Moebius (2013) on Kim Ki-dukin elokuva perheestä, seksuaalisuudesta, mieheydestä ja väkivallasta. Kyseessä on poikkeuksellisen brutaali, raskas ja omituinen elokuva jopa Ki-dukin mittapuulla.

Moebius kertoo kolmihenkisestä perheestä, jonka isä pettää äitiä nuoren kauppa-apulaisen kanssa. Äiti saa tietää suhteesta ja raivonpuuskan vallassa yrittää riistää puolisoltaan miehuuden. Isä onnistuu tuuppimaan riehuvan vaimonsa pois kimpustaan, jolloin äiti suuntaa veitsen kanssa pariskunnan teini-ikäisen pojan  huoneeseen.

Jaiks.

Moebiuksessa ei ole lainkaan dialogia. Ki-duk on käyttänyt vähäistä tai olematonta dialogia tyylikeinona aiemminkin (Viisi vuodenaikaa, Rautakolmonen) – oikeastaan hänen elokuvilleen on lähes poikkeuksetta ominaista se, että päähenkilöiden välillä ei juuri keskustelua kuulla. Dialogin poissaolo tekee elokuvien tilanteista entistäkin kiusallisempia ja vaikeampia kestää. Hiljaisuus tekee tilaa ilmeille, eleille, kosketukselle.

Moebiuksessa kosketuksella on tärkeä rooli niin hellyyden, rakkauden, vihan kuin alistamisenkin välineenä. Monissa kohtauksissa on vaikea tietää, mistä kosketuksessa kulloinkin on kyse. Kaikki juontaa peniksensä menettäneen teinipojan haluun toteuttaa seksuaalisuuttaan: isä löytää netistä ohjeita siihen, kuinka orgasmin voi saavuttaa hieromalla oman ihonsa käsivarresta tai jalkapöydästä vereslihalle karhealla kivellä. Eipä aikaakaan, kun koko perhe tyydyttää tarpeitaan mitä omituisimmilla tavoilla.

Moebiuksen nimi tulee – näin uskon – Möbiuksen nauhasta eli pinnasta, jolla on vain yksi puoli ja yksi reuna. Möbiuksen nauhalle on ominaista se, että kun nauhan pintaan piirretään tarpeeksi pitkä viiva, se päätyy lopulta viivan alkupisteeseen. Samalla tavoin Moebiusin tapahtumat seuraavat toisiaan kuin viiva, joka kääntyy ensin nurin, kuin itsensä vastakohdaksi, ja päätyy silti lopulta omaan alkupisteeseensä.

Monet elokuvaa analysoineet löytävät siitä kytköksiä Oidipuksen ja Medeian myytteihin. Ymmärrän nämä rinnastukset hyvin. Moebiuksessa on samaa outoa kohtalontuntua kuin kreikkalaisissa tragedioissa, joiden tapahtumat on pakko ottaa annettuina, vaikka ne harvoin tuntuvat oikeudenmukaisilta. Minun mieleeni Moebius toi paitsi äitiään himoitsevan Oidipuksen ja lapsensa surmanneen Medean, myös jumaluudet Jupiterin ja Junon.

Jupiter on kreikkalaisen jumaliston häntäheikki ja Juno hänen mustasukkainen vaimonsa, joka kostaa miehensä syrjähypyt usein absurdeilla tavoilla. Toisinaan Juno rankaisee jopa Jupiterin raiskaamia naisia (!), toisinaan hän taas langettaa rangaistuksen Jupiterin rakastajattaren viattomien sukulaisten ylle. Suunnilleen näin toimii myös Moebiuksen äiti: hän kyllä yrittää kostaa kokemansa petoksen miehelleen, mutta epäonnistuttuaan tökkää veitsensä toisaalle.

Koin reilu 10 vuotta sitten lyhyen ja intensiivisen Ki-duk-innostuksen, jonka aikana katsoin vinon pinon ohjaajan elokuvia. Suurimman vaikutuksen minuun teki Viisi vuodenaikaa (2003), joka on kaunis ja viisas elokuva ihmisen elämän kulusta. Ki-duk onkin minulle ensisijaisesti ohjaaja, joka teki Viisi vuodenaikaa, ja aina, kun Ki-duk tekee jotain uutta, oletan, että kyseessä on samantyyppinen elokuva kuin Viisi vuodenaikaa.

Taidan olla vähän tyhmä: unohdan sitkeästi sen, että Ki-duk on tehnyt Viiden vuodenajan lisäksi myös elokuvia, joissa leikellään eläviä kaloja, niellään kalastuskoukkuja ja kakataan järveen (The Isle – Saari), raiskataan (Parittaja), paritetaan teinityttöjä (Samaria) ja ammutaan tyttöystävänsä kanssa lempivä mies suoraan tytön päälle (Rannikkovartija). Listaa voisi varmasti jatkaa pidemmällekin; tämä kuitenkin riittänee asian havainnollistamiseen.

Minun pitäisi jo muistaa, ettei Ki-duk ole pelkkää Viittä vuodenaikaa. Silti: kerta toisensa jälkeen minä unohdan. Siksi Moebiuksen raakuus tuli minulle yllätyksenä. Ensimmäisen puolen tunnin aikana elokuvassa nähdään joukkoraiskaus, sukuelinten silvontaa ja kannibalismia – ja vielä olisi tunti tapahtumia edessäpäin!

Suosittelen Moebiusta lämpimästi kaikille, joiden vatsa ja mieli sen kestävät.

*****