Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia (1983) arvostelu

Leena Krohn Donna Quijote arvostelu
Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia (1983)

Minulla on vaikea suhde Leena Krohnin tuotantoon. Toisinaan meinaan pakahtua hänen kuulaan kielensä ja syvien oivalluksiensa äärellä. Toisinaan taas hänen nokkeluutensa ärsyttävät minua. Vaikka Krohnin teokset herättävät minussa ristiriitaisia ajatuksia, olen suunnattoman iloinen, että hän kirjoittaa edelleen.

Donna Quijote muistuttaa aiemmin lukemistani Krohnin teoksista eniten Tainaronia. Kuten Tainaron, se on koottu lyhyistä, aukeaman tai parin mittaisista kirjoituksista, joita lukuaikansa puolesta voisi hyvin nimittää minuuttinovelleiksi. Kukin kertomuksista kuvaa jotakin yksittäistä, pientä kokemusta tai hetkeä minäkertojan maailmassa. Ovatko nämä tekstipätkät sitten novelleja vai muodostavatko ne yhdessä kokonaisen romaanin? Muutama vuosi sitten puhuttiin paljon novellisyklistä, jonka kertomukset toimivat sekä itsenäisinä tarinoina että osana suurempaa kokonaisuutta – ehkäpä tuo termi tekee Donna Quijotelle eniten oikeutta.

Teoksen nimihahmo, Donna Quijote, on vahva ja vaikuttava nainen, jonka luonne ja historia jäävät lukijalle hämäriksi. Hän on kaikessa voimantunnossaan hauras ja avoin muiden ihmisten haavoittuvuudelle ja tuskalle. Minäkertoja kuvaa häntä ihaillen:

Donna Quijote sanoo, ettei hän ole ihminen. Olen taipuvainen uskomaan häntä. Mutta voi myös olla, että asia on juuri päinvastoin: hän on niin paljon enemmän ihminen kuin ihmiset yleensä, että hän juuri sen tähden vaikuttaa eriskummalliselta.

Mutta Donna Quijote ei ole surullisen hahmon ritari. Kun ajattelen häntä täältä kaukaa, hän on liekin muotoinen, ja tekisi mieleni ojentaa sormeni lämmitelläkseni hänen loimussaan.

Donna Quijotea on helppo verrata Tainaroniin myös siksi, että kietoutuu tietyn paikan ympärille. Tähän viittaa teoksen alaotsikko, Muita kaupunkilaisia: minäkertoja poimii kotikaupunkinsa rauhallisena soljuvasta elämän kulusta hahmoja ja hetkiä kuvattavikseen.

Eräs lempikertomuksistani teoksessa on Lasin kirkkaus, joka kuvaa ympäri kaupunkia pystytettyjä, pieniä, lasista rakennettuja ”torneja”, joiden ovissa ei ole lukkoa. 2000-luvulla syntyneet tuskin tietävät lainkaan, mistä kertomuksessa puhutaan, ja minultakin meni hetki oivaltaa, mistä on kyse. Krohn kuvaa taitavasti lasikopin sisätilan yksinäisyyttä ja samalla alttiutta toisten näölle – alttiutta, joka yleensä kuvataan uhkaavana, mutta joka avautuu Krohnin tekstissä pikemminkin lämpimänä ja turvallisena.

Tasan puoliväliin osuva Ajan huone -niminen kertomus saattaa ehkäpä kertoa juuri siitä, kuinka Krohn käsittelee aikaa teoksissaan. Kertomuksessa Donna Quijote kuvaa ajatuksiaan ajan kulusta.

– Viime kesänä satuin paikalle, kun kaupunki seisahtui. Savut leijuivat paikallaan kattojen yllä. Pyöräilijä tuossa kadulla polki ja polki, mutta hän ei päässyt minnekään. Liikennevalot juuttuivat punaiselle ja Johanneksen kirkon kellot soittivat vain ”paum, paum, paum”… — —

– Tiedätkö, mitä se on, mihin aika ei kajoa?

Hänen silmänsä säteilevät laaksoista, joissa on ilta.

Pudistan päätäni ja hän kuiskaa: – Se on silmänräpäys, uskotko?

Sama pysähtyneisyys, sama silmänräpäykseen kätketty ikuisuus pilkahtelee jatkuvasti esille myös Krohnin tekstissä. Miettikääpä vaikka näitä katkelmia Oma huone -kertomuksesta:

Esineiden rauha. Kampa, joka lepää pöydällä edessäni, kynän ja kirjan välissä. Akvilan liimapullo ja möhkäle sinistä lasia, jonka olen poiminut Muranon hiekkarannalta. Usein katseeni liikkuu yli näiden kappaleiden kuin kärpänen ymmärtämättä mitään niiden tarkoituksesta tai alkuperästä.

Joskus taas kun katson ympärilleni ja näen tavarat, jotka on tehty ja tuotettu, myyty ja rahalla ostettu, minua hämmästyttää. Mistä tulee tämä itsepintainen tunne, että ne kätkevät jonkin salaisuuden? Että huoneeni, vaikka tiedän, ettei siellä ole muita kuin minä, on kansoitettu tuntemattomalla väellä? — —

Ei, mitään ne eivät kätke. Kaikki on siinä: esillä ja edessä. Kaikki on juuri sitä mitä se on, avoimesti, joka päivä. Jos todellisuudella on salaisuutta, niin se on tämä alastomuus, joka näkyy läpi.

Kampa lepää pöydälläni, kynän ja kirjan välissä. Miten ne ovatkaan erilaisia kuin minä siinä, että niillä on tarkoitus, jota minulla ei ole. Kuitenkin on hetkiä, jolloin yhteisymmärryksemme on rikkumaton. Yhteinen suuri odotus.

Krohn on parhaimmillaan, omimmillaan juuri silloin, kun tekstissä ei oikeastaan tapahdu mitään. Hän on puhtaan kuvauksen, pysähtyneiden hetkien mestari. Siksi minun on vaikea kertoa Donna Quijotesta tämän enempää.

Ollakseni rehellinen: en tiedä, mistä Donna Quijotessa on kyse. En tiedä, mitä se kertoo meille maailmasta.

Sen kuitenkin tiedän, että Donna Quijote on ihanin, kaunein ja suloisin lukukokemukseni pitkään aikaan.

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia (1983)
Lukuhaasterasti: 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle.
Mistä peräisin: Omasta hyllystä.

Apeiron (2013) arvostelu – Abstraktioiden elokuvaa

Apeiron
Apeiron (2013)

Apeiron (Suomi 2013)
Ohjaus: Maria Ruotsala
Käsikirjoitus: Maria Ruotsala (käsikirjoitus pohjautuu Leena Krohnin Umbra-romaaniin)
Rooleissa: Sampo Sarkola, Irina Björklund

Kummastelin taannoin Leena Krohnin Umbraa käsittelevässä tekstissä, kuinka kuulin romaaniin pohjautuvasta Apeiron-elokuvasta vasta tänä keväänä, siis vajaa kolme vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Tarkemman selvittelytyön jälkeen en enää ihmettele asiaa: Apeiron ei päässyt varsinaiseen teatterilevitykseen, vaan se esitettiin lähes tuoreeltaan televisiossa – vieläpä Yle Fem -kanavalla. Aivan kuin olisi aivan erityisesti haluttu varmistaa, ettei kukaan vahingossakaan tule elokuvaa katsoneeksi. Ennen televisioesitystä Apeiron pyörähti ainakin Rakkautta&Anarkiaa-festivaaleilla – parempi sekin kun ei teatteriesitystä lainkaan.

Jokin tässä systeemissä mättää. Ensin elokuvan tuotantoon käytetään vajaan neljänsadan tuhannen euron budjetti – ja sitten leivitys hoidetaan parilla festarinäytöksellä ja televisiokanavalla, jonka ohjelmistoa kukaan ei seuraa. Tällä kertaa vaatimattomista katsojaluvista ei voi syyttää ainakaan yleisöä, vaan onnetonta levitystä ja markkinointia. Onneksi VLMedia siivoaa nyt mahalaskun jälkiä ja julkaisi elokuvasta vastikään DVD:n.

Apeiron Sampo Sarkola
Umbra pohtii työssään äärettömyyttä ja tapahtumien syitä.

Eihän Apeiron mikään suurten yleisöjen elokuva ole, se on totta – aivan samalla tavalla kuin Leena Krohnin romaanit eivät ole suuren yleisön romaaneja. Koska elokuva on tänä päivänä aivan toisella tapaa massaviihdettä kuin kirjallisuus, odotin Apeironilta romaaniin verrattuna konkreettisempaa ja tarinapainotteisempaa (lue: katsojaystävällisempää) lähestymistapaa. Väärin meni: jos mahdollista, Apeiron on vieläkin abstraktimpi ja korkealentoisempi kuin alkuteos Umbra.

Umbra (Sampo Sarkola) työskentelee lääkärinä pahuuden ja väkivallan tutkimukseen erikoistuneella klinikalla. Työssään Umbra kohtaa sekä väkivallan tekijöitä eli ”pahoja ihmisiä” että heidän uhrejaan. Myös Umbran lääkäripuoliso Iris (Irina Björklund) on töissä samassa tutkimuslaitoksessa. Raja pariskunnan työn ja vapaa-ajan välillä on häilyvä: Umbra ja Iiris keskustelevat myös kotonaan lähinnä työhönsä liittyvistä kysymyksistä, joiden aiheet kuuluvat pikemminkin filosofian kuin lääketieteen tai psykologian alaan.

Apeiron Irina Björklund Sampo Sarkola
Iriksen ja Umbran kotikeskustelut pyörivät työaiheiden ympärillä.

Krohnin romaanissa Umbra on paatunut sinkkumies – Iriksen hahmo on käsikirjoittaja-ohjaaja Maria Ruotsalan omaa lisää. En aivan ymmärrä, mitä Ruotsala on Iriksen hahmolla tavoitellut. Ehkäpä Iris on syntynyt ennen kaikkea Umbran keskustelukumppaniksi ja ajatusten vastaanottajaksi, jotta Umbran kaikkia ajatuksia ei tarvitsisi jakaa katsojille sisäisen monologin keinoin. Miten vain, en pidä Iriksen hahmoa tai Iriksen ja Umbran välistä parisuhteentapaista järin onnistuneina luomuksina. Krohnin Umbran yksinäisyys ja riippumattomuus muista ihmisistä tekivät hänestä kiinnostavan ja sympaattisen hahmon.

Toisaalta Iriksen hahmon myötä tarinaan saadaan mukaan kiinnostaviakin elementtejä. Umbran pehmoinen yksinäisyys ja nukkavieru humanismi ovat Apeironissa saaneet tehdä tilaa sille kylmyydelle, joka hyvän ja pahan välisestä rajapinnasta hohkaa. Krohnin Umbra on sivustakatselija, tarkkailija, elämälle vieras ja ikuisesti ulkopuolinen olento – Ruotsalan Umbra puolestaan joutuu astumaan elämän ytimeen ja tekemään valintoja, ohjaamaan kohtaloaan. Tämä kaikki tulee Ruotsalan elokuvassa esille nimenomaan Iriksen ja Umbran väliseen suhteeseen liittyvissä tilanteissa.

Apeiron Irina Björklund
Iriksen rooli on raskas.

Romaanin ja elokuvan eroista ja yhtäläisyyksistä voisi kirjoittaa pidemmältikin, jos siinä olisi jotain mieltä. Tyydyttäköön tällä erää vain toteamaan, että Ruotsala on ottanut käsikirjoituksessaan sangen suuria vapauksia Krohnin romaaniin nähden. Se ei ole hyvä tai huono asia, uskollisuus alkuteokselle kun ei ole mikään adaptaation laadun mitta.

Tyylillisessä mielessä Umbra-romaania ja Apeironia vaivaa sama ongelma: kokonaisuus on hyvin hajanainen ja abstrakti. Tapahtumat on sijoitettu epätodelliseen aikaan ja paikkaan, oman maailmamme ulkopuolelle. Olen varma, että tekijät ovat tavoitelleetkin juuri tätä filosofianluentomaista vaikutelmaa – mutta kuinka katsojaystävällinen tämä tyyli on, se on tyystin toinen asia. Teoksen sisältö voi olla varsin korkealentoista ja yleisinhimillistä, mutta entäpä ilmaisu? Mitä abstraktimpia ovat teoksen teemat ja aiheet, sitä tärkeämpää on, että katsojan on helppo saada ote teoksen ilmaisusta – näin itse ajattelen. Krohn ja Ruotsala ovat selvästi kanssani toista mieltä.

Apeiron
Apeironin kamera kellahtaa välillä nurin.

Visuaalisesti Apeiron on kiinnostava, mutta epätasainen. Ajoittain kuvakulmat ja leikkaukset ovat (hyvällä tavalla) hämmentäviä ja oivaltavia, ajoittain ikävän kankeita. Digitaalinen kuva tuntui rähmiintyvän hieman jopa omalla kotitelkkarillani. En välttämättä haluaisi nähdä tätä elokuvateatterissa.

Apeironille ei kotimaisen elokuvan kentästä löydy vertaista. Minkä rahansa Krohnin romaanin filmatisointi olisi suuri haaste, ja Ruotsala ansaitsee hatunnoston jo pelkästään siitä hyvästä, että ryhtyi leikkiin. Se, että kokonaisuus on hajanainen ja sokkeloinen, ei ole yllätys kenellekkään, joka tuntee Krohnin romaanituotantoa. Haluaisin tosin nähdä vielä sellaisenkin Krohn-adaptaation, jossa astuttaisiin rohkeasti valtavirtaisemman ja tarinavetoisemman kerronnan vuohon.

Jos pidät Leena Krohnin romaaneista tai elokuvista, jotka viittaavat kintaalla yhtenäiselle tarinalle, pidät melko suurella todennäköisyydellä myös Apeironista.

*****

Olen saanut elokuvan levittäjältä arvostelukopion tämän tekstin kirjoittamista varten.

Aperion DVD @ VLMedia Shop
Aperion DVD @ Discshop
Apeiron DVD @ CDON

Leena Krohn: Umbra. Silmäys paradoksien arkistoon (1990) arvostelu

leena-krohn-umbra
Umbra (1990)

Leena Krohn: Umbra. Silmäys paradoksien arkistoon (1990)
Lukuhaasterasti: 16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Tämä lukuhaasteen kohta on outo. ”Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta” – niin, siis ennen kuin mitä? Ennen kuin kuulin kirjasta? D’oh! Leena Krohnin Umbra tuntui kuitenkin sopivan slottiin kohtuullisen hyvin. Krohn on minulle ennalta varsin tuttu kirjailija; olen lukenut hänen laajasta tuotannostaan vain pienen osan, mutta kuitenkin nidemäärässä laskettuna huomattavasti enemmän kuin kenenkään muun kotimaisen nykykirjailijan tuotantoa. Kun taannoin pääsin opiskelemaan yliopistoon, oli yhtenä pääsykoekirjana Krohnin Mehiläispaviljonki. Sattuneesta syystä tunnen kyseisen romaanin detaljit edelleen melko hyvin. – Siitä pääsykoekeväästä tuntuu olevan ikuisuus, vaikkei siitä oikeasti ole kuin kahdeksan vuotta… Joka on oikeastaan melko pitkä aika. Jos olisin saanut heti opiskelut aloitettuani lapsen, se menisi tänä vuonna peruskoulun toiselle luokalle. Huh-huh! Mihin aika oikein katoaa?

Mistäs tämä sivupolku oikein lähti… Tosiaan. Vaikka Krohnin tuotanto on minulle melko hyvin tuttu, en ollut kuullutkaan Umbra-romaanista ennen kuin nimi nousi esiin VLMedian uutiskirjeessä: ”Leena Krohnin Umbra-romaaniin perustuvassa ja Maria Ruotsalan ohjaamassa elokuvassa Umbra on lääkäri ja tutkija määrittelemättömässä paikassa tulevaisuudessa”, kerrotaan vuonna 2013 ensi-iltaan tulleesta Apeiron-elokuvasta. Ohoh, Leena Krohnin romaaniin perustuva elokuva – miten en ole bongannut tätä aiemmin? VLMedia julkaisee Apeironin DVD:nä aivan näillä näppäimillä (virallinen julkaisupäivä taitaa olla huomenna), ja tarkoitukseni on kirjoittaa elokuvasta blogiin mahdollisimman pian.

Umbra koostuu hajanaisista, toisiinsa vain hatarasti kytkeytyvistä tarinaryhelmistä – varsin tyypillistä Krohnia, siis. Tarinoiden keskiössä törmäilee ja kompastelee Umbra, lääkäri ja ihmisyyden tutkija, joka keräilee vapaa-ajan harrastuksenaan paradokseja. Elokuvan nimeksi valittu Apeiron viittaa romaanin (minun mielestäni) kiinnostavimpaan tarinaan: Umbran vastaanotolle tuodaan nainen, joka on vääntänyt kehonsa ympyrän muotoon. Pian nainen ilmeisesti kyllästyy olemaan ympyrä ja vaihtaa asentoa: hänestä tulee apeiron, kyljelleen kellahtanut kahdeksikko eli äärettömyyden symboli. (Krohnin kirjan apeironnainen on eittämättä tarkoitus tulkita ennen kaikkea metaforiseksi olennoksi. En silti malta olla mainitsematta, että kyllä ihmisranka tällaisiin asentoihin taipuu, kun vain tarpeeksi taivuttaa. Esimerkiksi kapotasana on hyvin lähellä ympyrää. Apeiron puolestaan on läsnä supta kurmasanassa – ainakin minun silmäni löytää sen. – Mutta älkää ihan oikeasti kokeilko näitä kylmiltään.)

Kuten Krohnin romaanit yleensäkin, on Umbra sangen tapahtumaköyhä teos. Olennaista ei ole se, mitä tapahtuu, vaan se, millaisia olentoja päähenkilö vastaanotollaan ja muualla maailmassa kohtaa. Heidän tapansa olla maailmassa riittää jo sinällään tekemään kohtaamisista kiinnostavia. Suurin osa kirjan mittaan tavatuista hahmoista on Umbran potilaita, jotka etsivät ratkaisua ongelmiinsa Uupuvain Apu -keskuksen vastaanotolta. Mukaan mahtuu kuitenkin myös kotikäyntejä ja vapaa-ajan sosiaalisia kohtaamisia.  Useimmiten ihmiset pyytävät Umbralta apua, mutteivät aina – toisinaan Umbra itse joutuu altavastaavan asemaan.

Apeironnaisen lisäksi pidin erityisesti rreH nieKistä kertovasta luvusta. Tätä miestä vaivaa omituinen ongelma: hän elää ajassa takaperin. Tulevaisuus on hänen menneisyyttään ja menneisyys tulevaisuuttaan. Kommunikointi sujuu häneltä hitaasti, sillä hänen on muodostettava lauseet takaperoisesti, jotta muut ihmiset ymmärtäisivät häntä. (Jep, kuulostaa vähän Benjamin Buttonin ihmeelliseltä elämältä.) Mies on kuitenkin muutakin kuin kirjallinen kuriositeetti. Umbra ei voi häntä auttaa, joten hän joutuu poistumaan vastaanotolta tyhjin käsiin. Mies saa kuitenkin Umbran pohtimaan: onko jossakin kuoleman tuolla puolen taso, jossa ajan suunta lakkaisi olemasta ja jossa nieKin kaltaiset ihmiset voivat vaivattomasti kohdata ”meidät tavalliset”? Onko niin, että lopulta kaikki aikaan ja paikkaan liittyvät subjektiiviset elämykset nujertuvat maailman painon alla?

Umbra jäi lukukokemuksena vaisuksi ja korkeintaan taskulämpimäksi. Tuntuu, että Krohn on kirjoittanut samaa tekstiä uudelleen ja uudelleen viimeiset 30 vuotta. Tavallaan se on ihailtavaa, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei tämä yhtään kyllästytä. Miten vain, olen valtavan onnellinen siitä, että meillä on Leena Krohn. Kukaan muu ei saa tiristettyä yksinkertaisista ja vähän lapsellisistakin huomioista samanlaista pohjatonta viisautta kuin hän.

Vielä pari ajatusta lukuhaasteesta. Umbra olisi sopinut mainiosti myös kirja, jonka kansi on mielestäsi ruma -slottiin. En ole nähnyt pitkään aikaan näin kamalan rumaa kirjan kantta. Kyllä huomaa, että nide on peräisin vuodelta 1990. Jos kauheaa kantta ei oteta lukuun, ei teoksen ensimmäisessä painoksessa ole painotuotteena mitään vikaa. Monissa WSOY:n kustantamisssa Krohnin romaaneissa on jollain tapaa yhtenäinen typografinen, pehmeä ilme: tietyntyyppinen sivunumerointi, sama fontti. Umbran typografinen muotoilu on siis jo muista romaaneista tuttu. Tämä kertoo kirjailijan ja kustantajan pitkästä yhteistyöstä. En muista törmänneeni vastaavaan jatkuvuuteen tuoreempien kirjailijoiden kohdalla – ja niinhän se on, ettei kustannusmaailma muutenkaan ole enää entisensä. Krohn viihtyi WSOY:n tallissa vuodet 1976–2003 ja julkaisi tänä aikana parikymmentä teosta. Vuonna 2004 hän siirtyi Teoksen talliin. Reilu puoli vuosikymmentä myöhemmin moni kokenut suomalainen kirjailija teki saman liikkeen – siis liikkeen WSOY:n ovista ulos ja jonkin toisen kustantamon ovista sisään. Kun Jari Tervo siirtyi alkuvuodesta vihdoin Otavan leipiin, ei WSOY:n listoilla taida olla enää yhtäkään menneiden vuosien suurista tähdistä – eikä uusia tähtiä ole saatu haalittua talliin vanhoja korvaamaan. WSOY:n käytävillä mahtaa olla autiota.

Leena Krohn: Umbra @ Adlibris