvan käsikirjoittaja, surrealistirunoilija Antonin Artaud esittää elokuvassa pienen roolin Jean Massieuna, joka pyrkii auttamaan ja tukemaan Jeannea hänen koettelemuksissaan.

Antonin Artaud Jean Massieun roolissa.

Elokuvan säestys ylitti kaikki odotukset. Laululle ja äänen elektroniselle, esitystilanteessa tapahtuvalle muokkaukselle perustuva äänimaailma oli ilmeeltään tuore, harras ja elokuvan hengelle uskollinen. Näytös järjestettiin Musiikkitalon Black Boxissa, jonka akustiset ominaisuudet tukivat säestystä hyvin. Ennen näytöstä katsojille huomautettiin, että äänentoisto on optimaalinen salin keskiosassa ja että istumapaikkaa ei kenties kannata valita aivan ensimmäisiltä riveiltä. Istuin itse varmaankin pari riviä varsinaisen sweet spotin edessä – kokemus oli hyvä, mutta ehkäpä äänimaailma olisi kuulostanut vielä täyteläisemmältä hieman taaempana.

Hieman epäselväksi jäi, kuka esityksen säestäjistä teki mitä ja millaisia instrumentteja käytettiin. Käsiohjelmassa kerrotaan neljän laulajan (Isabella Shaw, Jenni Lättilä, Akseli Ferrand ja Veikko Vallinoja), ohjaajan (Martina Roos) ja eloelektroniikasta vastaavien (Kaj Mäki-Ullakko ja Matias Brizuela) nimet. Lavalla istui kuitenkin vain neljä henkilöä ja hekin selkä yleisöön päin, joten oli vaikea arvioida, mitkä äänistä esitettiin livenä ja mitä soitettiin ennalta äänitetyltä nauhalta (vai soitettiinko mitään) tai ääniluupista.

Mitä väliä, joku voisi aivan kysyä. Musiikkihan on säestyksessä pääasia, ei se, kuka äänen tuottaa ja miten. Silti koen, että esiintyjien työskentelyn seuraaminen myös silmillä havainnoiden tuo kokemukseen jotakin lisää.

Tästä huolimatta säestys oli upea – aivan kuten Dreyerin elokuvakin.

Ruusun nimi -minisarja (2019) arvostelu

Ruusun nimi (2019)

Umberto Econ samannimiseen romaaniin perustuva Ruusun nimi -minisarja (2019) kuvaa munkkiluostariin sijoittuvaa murhasarjaa. Nuori munkkikokelas Adso saapuu vuonna 1327 mestarinsa Baskervillen Williamin kanssa pohjoisitalialaiseen benediktiiniluostariin, jossa on määrä järjestää munkkikuntien välinen keskustelu maallisen vallan ja omaisuuden roolista kristillisessä kirkossa. Ennen Adson ja Williamin saapumista epäonni on kohdannut luostaria: yksi veljistä on menehtynyt epämääräisissä olosuhteissa. William ottaa välittömästi tehtäväkseen murhan selvittämisen ja alkaa selvittää, kuka luostarin väestä on murhaaja.

Pian ruumiita tulee lisää. Aina niiden löytöpaikassa tuntuu olevan vihjeitä, jotka tuovat mieleen Ilmestyskirjan kertomukset maailmanloppua enteilevistä merkeistä. (Detektiiviä ja Raamatun kertomuksia teoksissaan yhdistelevä Dan Brown on todennäköisesti lukenut Ruusun nimi- romaanin tarkasti.) Vaikuttaa siltä, että rikokset kytkeytyvät luostarin tornissa sijaitsevaan, sokkeloiseen kirjastoon, johon ei saa astua apottia, kirjastonhoitajaa ja hänen apulaistaan lukuun ottamatta kukaan muu.

Baskervillen William (vas.) on kuin keskiaikainen Sherlock Holmes. Vieressä Williamin oma (W)Adso(N).

Samaan aikaan kohti luostaria valuu joukko dominikaaneja ja Vatikaanin edustajia valmiina ottamaan osaa keskusteluun siitä, oliko Jeesus omistamista karttavaan elämäntapaan ja jos näin, tulisiko kirkon noudattaa hänen esimerkkiään. Tuntuu oudolta, että tällaista edes yritetään – miksi vaivautua, kun jo etukäteen varmasti tiedetään, ettei sopua synny?

Vaikka kirkon omistusoikeudesta ei tänä päivänä juuri puhuta (ainakaan teologisten piirien ulkopuolella), on teema ajankohtainen. Missä määrin erilaiset organisaatiot voivat kartuttaa omaa omaisuuttaan? Viekö raha huomion liiaksi pois itse asiasta eli uskonnollisista kysymyksistä – tai laajemmin asioista, joista elämän mielekkyys syntyy?

Vaatimattomiin fransiskaaneihin verrattuna paavin edustaja, kardinaali du Pouget (oik.) on korea kuin riikinkukko.

Sarjassa käsitellään paljon köyhyyslupaukseen sitoutuneiden fransiskaanien ja muun kristikunnan välisiä ristiriitoja. Vielä fransiskaanejakin enemmän paaville uskolliset suuntaukset kavahtavat dolcinolaisia, joiden johtaja fra Dolcino poltettiin kerettiläisenä vuonna 1307.

Paaville uskollisten dominikaanien ehdottomuus ja suvaitsemattomuus toisinajattelijoita kohtaan raivostuttaa. Ruusun nimessä dominikaanien kapeakatseisuus ruumiillistuu inkvisiittori Bernard Guin hahmossa. Guita näyttelevä Rupert Everett suoriutuu sadistisen dominikaanin roolista upeasti.

Lostista tuttu Michael Emerson nähdään sarjassa apotti Abbassanona (vas.). Vieressä inkvisiittori Bernard Gui.

Umberto Econ Ruusun nimi -romaani, johon sarja perustuu, on yksi maailmanhistorian upeimpia romaaneja. Se on samanaikaisesti viihdyttävä, syvällinen ja älyllisesti haastava. Pintapuolisesti tarkasteltuna se on ennen kaikkea salapoliisiromaani luostarissa tapahtuvista murhista ja siinä sivussa kuvaus kristinuskon eri haarojen (fransiskaanien, dominikaanien ja benediktiinien) välisistä teologisista kiistoista. Teoksen lopussa sen syvätaso nousee kuitenkin yhä paremmin näkyviin. Se kertoo merkeistä ja niiden suhteesta maailmaan – merkeistä, joilla voidaan käsitellä olemassa olevia, tuhoutuneita ja täysin olemattomia asioita. Ecohan oli paitsi romaanikirjailija, myös semiootikko – on luontevaa, että hän on ikään kuin pukenut semioottisen eli merkkejä koskevan teoriansa romaanin muotoon.

Tai jotakin sinne päin. En rehellisesti sanoen ole varma, kuinka pitkälle vietyä seomioottista teoriaa Ruusun nimestä voi objektiivisesti ottaen löytää – luin sen elämänvaiheessa, jolloin olin kiinnostunut semiotiikasta ja siksi kenties näin sitä Econ romaanissa enemmän kuin romaani itsessään olisi antanut aihetta.

Kirjastonhoitaja Malakias ja hänen avustajansa Berengar seuraavat sivusta Williamin tutkimuksia.

Koska olen lukenut Ruusun nimi -romaanin ja nähnyt myös vuoden 1986 filmatisoinnin (jonka pääosassa nähtiin Sean Connery), en osaa kommentoida Ruusun nimi -minisarjaa pelkkänä minisarjana. On mahdollista, että katsoja, jolle tarina ei ole ennalta tuttu, pitää sarjaa liian täyteen ahdettuna – sarja suorastaan vilisee erityisesti eri munkkien nimiä ja elämäntarinoita. Tällainen katsoja ei ole myöskään tietoinen teoksen juoneen ja teemoihin liittyvistä muutoksista, joita käsikirjoittajat ovat alkuperäiseen tarinaan tehden. En kajoa niihin enempää – sanon vain, että käsikirjoittajien tekemät lisäykset ovat mielestäni pääosin hyviä valintoja.

Pidän Ruusun nimi -minisarjasta, koska se tuo mieleeni Ruusun nimi -romaanin. En osaa sanoa, pitäisinkö siitä, jos romaani ei olisi minulle ennalta tuttu.

Ruusun nimi on katsottavissa Yle Areenassa vielä noin kuukauden ajan.

*****

mother! (2017) arvostelu – Kouristava, kipeä liitto

mother arvostelu
mother! (2017)

mother! (2017) on psykologinen kauhuelokuva, jonka vertaisia näkee vain harvoin tämän päivän elokuvateattereissa.

Äiti (Jennifer Lawrence) ja Mies (Javier Bardem) asuvat kahden suuressa talossa. Mies on luonut nimeä kirjalijana ja yrittää luoda uutta mestariteosta. Äiti kunnostaa taloa ja hoitaa kotia – hän levittää rappausta seiniin, pesee pyykkiä ja huolehtii, ettei Miehellä ole nälkä. Taloa ympäröi valtava, humisevan hiljaisuuden täyttämä pelto. Kahdeksankulmainen talo on kuin Miehen  ja Äidin oma paratiisi.

Eräänä päivänä ovelle ilmestyy muukalainen (Ed Harris). Hän on eksynyt ja vailla yösijaa, joten Mies tarjoaa hänelle majapaikan. Pian muukalaista seuraa hänen vaimonsa (Michelle Pfeiffer), ja heidän kaksi poikaansa, ja heidän jälkeensä kymmenet sukulaiset, ystävät, naapurit ja puolitutut. Mies käskee heidän olla kuin kotonaan ja nauttia vieraanvaraisuudesta. Äiti siivoaa, kokkaa ja yrittää pitää ventovieraat poissa isäntäparin makuuhuoneesta.

Kiittämättömyys on maailman palkka.

Äiti ei innostu taloon virtaavista vieraista. Mies (vas.) iloitsee.

mother! kertoo kahta tarinaa. Se kertoo Äidin tarinan, joka on kertomus hylkäämisen, menettämisen ja syrjäytymisen pelosta. Alusta lähtien elokuvassa seurataan, kuinka pelot heräävät Äidissä – ja sen jälkeen, kun ne ovat kerran heränneet, ne toteutuvat. Se kertoo myös Miehen tarinan, joka on kertomus hetkeen tarttumisesta, kukoistuksesta ja oman egon häpeämättömästä paisuttamisesta. Ja kun nämä kaksi tarinaa punotaan yhteen, syntyy katastrofi – tuskallinen liitto, jonka kaksi puolta kurkottavat kouristuksenomaisesti toisiaan kohti, kun eivät muutakaan voi.

Onko mother! feministinen teos? Heti elokuvan katsottuani olisin vastannut, että kyllä – se on suorastaan provokatiivisen ja aggressiivisen feministinen elokuva. Se esittää Äidin elämää luovana ja ylläpitävänä voimana – virtalähteenä, josta Mies imee elinvoimaa ahnaasti ja tuhlaillen, kulissina, jota vasten Mies voi säteillä omaa erinomaisuuttaan. Ja Miehen, voi pojat – Miehen se kuvaa pelkkänä sikana.

Muukalainen ja hänen vaimonsa ovat Eedenin ensimmäiset vieraat.

…vai kuvaako sittenkään? Ehkä Äiti ei olekaan elokuvan luova voima – ehkä todellinen luova voima, kärjestään kapeneva maailmankaikkeuden keskuspylväs, onkin Mies? Hän on taiteilija, poikkeusyksilö, ainutlaatuinen, valittu. Äidin tehtäväksi jää ruokkia, levittää jalkansa ja synnyttää. Hänen valinnanvapautensa tarkoittaa sitä, että hän saa itse päättää, minkä värisellä tapetilla lastenhuone vuorataan, ja niin on hyvä.

Mies haluaa jakaa omastaan – tai oikeastaan: Äidin omasta. Äiti kaiken on rakentanut sillä aikaa, kun mies on kävellyt ympyrää työhuoneessaan lattiaa tuijotellen. Äiti rakentaa talon ja kattaa pöydän – Mies avaa oven ja kutsuu ventovieraat sisään.

Äiti tuntee, kuinka talo herää eloon.

Koska kristilliset viittaukset ovat olleet äärimmäsen vahvassa asemassa monissa Aronofskyn elokuvissa (Noah, The Fountain), tuntuu luontevalta etsiä myös mother!ista viittauskohtia kristilliseen tarinaperinteeseen. Mies tuo mieleen toisinaan Jeesus Kristuksen, ja Äiti puolestaan Pyhän Äidin, Neitsyt Marian. Elokuvasta on kuitenkin helppo löytää yhtymäkohtia myös Vanhaan Testamenttiin – erityisesti seuraava katkelma Jeremian kirjasta kolahtaa kummasti mother!in tarinaan:

Minä rakennan sinut jälleen,
ja sinä tulet rakennetuksi, neitsyt Israel.
Sinä kaunistat itsesi jälleen käsirummuillasi
ja lähdet iloitsevaisten karkeloon.
Sinä istutat jälleen
viinitarhoja Samarian vuorille;
ne, jotka istuttavat, saavat korjata hedelmätkin.
Sillä päivä on tuleva,
jolloin vartijat huutavat Efraimin vuorella:
’Nouskaa, lähtekäämme Siioniin
Herran, meidän Jumalamme, tykö’.
Sillä näin sanoo Herra:
Riemuitkaa iloiten Jaakobista,
kohottakaa riemuhuuto hänelle,
joka on kansojen pää;
kuuluttakaa, kiittäkää ja sanokaa:
’Auta, Herra, kansaasi,
Israelin jäännöstä’.
Katso, minä tuon heidät pohjoisesta maasta,
kokoan heidät maan perimmäisiltä ääriltä.
Heissä on sokeita ja rampoja
ynnä raskaita ja synnyttäväisiä:
suurena joukkona he palajavat tänne.
Itkien he tulevat,
ja minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen.

– Jeremia 31:4-9

Kuten viime viikolla oli puhetta, länsimaisessa tarinaperinteessä talo symboloi perinteisesti minuutta. Niin se taitaa tehdä tässäkin tapauksessa. Elokuvan talossa on kaksi asukasta – Äiti ja Mies -, jotka taitavat sittenkin lopulta edustaa yhtä ja samaa asiaa eli minuuden feminiinistä ja maskuliinista puolta.

mother!issa esiintyy kymmeniä ellei satoja näyttelijöitä, mutta loppujen lopuksi siinä on vain yksi hahmo: ego.

*****

The Keepers (2017) arvostelu – Se, mistä ei puhuta

the keepers 2017 arvostelu
The Keepers (2017)

The Keepers on dokumenttisarja 1960-luvun lopulla Baltimoressa murhatun nunnan kohtalosta. Tai sellaisena sarja ainakin alkaa. Jo sarjan ensimmäisissä jaksoissa alkaa näyttää siltä, että katolisessa koulussa opettajana toimineen Catherine ”Cathy” Cesnikin murha oli vain yksittäinen elementti tuuheassa ja vanuneessa vyyhdissä. Sarjassa seurataan Gemmaa ja Abbieta, kahta sisar Cathyn entistä oppilasta, jotka pyrkivät lähes 40 vuotta murhan jälkeen selvittämään, mitä ja miksi sisar Cathylle tapahtui.

Kaikki juontaa sisar Cathyn työpaikalle, katoliseen yhteisön pyörittämään Keoughin high schooliin. Keough oli aikanaan moderni ja opiskelijoiden silmissä houkutteleva oppilaitos, jonka ovet eivät auenneet kaikille halukkaille. Vähänpä kouluun haikailevat tytöt tiesivät, mitä sen seinien sisällä oli meneillään.

Sarjassa haastateltujen ihmisten joukko on kunnioitettavan laaja. Tekijät eivät ole säästelleet vaivaa etsiessään haastateltavia ja matkustaessaan heidän luo. Joukossa on toimittajia, entisiä ja nykyisiä poliiseja, asianajajia, virkavallan edustajia ja lääkäreitä. Suurimman joukon muodostavat kuitenkin Abbien ja Gemman kaltaiset Keoughin entiset oppilaat, joista osalla on kouluajoiltaan hämmentäviä, traumaattisia muistoja.

Se, mitä Keoughin entiset, nyt jo eläkeikään ehtineet oppilaat kertovat, on iljettävää.

Sisar Cathyn ja Keoughin oppilaiden tarina on mukaansatempaava ja häiritsevä. Kertomukseen kietoutuu elementtejä, jotka ovat kuin elokuvasta peräisin: kadonnut kaulakoru, jonka Cathy osti lahjaksi siskolleen, ullakolla kummitteleva, nunnan kaapuun puettu nainen, metsän laitaan hylätty ruumis ja joukko naisia, jotka nousevat vaatimaan hyvitystä kokemalleen vääryydelle vuosikymmeniä tapahtuneen jälkeen.

Moni varmasti katsoo The Keepersiä dokumenttina katolisen kirkon rappiosta – tarinana kirkon edustajien väärinkäytöksistä ja sen uhrien yrityksestä saada oikeutta. Itse kuitenkin katson sarjaa pikemminkin kertomuksena siitä, kuinka osa miehistä tahtoo niin ankarasti suojella toisia miehiä ja peitellä näiden vastuuttomia tekoja.

En halua synnyttää tieten tahtoen sukupuolten välistä vastakkainasettelua. Dokumentissa haastatellaan monia miehiä, jotka pyrkivät omalla työllään paljastamaan mätäpaiseen, joka Keoughin koulussa ja koko katolisessa kirkossa muhi ja muhii kai edelleen. Käy myös ilmi, että sisar Cathyn kuolemaan johtaneessa tapahtumasarjassa osansa saivat myös koulupojat. Olisi silti silkkaa itsepetosta väittää, että sukupuolella ei olisi asiassa merkitystä. Dokumentin vastakkainasettelu ei siis ole katolinen kirkko vastaan muut, eikä miehet vastaan naiset, vaan toistensa pahoja tekoja suojelevat miehet vastaan heidän uhrinsa.

Tähän viitannee myös dokumentin nimi. Dokumentissa kuvataan miehiä, joita voidaan luonnehtia keeper-sanalla (joka kääntyy tässä yhteydessä parhaiten suojelijaksi) kolmesta syystä: He suojelevat toistensa salaisuuksia ja toisaalta ovat uskonnollisia auktoriteetteja, seurakunnan hengellisiä suojelijoita. Samalla he pettävät koko yhteisönsä, sillä he eivät ole suojelijoita siinä mielessä kuin heidän pitäisi, siinä mielessä, johon heidän asemansa heidät velvoittaa – he eivät suojele yhteisönsä heikoimpia pahalta. Päinvastoin: he tekevät pahaa.

The Keepers on saanut pääosin suotuisan vastaanoton. Toisaalta se on kirvoittanut myös kriittisiä ääniä, jotka liittyvät traumaattisten muistojen tukahduttamiseen ja palautumiseen. Jane Doe, jota on haastateltu dokumenttia varten tuntikaupalla, kertoo työntäneensä Keoughiin liittyvät, traumaattiset kokemukset mielensä tiedostamattomaan osaan, kunnes muistot alkoivat 80-ja 90-lukujen taitteessa palata mieleen.

Teoria niin kutsutuista palautetuista muistoista (recovered memories) nousi 90-luvulla merkittävän kiistelyn aiheeksi. Takana oli 80-luvun ritualistiseen hyväksikäyttöön liittyvä moraalipaniikki, jonka kukoistaessa lukemattomat naiset ”muistivat” hyväksikäyttötilanteita, joita ei koskaan ollut tapahtunut. 90-luvulla otettiin askel taaksepäin, kun ajatukseen palautetuista muistoista alettiin suhtautua huomattavasti kriittisemmin. Teoriaa palautetuista muistoista pidetään on tänä päivänä kiistanalaisena, mutta ymmärtääkseni yleinen psykologien mielipide on, että traumaattisten muistojen tukahduttaminen ja palautuminen on joskin harvinaista, niin mahdollista. Palautetut muistot eivät kuitenkaan yksin todista, että jotakin on tapahtunut, vaan todisteita on saatava myös muualta.

Kriittiset äänet korostavat, että dokumentissa palautettujen muistojen teoriaan kohdistettua kritiikkiä ei käsitellä tarpeeksi. Olen tästä asiasta täysin samaa mieltä: Jane Doen muistot ovat dokumentissa niin keskeisessä osassa, että palautettujen muistojen teorian kritiikkiä olisi pitänyt käsitellä pitkällisemmin.

the keepers 2017 arvostelu

Monet kriittiset äänet kuitenkin menevät liian pitkälle väittäessään, että tämä yksityiskohta kumoaisi sen, mitä The Keepersissä kerrotaan. Jane Doe on ainoa, joka dokumentin aikana tuo esille sen, että muistot palautuivat hänen mielensä vasta aikuisiällä. Dokumentissa esitetään, että väärinkäytöksen kohteeksi joutui kymmeniä, ellei satoja nuoria. Kymmenet ihmiset muistavat samankaltaisia kokemuksia kuin Jane Doe. Vaikka Jane Doen muistot olisivatkin ”keksittyjä”, mitä meidän pitäisi ajatella kymmenien muiden todistajien muistoista?

Suosittelen The Keepersiä lämpimästi niin rikosdokumenttien kuin rikoselokuvienkin ystäville. Jos tykkäsit The Jinxistä, tykkäät varmasti myös The Keepersistä. Tsekatkaa myös alla oleva sarjan alkutunnus – se kiteyttää sarjan teemat upeasti ja saa yhä syvempiä merkityksiä sitä mukaa, kun katsoja etenee sarjan jaksoissa pidemmälle.

*****